Laiskoille lukijoille heti alkuun: Mä vaihdan perhettä. Tähän ratkaisuun päädyimme yhdessä hostäidin kanssa, enkä siitä syystä kirjoita että saan, tai joudun, vaihtaa perhettä. Uskon todella että tämä on kaikille osapuolille paras ratkaisu. Edellinen oli siis, näin englanninkielisiä viisauksia lainaten, a long story cut short.
Kärsivällisemmille lukijoilleni on kuitenkin maratoninomaisempi lukupaketti luvassa. Viimeisen kuukauden aikana tiivistynyt perhetilanne on vihdoin alkanut osoittaa purkautumisen merkkejä. Suoraan sanoen tuntuu siltä, että sydämeni ympäriltä on sulanut kilo lyijyä. Eilen käymäni keskustelu hostvanhempien kanssa todella puhdisti ilmapiiriä. Tulehtunut olotila perheessä on arvioni mukaan nyt lopullisesti takana. Lopullisesti.
Vaikka olin kuinka ollut maassa hostäitini käytöksen takia, en ollut osannut tarttua härkää sarvista. Ranskalaisesta kurituskulttuurista huolimatta ymmärsin, ettei kaikki voinut olla normaalisti ja että totuus tulisi nylkeä irti käytösvikaisen hostäitini nahasta. Aina oman äidin kanssa puhuttua, ja tämän vakuutettua minut tilanteen vakavuudesta, tiesin että kissa tulisi nostaa pöydälle ennemmin tai myöhemmin. Heikkona syytin kuitenkin ongelmista itseäni, antaen anteeksi Elianen sairaan käytöksen kerta toisensa jälkeen. Ajattelin että tilanne on vain kestettävä, kaikki paranisi ajallaan. En uskaltanut alkaa sörkkiä muutamaa epäkohtaa kaiken hyvänkin menettämisen pelossa. Näissä mietteissä kärvistelin kunnes hostäiti itse antoi minulle tilaisuuden kertoa mieltäni painavat asiat.
Tavanomainen pöytäkeskustelu muuttui kertaheitolla, kun pyysin saada viettää tämänpäiväisen iltapäivävapaan kotona. Hostäiti niskojaan nakellen sanoi, että parempi olisi, että jäisin kaupungille kavereideni kanssa. Myöhemmin ymmärsin, ettei Eliane suinkaan huolehtinut minun yksinäisyydestäni näin sanoessaan. Hostäiti näkee minut edelleen tunkeilijana talossaan, eikä pidä lainkaan ajatuksesta minusta yksin hänen kodissaan, hänen reviirillään. Selitin kuitenkin kotiinpalaamistoivettani tarpeellani suorittaa tiettyjä etsintöjä netissä. Minun tulisi löytää sopiva junayhteys Rodezista Toulouseen, josta lentoni juuri varmistuneelle, oman perheen yhteiselle alppimatkalle (!!!) lähtisi. Jos palaisin vasta myöhemmällä bussilla, ei minulle jäisi tähän operaatioon riittävästi aikaa ennen illan karatea. Tähän hostäiti tiuskaisi, ettei hän pidä siitä, että urheilen useammin kuin kerran viikossa. Minun tulisi valita toinen viikon kahdesta karate-kerrasta. Aivan ihmeissäni katsoin hostäitiäni, juurihan tämä oli toivonut viettäväni enemmän aikaa kodin ulkopuolella. Sovittelevasti kuitenkin vain kerroin, kuinka tärkeää minulle on saada urheilla. Tässä vaiheessa jo Eric-isäkin piti puoliani, tosin suhteellisen passiivisesti ja vain myönnellen mukanani.
Tajuttuaan puhuneensa itsensä pussiin, huoahti Eliane kovaan ääneen ja sanoi, että kun tämä on niin vaikeata. Lyhyen, mutta sitäkin kiusallisemman hiljaisuuden jälkeen ymmärsin tilaisuuteni keskustelulle, jota olin viikon päivät mielessäni pyöritellyt, viimein tulleen. Kysyin hosteilta, onko minun täällä pitäminen heille liian vaikeata. Ericin vimmatusti pudistellessaan päätään Eliane odotetusti vastasi myöntävästi. Tämän jälkeen tilanne eteni erittäin luonnollisella tavalla: hostäitini ja minä kerroimme vuorotellen mieltämme painavat asiat. Eric-isä seurasi vierestä puulla päähän lyötynä. Onnekas hölmö ei ollut mitään ongelmia perheasetelmassa nähnytkään, kaikki tuli isälle aivan kirkkaalta taivaalta.
Yhteiseen päätökseen, eli minun perheen vaihtamiseen päädyttyämme aloin itkeä helpotuksesta. Liian pitkän aikaa olin ollut varpaisillani ja varonut jokaista tekoani. Viimein sain huokaista syvään ja puhaltaa kuukauden aikana kehittyneen, pahan fiilikseni ulos. Tunteikkuudestani pelästyneenä isä-Eric nousi pöydästä ja pakeni koiraa ruokkimaan. Elianekin yllätti tarjoamalla minulle yhden tarkkaan laskemistaan talouspaperiarkeistaan kyyneleeni kuivatakseni.
Elianen mielestä suurin ongelma oli, ettei perheessä ole ikäisiäni lapsia. Isosisarusten opiskellessa ja vanhempien työskennellessä myöhään joudun viettämään paljon aikaa yksin kotona. Itselleni tämä ei koskaan ollut ollut ongelma, mutta myöntelin mukana ja sanoin ymmärtäväni. Tiesin päätyvämme samaan lopputulokseen, olivatpa ääneen sanotut ongelmat aitoja tai eivät. Todellisuudessa Eliane ei koskaan pystynyt hyväksymään minua osaksi perhettä. En koskaan yltänyt samalle tasolle muiden perheenjäsenten kanssa. Eliane ei kyennyt avaamaan kotinsa ovia kaltaiselleni, lähes tuntemattomalle, ulkomaalaiselle tytölle. Eliane ei yksinkertaisesti ollut valmis hostäidiksi.
Tiukkaan rahatilanteeseen yhdistettynä Elianen asenne minua kohtaan oli saanut aikaan aivan uskomattoman haukka-asenteen. Jokainen syömäni omena, käyttämäni teepussi ja talouspaperiarkki oli oma numeronsa. Jokainen tekoni ja virheeni, tarkoituksellinen tai tarkoittamaton, ruodittiin erikseen. Palautetta annettiin kovalla kädellä ja keinoja kaihtamatta. Kaikesta tästä johtuen en siis ollut (yllätys, yllätys) tuntenut oloani hyväksi talossa.
Tänään Ericin hakiessa minut koulusta sain varmistuksen tekemilleni johtopäätöksille. Eric kertoi kaiken hakuprosessista, ja kuinka aluevalvoja oli lähes vaatimalla vaatinut saada sijoittaa vaihto-oppilaan Galtiereiden taloon. Eliane oli ennen pitkää myöntynyt, mutta aloite minun ottamisestani ei ollut koskaan aidosti hänestä lähtenyt. Asetelma oli siis alusta lähtien ollut mätä. Tämä selittää myös niukahkon ja sitäkin asiallisemman, lähes kylmän, yhteydenpidon kevään aikana. Turhaan minulla ei siis ollut huono fiilis perheestä. En koskaan ollut toivottu. Uutudeenhohdon haihduttua olin hostäidilleni vain piikki lihassa.
Keskustelumme jälkeen Eliane sanoi pitävänsä minut mielellään uuden perheen löytymiseen asti, tilanteen vaatiessa vaikka Jouluun asti. Koko vuosi olisi kuitenkin liikaa. EF:lle hostäiti soitti tänään ja ilmoitti yhteisen päätöksemme. Ranskan EF ei kyllä ole vakuuttanut toiminnallaan. Perheitä on niukanoloisesti, ja nekin vähät ovat ilmeisen hätäisesti kelpuutettuja. Eräskin tyttö oli perheessä, jossa äidillä oli väkivaltaongelmia. Perheessä käyvä sosiaalityöntekijä (kyllä, luit oikein) onnistui löytämään tytölle uuden perheen. Kaksi muutakin vaihtaria ovat odottaneet uusia hostperheitä jo kuukauden päivät. Toisen talossa perheen oma tytär nukkuu samassa sängyssä äidin kanssa, jotta vaihtarille olisi tilaa.
Kaikesta huolimatta EF on nyt tietoinen tilanteestani ja aloittelee perhe-etsintöjään omaan verkkaiseen tahtiinsa. Tietäen miten huonosti asiat järjestössä toimivat ehdotin hostvanhemmille että pitäisin itsekin silmäni auki sopivan hostperheen varalta. Toiveenani olisikin löytää uusi perhe mahdollisimman läheltä, ideaalitilanteessa jopa samasta kylästä. Aluksi Eric ja Eliane pelästyivät ajatusta, että avoimesti ja tilanteestani muille kertoen etsisin uutta perhettä. Pelisäännöt sovittuamme hostvanhempanikin sulattivat ajatuksen siitä, että pitäisin itsekin silmät auki uuden perheen varalta.
Erittäin iloinen olen kuitenkin siitä, ettei vaihtopäätöksestä huolimatta suhteeni perheeseen ole aivan karilla. Muiden vaihtareiden kokemuksista päätellen on enemmän sääntö kuin poikkeus, että perhettä vaihtaessa suhde edelliseen kokee kovia kolhuja. Päätöksen tehtyämme Eliane oli heti kutsumassa minua tuleville sunnuntailounaille omaan- ja vanhempien taloon Espalioniin. Olin siitä todella onnellinen, haluan ehdottomasti tavata ex-hostejani myös perheenvaihdon jälkeen. Huonoista hetkistä huolimatta sain tästä perheestä paljon hyvää, ja nautin suurimmasta osasta ajastani Galtiereiden perheenjäsenenä (tai mikä statukseni sitten koskaan olikaan). Uskon todella loppuaikani tässä perheessä olevan alkua helpompi, ehkä sitten vain siitä syystä, että Eliane tietää pääsevänsä minusta pian eroon.
keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009
maanantaina, lokakuuta 12, 2009
Olipa kerran päivä...
...jona ranskalaiset saivat maistaakseen salmiakkia! Testattavana toimi halvan Jymy-salmiakkijauhepastillit, ja testaajina ketkä vain tarpeeksi ennakkoluulottomat ja rohkeat. Yleisesti ottaen kyseisestä karkista (ja tietty musta) oltiin kiinnostuneita, mutta salmiakin makuun vähemmän tyytyväisiä. Heitän tähän väliin tällaista kevennystä ihan siitä syystä, että viime aikoina on tullut vähän synkempää tekstiä perheessä vallitsevan tilanteen vuoksi. Olkaa hyvät! Toivottavasti nautitte yhtä paljon kuin minäkin :-)!
Uusi tuttavuus otettiin vastaan monenlaisin ilmein ja elein:
"Ei tää oo karkkia, tää on lääkettä!"
"Antakaa mulle Hariboa."
"Onhan tää aika erikoista..."
"Ptyih!"
Karkeasti arvioiden pojat sulattivat tämän suomalaisen outouden tyttöjä paremmin, mutta löytyi joukosta yksi joka salmiakista pitikin! Charlottea ei tosin lasketa, tyttö kun on syntyjään britti.
Uusi tuttavuus otettiin vastaan monenlaisin ilmein ja elein:
"Ei tää oo karkkia, tää on lääkettä!"
"Antakaa mulle Hariboa."
"Onhan tää aika erikoista..."
"Ptyih!"
Karkeasti arvioiden pojat sulattivat tämän suomalaisen outouden tyttöjä paremmin, mutta löytyi joukosta yksi joka salmiakista pitikin! Charlottea ei tosin lasketa, tyttö kun on syntyjään britti.
lauantaina, lokakuuta 10, 2009
Hajatuksia
Nyt on ajatukset lievästi sanoen sekaisin. Mä en tiedä mitä tehdä seuraavaksi. On hetkiä, jolloin tuntuu ettei perhekuviot toimi vaikka päälläni seisoisin, mutta sitten on hetkiä, jolloin kaikki menee ihan siedettävästi. Kiitos kuitenkin kannustavista kommenteista, ne lohduttivat paljon! Siltikään mä en tiedä mitä tehdä. Omien vanhempien kanssa olen puhunut paljon. Äidille itkin heti ensimmäisenä, ja isän kanssa mietimme lukuisia etenemissuunnitelmia sekä hioimme erilaisia taktiikoita. Suunnitteleminen on vaan niin hitsin paljon helpompaa kuin käytännön toteutus.
Suurimmat ongelmat koskee perheen äitiä, joka ei vaan kykene hyväksymään mua osaksi perhettä. Elianen käytöksestä tulee jatkuvasti sellainen fiilis, että mä olen perheessä ylimääräinen. Mulla on niin vahva tarve tulla välitetyksi, etten mä usko että vuosi tässä perheessä tulee onnistumaan. Sen verran suomalaista sisua musta löytyy, että kaikesta huolimatta mun tekis mieli zoomailla tilannetta ja yrittää vielä vähän. Se ei kyllä varmaan mitään muuttaisi, sillä suoraan sanoen nää ongelmat ei ole musta kiinni.
Musta tuntuu, ettei perheen äiti oo täysin ymmärtänyt mitä kaikkea vaihtarin ottaminen pitää sisällään. Ehkä perhe teki mua koskevan päätöksen liian nopeasti. Ei hostperheenä oleminen tarkoita pelkästään vaihtarin ylläpitoa ja kulujen maksamista. Kuitenkin jo tämä tuottaa perheelle suuria ongelmia. Ehkä mun perheen vaihtaminen olisi kaikille paras ratkaisu.
Isä ja sisko on supersympaattisia. Ne ymmärtäis varmasti, jos kertoisin, mitä mä todella ajattelen. Tai niin mä ainakin uskoisin. Clarisse ainoana osaa laittaa Elianelle kampoihin sen puhuessa mulle ilkeämpään sävyyn. Huonompi homma on, että sisko on talossa mun puolia pitämässä vain viikonloppuisin. Kerran Elianen tosi pahasti tiuskittua Clarisse nappasikin mua hihasta kiinni, vei mut sen huoneeseen ja käski, että anna mennä toisesta korvasta sisään, ja saman tien toisesta ulos. Aika haastavaa se silti on. Mä en oikeesti tiedä mitä tehdä. Tänään meni maalauskin päin puskaa. Voihan kepuli.
Suurimmat ongelmat koskee perheen äitiä, joka ei vaan kykene hyväksymään mua osaksi perhettä. Elianen käytöksestä tulee jatkuvasti sellainen fiilis, että mä olen perheessä ylimääräinen. Mulla on niin vahva tarve tulla välitetyksi, etten mä usko että vuosi tässä perheessä tulee onnistumaan. Sen verran suomalaista sisua musta löytyy, että kaikesta huolimatta mun tekis mieli zoomailla tilannetta ja yrittää vielä vähän. Se ei kyllä varmaan mitään muuttaisi, sillä suoraan sanoen nää ongelmat ei ole musta kiinni.
Musta tuntuu, ettei perheen äiti oo täysin ymmärtänyt mitä kaikkea vaihtarin ottaminen pitää sisällään. Ehkä perhe teki mua koskevan päätöksen liian nopeasti. Ei hostperheenä oleminen tarkoita pelkästään vaihtarin ylläpitoa ja kulujen maksamista. Kuitenkin jo tämä tuottaa perheelle suuria ongelmia. Ehkä mun perheen vaihtaminen olisi kaikille paras ratkaisu.
Isä ja sisko on supersympaattisia. Ne ymmärtäis varmasti, jos kertoisin, mitä mä todella ajattelen. Tai niin mä ainakin uskoisin. Clarisse ainoana osaa laittaa Elianelle kampoihin sen puhuessa mulle ilkeämpään sävyyn. Huonompi homma on, että sisko on talossa mun puolia pitämässä vain viikonloppuisin. Kerran Elianen tosi pahasti tiuskittua Clarisse nappasikin mua hihasta kiinni, vei mut sen huoneeseen ja käski, että anna mennä toisesta korvasta sisään, ja saman tien toisesta ulos. Aika haastavaa se silti on. Mä en oikeesti tiedä mitä tehdä. Tänään meni maalauskin päin puskaa. Voihan kepuli.
torstaina, lokakuuta 08, 2009
Luurankoja arkistoissa
Juuri julkaisemaani blogitekstiä alustamaan julkaisen tämän hieman vanhemman tekstin. Kirjoitin allaolevan jo syyskuun puolessa välissä, mutten sitä silloin vielä osannut tai halunnut julkaista. Tuntui tyhmältä laittaa tällaista tylsempää asiaa luettavaksi, kun muuten meni niin hyvin. Nyt kuitenkin ajattelen, että seuraavasta saattaa olla hyötyä tämänhetkistä tilannetta ymmärtämään. Loogista jatkoa seuraavan luettuanne löytyy siis edellisessä blogitekstissäni. Olkaa hyvät:
Elianen huolenpito on vähitellen muuttunut älyttömäksi asioiden vatvaamiseksi. Tuntuu siltä että hostäidin joka kolmas lause on nykyään tu comprends, tu comprends, ymmärrätkö, ymmärrätkö. Kiusallisinta tilanteessa on ettei kyse ole ranskankielen, vaan talon tapojen ymmärtämisestä. Ymmärrätkö, miksei talouspaperia käytetä päivässä kahta arkkia enempää (kaupassa käydään vain kerran viikossa), miksei kinkkua saa leivänpäälle päivittäin (kaupassa käydään vain kerran viikossa) ja miksi on tärkeää syödä koulussa iso lounas (näin säästetään ruokaa illallisella, kun kaupassa todellakin käydään vain kerran viikossa). En mä ole tyhmä, kyllä kerran sanominen riittää. Voi kun äitikullalla olisi kärsivällisyyttä sen yhden kerran sanoa nätisti.
Musta tuntuu että hostäidin suhtautuminen mua kohtaan on muuttunut sen jälkeen, kun yleiseen tietoon tuli että mun vanhemmat on maksaneet pienen omaisuuden mun tänne päästäkseni. Elianen mielestä on uskomatonta ettei niin isosta summasta ole tullut heille penniäkääm (kyllä sun ylläpito maksaa, tiedäthän) ja kuinka EF, kulisseissa oleva järjestö, kuittaa kaiken. Pahimmalta tuntuu, kun Eliane sanoo etteivät he tästä mitään saa. Enkö mä todellakaan voi antaa mitään mun pieniä ylläpitokustannuksia vastaan? Positiivista vaihtelua arkeen, uusia kokemuksia, toisen kulttuurin vivahteita, yhtään mitään? Merkitsinkö mä hostäidilleni todellakin vaan sen verran mitä mä täällä syön?
Miten mä voin epäkiitolliselta kuulostamatta sanoa toiselle, ettei perheelle maksaminen olisi lainkaan hyvä idea ja kuinka paljon se hostsuhdetta muuttaisi? Kiitollinenhan mun tulee olla, mutta ei siitä mitään tule kun hostäiti antaa jatkuvasti ymmärtää, kuinka paljon mun vuoksi on pelissä. Mä olen Elianelle kuin sopimus, jonka voi tuosta noin vain irtisanoa, jos se tulee liian kalliiksi. Kaikista eniten mä toivoisin että voisin olla täällä kuin yksi perheen omista lapsista. Ilmiselvää kuitenkin on, etten mä yllä samalle tasolle Clarissen ja Richardin kanssa.
Toinen rasittava seikka on tapa, millä Eliane ilmaisee mielipiteensä. Kertoessani esimerkiksi kuinka nautinnollista oli viettää keskiviikko iltapäivävapaa kotona leväten, kertoo hostäidin ilme kaiken tarpeellisen. Olisiko kuitenkin kannattanut jäädä kaupungille kaikkien muiden kanssa, ystävystymään, tekemään kavereita? Eivät ne ystävät tyhjästä tule. Miksei äitikulta voi ymmärtää sitä valtavaa väsymystä, jonka uusi kieli ja ympäristö teettää? En mä vaan voi olla supervedossa jatkuvasti! Kun Eliane päivän päätteeksi kysyy kenen kanssa söin lounaalla, tunnen suurta syyllisyyttä kun "joudun" vastaamaan että latinoystävieni kanssa. Hitto soikoon, ei tämä ole niin helppoa! Antaisitko mulle aikaa?
Perheen isä, Eric, taas on supersympaattinen. Kahdestaan isän kanssa synkkaa hyvin, mutta aina Elianen ollessa seuroissa isä jää väistämättä tossun alle. Alussa ei hostisän kanssa ollut paljon puhuttavaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että Eric ymmärtää paremmin ja osaa Elianea paremmin antaa mulle tiettyjä asioita anteeksi ja hyväksyä mut tasavertaiseksi perheenjäseneksi muiden rinnalle.
Elianen huolenpito on vähitellen muuttunut älyttömäksi asioiden vatvaamiseksi. Tuntuu siltä että hostäidin joka kolmas lause on nykyään tu comprends, tu comprends, ymmärrätkö, ymmärrätkö. Kiusallisinta tilanteessa on ettei kyse ole ranskankielen, vaan talon tapojen ymmärtämisestä. Ymmärrätkö, miksei talouspaperia käytetä päivässä kahta arkkia enempää (kaupassa käydään vain kerran viikossa), miksei kinkkua saa leivänpäälle päivittäin (kaupassa käydään vain kerran viikossa) ja miksi on tärkeää syödä koulussa iso lounas (näin säästetään ruokaa illallisella, kun kaupassa todellakin käydään vain kerran viikossa). En mä ole tyhmä, kyllä kerran sanominen riittää. Voi kun äitikullalla olisi kärsivällisyyttä sen yhden kerran sanoa nätisti.
Musta tuntuu että hostäidin suhtautuminen mua kohtaan on muuttunut sen jälkeen, kun yleiseen tietoon tuli että mun vanhemmat on maksaneet pienen omaisuuden mun tänne päästäkseni. Elianen mielestä on uskomatonta ettei niin isosta summasta ole tullut heille penniäkääm (kyllä sun ylläpito maksaa, tiedäthän) ja kuinka EF, kulisseissa oleva järjestö, kuittaa kaiken. Pahimmalta tuntuu, kun Eliane sanoo etteivät he tästä mitään saa. Enkö mä todellakaan voi antaa mitään mun pieniä ylläpitokustannuksia vastaan? Positiivista vaihtelua arkeen, uusia kokemuksia, toisen kulttuurin vivahteita, yhtään mitään? Merkitsinkö mä hostäidilleni todellakin vaan sen verran mitä mä täällä syön?
Miten mä voin epäkiitolliselta kuulostamatta sanoa toiselle, ettei perheelle maksaminen olisi lainkaan hyvä idea ja kuinka paljon se hostsuhdetta muuttaisi? Kiitollinenhan mun tulee olla, mutta ei siitä mitään tule kun hostäiti antaa jatkuvasti ymmärtää, kuinka paljon mun vuoksi on pelissä. Mä olen Elianelle kuin sopimus, jonka voi tuosta noin vain irtisanoa, jos se tulee liian kalliiksi. Kaikista eniten mä toivoisin että voisin olla täällä kuin yksi perheen omista lapsista. Ilmiselvää kuitenkin on, etten mä yllä samalle tasolle Clarissen ja Richardin kanssa.
Toinen rasittava seikka on tapa, millä Eliane ilmaisee mielipiteensä. Kertoessani esimerkiksi kuinka nautinnollista oli viettää keskiviikko iltapäivävapaa kotona leväten, kertoo hostäidin ilme kaiken tarpeellisen. Olisiko kuitenkin kannattanut jäädä kaupungille kaikkien muiden kanssa, ystävystymään, tekemään kavereita? Eivät ne ystävät tyhjästä tule. Miksei äitikulta voi ymmärtää sitä valtavaa väsymystä, jonka uusi kieli ja ympäristö teettää? En mä vaan voi olla supervedossa jatkuvasti! Kun Eliane päivän päätteeksi kysyy kenen kanssa söin lounaalla, tunnen suurta syyllisyyttä kun "joudun" vastaamaan että latinoystävieni kanssa. Hitto soikoon, ei tämä ole niin helppoa! Antaisitko mulle aikaa?
Perheen isä, Eric, taas on supersympaattinen. Kahdestaan isän kanssa synkkaa hyvin, mutta aina Elianen ollessa seuroissa isä jää väistämättä tossun alle. Alussa ei hostisän kanssa ollut paljon puhuttavaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että Eric ymmärtää paremmin ja osaa Elianea paremmin antaa mulle tiettyjä asioita anteeksi ja hyväksyä mut tasavertaiseksi perheenjäseneksi muiden rinnalle.
Väärinymmärretty
Tätä blogipostia julkaistessani on varmaan jo sen kirjoittamista seuraava päivä. Kuten toistakin hieman melankolisempaa kirjoitustani, ei minusta varmaan tätäkään ollut heti julkaisemaan. Kello lähentelee jo yhtätoista, mutta haluan saada nämä asiat pois sydämeltäni ennen nukkumaanmenoa. Tiedän, että jos kirjoittaisin nyt tapahtuneesta huomenna, en tuntisi enää samoin, enkä osaisi samalla tavalla kirjoittaa.
Kaikki alkoi siitä hetkestä, kun keskipäivällä Annan äiti jätti minut kotioveni eteen. Koulussa suunnittelemamme perusteella olin ymmärtänyt viettäväni iltapäivän Annan kotona. Koululounaankin olin jättänyt väliin ajatellen että minut tietnkin laskettaisiin mukaan Sergueevan perheen lounasvahvuuteen. Toisin siis kävin, kahdentoista jälkeen löysin itseni Galtiereiden, omien hostien talon edestä, vailla mitään suunnitelmia iltapäivän varalle ja maha kurnien nälästä.
Tietäen Elianen suhtautumisen ruoka-aikojen ulkopuoliseen syömiseen koitin pärjätä pienimmällä mahdollisella ruokamäärällä. Otin jääkaapista ainoastaan tomaattia ja kinkkua itse ostamani ruisleivän päälle. Hostisä-Eric syö lounaansa päivittäin kotona ja palasi nytkin kesken lounaantynkäni. Koska Eric oli todella yllättynyt minut kotoa löytäessään, selitin surkuhupaisan tarinani päivän tapahtumista. Hostisä ymmärsi ottaa osaa sekä harmitella puolestani ja varmisteli vielä kysyvästi leipiäni katsoen, että olinhan löytänyt riittävästi syötävää. Söin lounaani loppuun isän kanssa, kaikki siis vielä hyvin.
Nyt illalla yhdeksän jälkeen karatesta (joka oli muuten just eikä melkein mitä mä hain) palatessani hyppelin iloissani yläkertaan kertomaan upeasta kokemuksesta. Olin aivan super innoissani, kuvailin, ihmettelin ja jopa demonstroin muutamia liikkeitä television edessä makaaville vanhemmilleni. Kiitin hosteja vuolaasti kaikesta avusta harrastusten löytämisen kanssa, paljonhan Eric ja Eliane olivat tehneet! Kaikki ne lukuisat puhelut ja tutustumiskäyntien sopimiset taiteen, tenniksen ja karaten suhteen, eivät todellakaan olleet olleet minulle oletusarvo. Sanoin siis olevani todella tyytyväinen nyt löytämiini juttuihin, jes. Tästä alamäki sitten alkoikin.
Kysyin isältä hymy suupielessä, oliko Monteilista tullut vihaista puhelua lounaan suhteen. Eric naurahtaen ja otsaltaan leikisti hikeä pyyhkien sanoi ettei onneksi. Heti tämän jälkeen Eliane sähköstyi sohvalla ja papatti peräkanaan kymmenen kysymystä iltapäivääni ja ruokailuuni liittyen. Koitin selittää saman tarinan kuin Ericillekin, mutta Elianelta ei pahemmin puheenvuoroa saanut. Yhtäkkiä kaikki mitä olin tehnyt oli ongelmallista, koululounaan väliinjättäminen, Sebazaciin palaaminen, kotona syöminen, kaikki. Kertaakaan en ole blogissani äidistä pahaa sanaa sanonut, mutta nyt se harmittaa, sillä kaikki tämä tulee aivan kirkkaalta taivaalta. On asioita, joiden suhteen hostäiti osaa olla superagressiivinen. Raha, etenkin mun ruokaan kuluva, onkin Elianen yksi suurimmista huolenaiheista.
Itku kurkussa löysin siis itseni kuuntelemasta Elianen huutoa siitä kuinka tällainen ei käy päinsä, kuinka olen tahalteni rikkonut hänen ja EF:n sanaa (ruokalassa tulee syödä päivittäin) ja kuinka ylimääräisen ruoan syöminen kotona ei missään nimessä käy päinsä. Se on ehdottomasti viimeinen asia mitä saan tehdä. Anteeksipyyntöjä toistellen ja itku kurkkua kaihertaen kuuntelin Elianen loputonta torumista. Mutta mitä mä olisin enää Annan äidin minut kotiin heitettyä voinut tehdä?
Ensimmäisistä virheistäni tarpeeksi huudettuaan ongelmiksi muodostuivatkin aivan uudet asiat. Miten mä voin olettaa saavani ruokaa Annalla, perheessä jonka hädin tuskin tunnen? Syömisen lisäksi oli todella itsekästä ajatella että voisin viettää keskiviikko vapaani Annan kanssa, eihän täällä nuorilla ole kavereilleen aikaa kouluviikolla. Enkö voi ymmärtää, ettei kaikki täällä lepää laakereillaan ja suhtaudu kouluun kuin minä, ja että vapaat tulee käyttää töiden tekemiseen? Kaiken aikaa hostisä vain katsoi vierestä, suutaan avaten ja sulkien, mutta hiljaa pysyen. Jos joku koskaan on ollut vaimonsa tossun alla, niin Eric. Sanaakaan en saanut puolustuksekseni.
Nyyhkyttäen koitin selittää Elianelle etten mitään edellistä tarkoittanut tapahtuvaksi, olin vain yksikertaisesti ymmärtänyt suunnitelmat väärin. Miten mä olisin voinut tietää paremmin? Koko juttu oli pelkästä puuttellisesta ranskankielestäni ja ymmärtämättöyydestä johtuva väärinymmärrys! Ketään en tarkoittanut loukata tai talon sääntöjä rikkoa! Tätä Eliane ei osannut ymmärtäää. Yrityksistäni huolimatta hostäidin huuto vain jatkui edelleen.
Pakenin huoneeseeni itkien jo kunnolla. Kuka tahansa normaali ihminen olisi toista ihmistä näin loukattuaan tullut pian lohduttamaan ja anteeksi pyytämään, mutta ei Eliane. Ei, se olisi viimeinen asia mihin hostäitini pystyisi. Mun on suoraan sanoen vaikea ymmärtää, kuinka joku voi olla niin kylmä ja empatiaan kykenemätön. Lohdutusten sijaan mut komennettiin pian huoneestani siivoamaan irronneita hiuksiani vessan käsienpesualtaasta. Kuinkahan monta kertaa mulle oli siitäkin sanottu.
Kaikki alkoi siitä hetkestä, kun keskipäivällä Annan äiti jätti minut kotioveni eteen. Koulussa suunnittelemamme perusteella olin ymmärtänyt viettäväni iltapäivän Annan kotona. Koululounaankin olin jättänyt väliin ajatellen että minut tietnkin laskettaisiin mukaan Sergueevan perheen lounasvahvuuteen. Toisin siis kävin, kahdentoista jälkeen löysin itseni Galtiereiden, omien hostien talon edestä, vailla mitään suunnitelmia iltapäivän varalle ja maha kurnien nälästä.
Tietäen Elianen suhtautumisen ruoka-aikojen ulkopuoliseen syömiseen koitin pärjätä pienimmällä mahdollisella ruokamäärällä. Otin jääkaapista ainoastaan tomaattia ja kinkkua itse ostamani ruisleivän päälle. Hostisä-Eric syö lounaansa päivittäin kotona ja palasi nytkin kesken lounaantynkäni. Koska Eric oli todella yllättynyt minut kotoa löytäessään, selitin surkuhupaisan tarinani päivän tapahtumista. Hostisä ymmärsi ottaa osaa sekä harmitella puolestani ja varmisteli vielä kysyvästi leipiäni katsoen, että olinhan löytänyt riittävästi syötävää. Söin lounaani loppuun isän kanssa, kaikki siis vielä hyvin.
Nyt illalla yhdeksän jälkeen karatesta (joka oli muuten just eikä melkein mitä mä hain) palatessani hyppelin iloissani yläkertaan kertomaan upeasta kokemuksesta. Olin aivan super innoissani, kuvailin, ihmettelin ja jopa demonstroin muutamia liikkeitä television edessä makaaville vanhemmilleni. Kiitin hosteja vuolaasti kaikesta avusta harrastusten löytämisen kanssa, paljonhan Eric ja Eliane olivat tehneet! Kaikki ne lukuisat puhelut ja tutustumiskäyntien sopimiset taiteen, tenniksen ja karaten suhteen, eivät todellakaan olleet olleet minulle oletusarvo. Sanoin siis olevani todella tyytyväinen nyt löytämiini juttuihin, jes. Tästä alamäki sitten alkoikin.
Kysyin isältä hymy suupielessä, oliko Monteilista tullut vihaista puhelua lounaan suhteen. Eric naurahtaen ja otsaltaan leikisti hikeä pyyhkien sanoi ettei onneksi. Heti tämän jälkeen Eliane sähköstyi sohvalla ja papatti peräkanaan kymmenen kysymystä iltapäivääni ja ruokailuuni liittyen. Koitin selittää saman tarinan kuin Ericillekin, mutta Elianelta ei pahemmin puheenvuoroa saanut. Yhtäkkiä kaikki mitä olin tehnyt oli ongelmallista, koululounaan väliinjättäminen, Sebazaciin palaaminen, kotona syöminen, kaikki. Kertaakaan en ole blogissani äidistä pahaa sanaa sanonut, mutta nyt se harmittaa, sillä kaikki tämä tulee aivan kirkkaalta taivaalta. On asioita, joiden suhteen hostäiti osaa olla superagressiivinen. Raha, etenkin mun ruokaan kuluva, onkin Elianen yksi suurimmista huolenaiheista.
Itku kurkussa löysin siis itseni kuuntelemasta Elianen huutoa siitä kuinka tällainen ei käy päinsä, kuinka olen tahalteni rikkonut hänen ja EF:n sanaa (ruokalassa tulee syödä päivittäin) ja kuinka ylimääräisen ruoan syöminen kotona ei missään nimessä käy päinsä. Se on ehdottomasti viimeinen asia mitä saan tehdä. Anteeksipyyntöjä toistellen ja itku kurkkua kaihertaen kuuntelin Elianen loputonta torumista. Mutta mitä mä olisin enää Annan äidin minut kotiin heitettyä voinut tehdä?
Ensimmäisistä virheistäni tarpeeksi huudettuaan ongelmiksi muodostuivatkin aivan uudet asiat. Miten mä voin olettaa saavani ruokaa Annalla, perheessä jonka hädin tuskin tunnen? Syömisen lisäksi oli todella itsekästä ajatella että voisin viettää keskiviikko vapaani Annan kanssa, eihän täällä nuorilla ole kavereilleen aikaa kouluviikolla. Enkö voi ymmärtää, ettei kaikki täällä lepää laakereillaan ja suhtaudu kouluun kuin minä, ja että vapaat tulee käyttää töiden tekemiseen? Kaiken aikaa hostisä vain katsoi vierestä, suutaan avaten ja sulkien, mutta hiljaa pysyen. Jos joku koskaan on ollut vaimonsa tossun alla, niin Eric. Sanaakaan en saanut puolustuksekseni.
Nyyhkyttäen koitin selittää Elianelle etten mitään edellistä tarkoittanut tapahtuvaksi, olin vain yksikertaisesti ymmärtänyt suunnitelmat väärin. Miten mä olisin voinut tietää paremmin? Koko juttu oli pelkästä puuttellisesta ranskankielestäni ja ymmärtämättöyydestä johtuva väärinymmärrys! Ketään en tarkoittanut loukata tai talon sääntöjä rikkoa! Tätä Eliane ei osannut ymmärtäää. Yrityksistäni huolimatta hostäidin huuto vain jatkui edelleen.
Pakenin huoneeseeni itkien jo kunnolla. Kuka tahansa normaali ihminen olisi toista ihmistä näin loukattuaan tullut pian lohduttamaan ja anteeksi pyytämään, mutta ei Eliane. Ei, se olisi viimeinen asia mihin hostäitini pystyisi. Mun on suoraan sanoen vaikea ymmärtää, kuinka joku voi olla niin kylmä ja empatiaan kykenemätön. Lohdutusten sijaan mut komennettiin pian huoneestani siivoamaan irronneita hiuksiani vessan käsienpesualtaasta. Kuinkahan monta kertaa mulle oli siitäkin sanottu.
keskiviikkona, lokakuuta 07, 2009
Ulkoasun tuunailua
Nyt kävi niin, että iltapäivävapaa tuli vietettyä tylsääkiin tylsemmin neljän seinän sisällä. Tarkoitus oli oleskella Annan kanssa, mutta tytön äiti heittikin minut omalle kotiovelleni. Annalla oli sittenkin muita suunnitelmia alkuiltapäivälle. Aha, että näin vai. Mitäs siinä sitten enää selittelemään, ettei mulla nyt tuolla talossa paljoa puuhaamista olisi. Vaikea uskoa että mä näin väärin olisin suunnitelmamme ymmärtänyt. Hieman on selkäänpuukotettu olo, mutta so what, kovin iso juttu ei ole kyseessä. Host-isä tosin ennusti toista närkästynyttä puhelua Monteilista, tällä kertaa jätettyäni kouluruokailun väliin siinä uskossa että söisin Annalla. Just joo. Anna sanoi kääntyvänsä luonani vielä illan puolella (syvästi epäilen), mutta on mullakin menoja (hah), sillä ensimmäiset karate-treenit lähenee minuutti minuutilta (iik).
Aika ei kuitenkaan mennyt pelkästään dubattuja televisiosarjoja katsellessa. Voitte nimittäin nyt ihailla blogini uutta ulkonäköä, ta-daa! Hienostuneemman ulkoasun lisäksi kommentointi onnistuu ehkä entistä helpommin ja tekstejä voi selailla lukuisten avainsanojen avulla. Ihan tyytyväinen mä voin siis olla ajankäyttööni. Kaikkea tätä tehdessäni kävijälaskuri ponnahti kuitenkin muutamia satoja ylöspäin. Ihme juttu, oman ip-osoitteen olen nimittäin yrittänyt laskurilta kieltää :S. Näyttäkööt mitä huvittaa, numeroitahan ne vaan on (samaten kuin kaverit facebookissa ja puhutut minuutit kännykässä). Lähemmäs todellista kävijämäärää uskoisin pääsevän poistamalla viimeisen nollan ja kertomalla kahdella.
Huomenna en kyllä tasan moikkaa Annaa ensimmäisenä bussipysäkillä, hah! On mulla muitakin tuttavia. Samalla tiellä (okei, tää sama tie kiertää lähes koko kylän...) asuu monia jotka kulkee mun kanssa samalla bussilla aamuisin ja iltaisin. Tosi rentoja ja hauskoja tyyppejä, suurin osa tosin poikia. Mikäs siinä:D! Eilen varsinkin oli tosi mukava bussireissu. Alkupysäkillä aloin jutella erään sebazacilaisen kanssa (poika ojensi mulle kutsun yökerhoon ja nauraen totesin että kiitos, mutta valitettavasti ei kiitos, EF:n säännöt...) ja bussissa juttu jatkoi kaikkien matkustajien kesken. Oli ehkä ensimmäisiä kertoja kun musta oltiin oikeesti superkiinnostuneita. On tää aika sympaattinen paikka, siinäkin bussissa leijonanosa tunsi hostperheestä joko vanhemmat tai Clarissen tai Richardin. Tällasta tää on tää elämä pienemmässä kylässä :-).
Jos ette oo hetkeen täällä piipahtanu, käykää katsomassa kaksi viimeistä blogipostia. Molemmat ovat tuoreita, eilen illalla kynäiltyjä! Ciao!
Aika ei kuitenkaan mennyt pelkästään dubattuja televisiosarjoja katsellessa. Voitte nimittäin nyt ihailla blogini uutta ulkonäköä, ta-daa! Hienostuneemman ulkoasun lisäksi kommentointi onnistuu ehkä entistä helpommin ja tekstejä voi selailla lukuisten avainsanojen avulla. Ihan tyytyväinen mä voin siis olla ajankäyttööni. Kaikkea tätä tehdessäni kävijälaskuri ponnahti kuitenkin muutamia satoja ylöspäin. Ihme juttu, oman ip-osoitteen olen nimittäin yrittänyt laskurilta kieltää :S. Näyttäkööt mitä huvittaa, numeroitahan ne vaan on (samaten kuin kaverit facebookissa ja puhutut minuutit kännykässä). Lähemmäs todellista kävijämäärää uskoisin pääsevän poistamalla viimeisen nollan ja kertomalla kahdella.
Huomenna en kyllä tasan moikkaa Annaa ensimmäisenä bussipysäkillä, hah! On mulla muitakin tuttavia. Samalla tiellä (okei, tää sama tie kiertää lähes koko kylän...) asuu monia jotka kulkee mun kanssa samalla bussilla aamuisin ja iltaisin. Tosi rentoja ja hauskoja tyyppejä, suurin osa tosin poikia. Mikäs siinä:D! Eilen varsinkin oli tosi mukava bussireissu. Alkupysäkillä aloin jutella erään sebazacilaisen kanssa (poika ojensi mulle kutsun yökerhoon ja nauraen totesin että kiitos, mutta valitettavasti ei kiitos, EF:n säännöt...) ja bussissa juttu jatkoi kaikkien matkustajien kesken. Oli ehkä ensimmäisiä kertoja kun musta oltiin oikeesti superkiinnostuneita. On tää aika sympaattinen paikka, siinäkin bussissa leijonanosa tunsi hostperheestä joko vanhemmat tai Clarissen tai Richardin. Tällasta tää on tää elämä pienemmässä kylässä :-).
Jos ette oo hetkeen täällä piipahtanu, käykää katsomassa kaksi viimeistä blogipostia. Molemmat ovat tuoreita, eilen illalla kynäiltyjä! Ciao!
tiistaina, lokakuuta 06, 2009
Ihan pikkiriikkinen lintsaus
Tämä ilta on ollut todellista verbaalista oksentamista, mutta PAKKO jatkaa ja saada kaikki tapahtunut tilitettyä! Illan kahdesta postauksesta huolimatta löytyisi vielä hurja lista kirjoittamattomia asioita... Aaahh, päivityspaniikki! :S
Tänään toteutin maanantain ja osittain jo viikonlopun aikana muovautuneen kuningassuunnitelmani. Olin päättänyt ottaa koulusta omaa vapaata tunnin verran, suuntanani tietysti öljyväriateljeen tiistai-iltapäivän lisätunnit. No, tässä miten kävi:
Suunnitelma oli mielestäni aukoton. Ruoan jälkeen lähtisin koulusta jättäen väliin vain englannintunnin, jolle osallistumalla kuitenkin missaisin maalaussessiot. Englanninopettaja oli ollut häilyvästi paikalla viimeisen viikon tunneilla, ja meitä oli jo useamman kerran siunattu hyppytunneilla. 50:50 mahdollisuus siis olisi ollut, ettei tuntia olisi edes pidetty. Jos tunti kuitenkin pidettäisiin, (näin ajattelin) voisin helposti turvautua ymmärtämättömyyteeni. Lisäksi voisin sanoa lähteneeni kaupungille englannin kirjaa hankkimaan (jonka siis todella maalauksen jälkeen ostin!).
Ruoalla ilmoitin kaveriporukalleni, että mun olisi aivan pakko olla ateljeella englannintunnin aikaan. Suuresti paheksuen ja ruokiinsa lähes tukehtuen mun ystävät kuitenkin lupasivat tietävänsä mitään, kun mun olinpaikkaa tiedusteltaisiin. Voitonvarmana läksin koulusta maalaussuunnitelmat jo päässäni pyörien... Olisinpa tiennyt paremmin!
Vielä illalla Lillin soittaessa hehkutin onnistunutta lintsaustani rinta pulleana. Vastaukseksi sain runsain määrin toivomaani kadehdintaa ja ihmettelyä. Lilli totesi ettei hänellä vaan olisi saumaa, koulusta soitettaisiin kahden tunnin viiveellä kirjallista selvitystä vaatien. Lääkärintodistusta jos kyseessä olisi sairastuminen.
Olin siis aloittamaisillani voitonriemuista blogitekstiä harjoittamistani pahuuksista, kun host-isä saapui kotiin ja napsautti puhelinvastaajan päälle. Mitäs sieltä muutakaan kumpusi, kuin ilmoitus iltapäiväisestä poissaolostani ja vaatimus saapua asia heti huomisaamusta kansliaan selvittämään. Veri pakeni kasvoiltani varmaan varpaisiin asti viestin kuullessani. Ja huh, miten kysyvästi Eric minua kulmiensa alta katsoikaan!
Tässä muutama käyttämäni selittelyfraasi: "Siis mitä? Meillä oli tunti?", "Eikä! Oliko meillä tunti?", "Oikeesti?", "Ei voi olla totta!".
Ja vielä, kulmien kurtistuttua syvemmin: "Ymmärsin ettei meillä olisi...", "Opettaja kun on ollut poissa viimeaikoina...", "Mä kun luulin...", "Kauheeta, vahingossako lintsasin!".
Ja viimeiseksi, epäilevän ilmeen jo laannuttua: "Voi, eihän tässä näin pitäny käydä", "Onneksi olin sentään englanninkirjaa ostamassa", "Joo, on se tosi hyvä että heti soitetaan perään", "Mm, samaa mieltä, ehdottomasti hieno systeemi...".
Auts, nyt kyllä sattui! Peli kuus-nolla Monteilin lukiolle. Huomenna kipitän siis häntä koipien välissä kansilistin puheille... Rauha tosin maassa kotirintamalla, Eric ehdotti ihan itse että jos tämä jäisi ihan meidän välille, Elianen suhtautumisesta kun ei ihan aina tiedä...
Kokoavana yhteenvetona täten todettakoon, että lintsaaminen on kohtuullisen ulospelattu vaihtoehto tulevan vuoden aikana. Nimimerkillä istun pehva siististi koulunpenkissä tästä lähtien.
Tänään toteutin maanantain ja osittain jo viikonlopun aikana muovautuneen kuningassuunnitelmani. Olin päättänyt ottaa koulusta omaa vapaata tunnin verran, suuntanani tietysti öljyväriateljeen tiistai-iltapäivän lisätunnit. No, tässä miten kävi:
Suunnitelma oli mielestäni aukoton. Ruoan jälkeen lähtisin koulusta jättäen väliin vain englannintunnin, jolle osallistumalla kuitenkin missaisin maalaussessiot. Englanninopettaja oli ollut häilyvästi paikalla viimeisen viikon tunneilla, ja meitä oli jo useamman kerran siunattu hyppytunneilla. 50:50 mahdollisuus siis olisi ollut, ettei tuntia olisi edes pidetty. Jos tunti kuitenkin pidettäisiin, (näin ajattelin) voisin helposti turvautua ymmärtämättömyyteeni. Lisäksi voisin sanoa lähteneeni kaupungille englannin kirjaa hankkimaan (jonka siis todella maalauksen jälkeen ostin!).
Ruoalla ilmoitin kaveriporukalleni, että mun olisi aivan pakko olla ateljeella englannintunnin aikaan. Suuresti paheksuen ja ruokiinsa lähes tukehtuen mun ystävät kuitenkin lupasivat tietävänsä mitään, kun mun olinpaikkaa tiedusteltaisiin. Voitonvarmana läksin koulusta maalaussuunnitelmat jo päässäni pyörien... Olisinpa tiennyt paremmin!
Vielä illalla Lillin soittaessa hehkutin onnistunutta lintsaustani rinta pulleana. Vastaukseksi sain runsain määrin toivomaani kadehdintaa ja ihmettelyä. Lilli totesi ettei hänellä vaan olisi saumaa, koulusta soitettaisiin kahden tunnin viiveellä kirjallista selvitystä vaatien. Lääkärintodistusta jos kyseessä olisi sairastuminen.
Olin siis aloittamaisillani voitonriemuista blogitekstiä harjoittamistani pahuuksista, kun host-isä saapui kotiin ja napsautti puhelinvastaajan päälle. Mitäs sieltä muutakaan kumpusi, kuin ilmoitus iltapäiväisestä poissaolostani ja vaatimus saapua asia heti huomisaamusta kansliaan selvittämään. Veri pakeni kasvoiltani varmaan varpaisiin asti viestin kuullessani. Ja huh, miten kysyvästi Eric minua kulmiensa alta katsoikaan!
Tässä muutama käyttämäni selittelyfraasi: "Siis mitä? Meillä oli tunti?", "Eikä! Oliko meillä tunti?", "Oikeesti?", "Ei voi olla totta!".
Ja vielä, kulmien kurtistuttua syvemmin: "Ymmärsin ettei meillä olisi...", "Opettaja kun on ollut poissa viimeaikoina...", "Mä kun luulin...", "Kauheeta, vahingossako lintsasin!".
Ja viimeiseksi, epäilevän ilmeen jo laannuttua: "Voi, eihän tässä näin pitäny käydä", "Onneksi olin sentään englanninkirjaa ostamassa", "Joo, on se tosi hyvä että heti soitetaan perään", "Mm, samaa mieltä, ehdottomasti hieno systeemi...".
Auts, nyt kyllä sattui! Peli kuus-nolla Monteilin lukiolle. Huomenna kipitän siis häntä koipien välissä kansilistin puheille... Rauha tosin maassa kotirintamalla, Eric ehdotti ihan itse että jos tämä jäisi ihan meidän välille, Elianen suhtautumisesta kun ei ihan aina tiedä...
Kokoavana yhteenvetona täten todettakoon, että lintsaaminen on kohtuullisen ulospelattu vaihtoehto tulevan vuoden aikana. Nimimerkillä istun pehva siististi koulunpenkissä tästä lähtien.
Normiviikko ja biletyssauma
Taas on uusi viikko alkanut! Hirmu nopeasti on elämä täällä muuttunut arjeksi. Viikot menee aina suurin piirtein samalla kaavalla: maanantaina herään uuteen kouluviikkoon karua kohtaloani kiroten ja tiistaihin asti istun hyödyttömillä tunneillani horroksenomaisessa tilassa. Keskiviikko iltapäivävapaan aikaan kuitenkin helpottaa, ja ennen kuin huomaankaan on jo perjantai, ja olen poskipusuja vaihtaen toivottamassa Clarisse-siskoa kotiin viikonlopuksi.
Perjantai-ilta menee perheen kanssa Koh-Lantaa (ranskalaisversio selviytyjistä) töllöttäessä, lauantai kuluu vaihtelevan sosiaalisissa merkeissä perheen tai kavereiden kesken, ja sunnuntai on poikkeuksetta superlöysä. Tässä normaaliviikkoni näin pähkinänkuoressa. Neljä tällaista yksikköä on jo takana, ja vain kolme on jäljellä ennen syyslomaa. Puolentoista viikon hengähdystauolle on jo suuria suunnitelmia, niistä lisää myöhemmin!
Viime lauantai edusti selvästi menevämpää sorttia. Heräsin viikonloppuun jo kukonlaulun aikaan, ja nappasin aamun ainoan bussin kaupunkiin maalaustunneilleni mennäkseni. Aamupäivä kului täten aivollisessa nollatilassa öljyväreillä läträten. Ja mikä parasta, kerrankin maalaaminen sujui ilman suurempia ongelmia! Viime kerrasta oli ilmeisesti niin paljon aikaa, ettei Annantalon maalausopelle tutuiksi tulleista, inspiraation puutteesta johtuvista kiukkukohtauksista ollut tietoakaan. Että oli ihanaa!
Tässäkin ateljeessa vedän keski-ikää alaspäin rajulla kädellä, mutta ranskalaismadamet ovat oivaa maalausseuraa. Ilmapiiri Sonian tunneilla on aivan mahtava. Rouvien juttuja on mukava kuunnella, ja Sonia on minusta aivan erityisen innostunut. Sonian sanojen mukaan olen "Mila, meidän pieni suomalainen". Pullaakin saimme erään rouvan tuomana kahvitauon aikana mussuttaaksemme.
Taidetunnelmista jatkoin suoraan Luxembourgilaisen vaihtaritytön 18-vuotispippaloihin Rodezin kulmille. Catherinen hostäiti oli järkännyt pienelle porukallemme todelliset lastenkekkerit mehuineen ja pienine kakkusineen. Nauroimme siis avoimesti täysi-ikäistymisen luonteenlaadulle EF:n absolutismi sääntöjen alaisena. Samaa sarjaa tulee varmasti olemaan Ilsen täysi-ikäistyminen, joka sijoittuu mukavasti Kalevan kisojen keskelle. Sori Ilse, oli pakko mainita! ;-) Mä lupaan jo tässä vaiheessa tulevani kentänlaidalle miksailemaan sulle terästettyjä juomia moukarin heittoa keventämään...
Sebazaciin palattuani puhkuin vielä outoa sosialisoimisenergiaa, ja soitin kyläkamu-Annalle missä meet, mitä teet -puhelun. Kutsun kaverini kotiin vängättyäni hyppelin kylänraittia pitkin Annan luokse loppuiltaa viettelemään. Paikalla oli myös Alexis, Annan kaveripoika, joka näiden kahden keskenään viettämän ajan perusteella voisi olla paljon ennemmänkin... Enempää hypoteeseja en kuitenkaan esitä, sillä jos näin todella olisi, onnistuin totaalisesti tuhoamaan romanttisen illan alkeet. Kolmisteen hengaaminen ylsi kuitenkin lähimmäs sitä rentoa olemista, jota hyvien ystävien kanssa on mahdollista harjoittaa. Jes!
Tämän jälkeen lauantai venähtikin aivan ennätyspitkäksi. Ennen kuin huomasinkaan olin Annan perheen mukana keilaamaan menossa! Ericin ja Elianen siunauksen sain vain nopeasti pirauttamalla. Kyseisessä paikassa törmäsin myös Nicolakseen hostperheineen. Nicolas on ilmeisesti saanut hengitellä yöilmaa minua hieman enemmän, samanikäisen hostsiskon kanssa kun on hyvä lähteä bailaamaan. Mä todella nautin illasta, virkistävää oli pitkästä aikaa tehdä jotain ulkona kello kuuden jälkeen :-). Kotiin tulin siis kahtatoista viistäen, eikä vastaanotto olisi voinut olla rennompi.
Saumaa menevämpien lauantai-iltojen viettoon selvästi siis olisi! Tänään varmistinkin bailuosakkeen ensiviikonlopulle Nicolaksen matkaan. Myös Clarisse-sisko ja poikaystävä-Gaetan menevät ulos viikonloppuisin, ainahan voisin siis liimautua hostsiskon vanaveteen...
Perjantai-ilta menee perheen kanssa Koh-Lantaa (ranskalaisversio selviytyjistä) töllöttäessä, lauantai kuluu vaihtelevan sosiaalisissa merkeissä perheen tai kavereiden kesken, ja sunnuntai on poikkeuksetta superlöysä. Tässä normaaliviikkoni näin pähkinänkuoressa. Neljä tällaista yksikköä on jo takana, ja vain kolme on jäljellä ennen syyslomaa. Puolentoista viikon hengähdystauolle on jo suuria suunnitelmia, niistä lisää myöhemmin!
Viime lauantai edusti selvästi menevämpää sorttia. Heräsin viikonloppuun jo kukonlaulun aikaan, ja nappasin aamun ainoan bussin kaupunkiin maalaustunneilleni mennäkseni. Aamupäivä kului täten aivollisessa nollatilassa öljyväreillä läträten. Ja mikä parasta, kerrankin maalaaminen sujui ilman suurempia ongelmia! Viime kerrasta oli ilmeisesti niin paljon aikaa, ettei Annantalon maalausopelle tutuiksi tulleista, inspiraation puutteesta johtuvista kiukkukohtauksista ollut tietoakaan. Että oli ihanaa!
Tässäkin ateljeessa vedän keski-ikää alaspäin rajulla kädellä, mutta ranskalaismadamet ovat oivaa maalausseuraa. Ilmapiiri Sonian tunneilla on aivan mahtava. Rouvien juttuja on mukava kuunnella, ja Sonia on minusta aivan erityisen innostunut. Sonian sanojen mukaan olen "Mila, meidän pieni suomalainen". Pullaakin saimme erään rouvan tuomana kahvitauon aikana mussuttaaksemme.
Taidetunnelmista jatkoin suoraan Luxembourgilaisen vaihtaritytön 18-vuotispippaloihin Rodezin kulmille. Catherinen hostäiti oli järkännyt pienelle porukallemme todelliset lastenkekkerit mehuineen ja pienine kakkusineen. Nauroimme siis avoimesti täysi-ikäistymisen luonteenlaadulle EF:n absolutismi sääntöjen alaisena. Samaa sarjaa tulee varmasti olemaan Ilsen täysi-ikäistyminen, joka sijoittuu mukavasti Kalevan kisojen keskelle. Sori Ilse, oli pakko mainita! ;-) Mä lupaan jo tässä vaiheessa tulevani kentänlaidalle miksailemaan sulle terästettyjä juomia moukarin heittoa keventämään...
Sebazaciin palattuani puhkuin vielä outoa sosialisoimisenergiaa, ja soitin kyläkamu-Annalle missä meet, mitä teet -puhelun. Kutsun kaverini kotiin vängättyäni hyppelin kylänraittia pitkin Annan luokse loppuiltaa viettelemään. Paikalla oli myös Alexis, Annan kaveripoika, joka näiden kahden keskenään viettämän ajan perusteella voisi olla paljon ennemmänkin... Enempää hypoteeseja en kuitenkaan esitä, sillä jos näin todella olisi, onnistuin totaalisesti tuhoamaan romanttisen illan alkeet. Kolmisteen hengaaminen ylsi kuitenkin lähimmäs sitä rentoa olemista, jota hyvien ystävien kanssa on mahdollista harjoittaa. Jes!
Tämän jälkeen lauantai venähtikin aivan ennätyspitkäksi. Ennen kuin huomasinkaan olin Annan perheen mukana keilaamaan menossa! Ericin ja Elianen siunauksen sain vain nopeasti pirauttamalla. Kyseisessä paikassa törmäsin myös Nicolakseen hostperheineen. Nicolas on ilmeisesti saanut hengitellä yöilmaa minua hieman enemmän, samanikäisen hostsiskon kanssa kun on hyvä lähteä bailaamaan. Mä todella nautin illasta, virkistävää oli pitkästä aikaa tehdä jotain ulkona kello kuuden jälkeen :-). Kotiin tulin siis kahtatoista viistäen, eikä vastaanotto olisi voinut olla rennompi.
Saumaa menevämpien lauantai-iltojen viettoon selvästi siis olisi! Tänään varmistinkin bailuosakkeen ensiviikonlopulle Nicolaksen matkaan. Myös Clarisse-sisko ja poikaystävä-Gaetan menevät ulos viikonloppuisin, ainahan voisin siis liimautua hostsiskon vanaveteen...
maanantaina, lokakuuta 05, 2009
Herkkupostia
Jee, yllärilähetys! Koulusta kotiin tullessani kynnyksellä odotti ihanan tuttu, marikuosinen paketti! Hihhei, kiitos äiti ja Anni :-).
Anonyymi kommentoija kyseli viimeisen kirjoitukseni jälkeen ovatko kadonneet vatsalihakset jo löytyneet. Maripaketin sisältö juuri varmisti, että kyseisiä lihaksia etsiskellään vielä jonkin aikaa :-P.
Viimeisenä kaivoin paketista esiin Anni-pikkusiskon askarteluja. Voih, täällä särkyy sydämiä... Kiitos Anni kulta, lupaan yrittää laittaa sen muistitikullisen Lady GaGan musiikkia sulle postiin pikimmiten! 
torstaina, lokakuuta 01, 2009
Kadonneita vatsalihaksia etsimässä
Koska edellinen blogipostini poiki jotain niinkin suurta kuin ihka oikeita taulutilauksia, on nyt kovat paineet tuottaa yhtä vakuuttavaa tekstiä... Jään siis mielenkiinnolla odottamaan kommenttejanne seuraavasta skriivailustani!
Eilen olimme tosiaan hostisä-Ericin kanssa kärpäsinä katossa aïkido & karate treenejä seuraamassa. Aivan mahtava juttu! Uskomatonta että kotikyläpahasestani löytyy niinkin vankkauskoisia Martial Artsin harrastajia, ajatellen kuinka tunteikkaasti haa-jaat ja koreankieliset numerot potkujen ja lyöntien kavereina salissa raikuivat. Hommailu oli vähintäänkin yhtä vakavaa kuin kuutisen vuotta sitten jenkeissä, jossa Juuso-veljeni kanssa kyseiseen lajiin koukkuunnuimme. Omistin muuten niinä aikoina parhaimman vatsalihaksistoni, oli ihan alimmatkin vatsalihakset näkyvillä! Nyt on tosin ylimmätkin croissanttien myötä kadonneet.
Tähän väliin on muuten PAKKO mainita ruoka-ohjelmasta, jota paremman tekemisen puutteessa tapitin tässä muutama päivä sitten. Ranskalainen keittiöhän tunnetaan liberaalisuudestaan voin ja kerman käytön suhteen, mutta tämä ohjelma meni mielestäni silti liian pitkälle. Tunnin kestävän ohjelman aikana ei muuta käsiteltykään kuin pelkän voin ja kerman valmistamista lehmänmaidosta alkaen. Siis kuinka kätevää olisi nämä terveysherkut vääntää ihan omin pikku kätösin? Herkkuresepti: 100g kotona kirnuttua voita + 20g kuivattuja mansikoita = ihanaiset mansikkakakut. Pthyih!
Takaisin kuitenkin alkuperäiseen aiheeseen. Treenien aikana Eric ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta onnistui pitämään mölyt mahassaan huomatessaan kuinka kirkkain silmin treenejä seurasin. Pakko kyllä myöntää että sorruin itsekin äänettömään hihitykseen jonkun auttamattomasti potkun kohteen missattua tai iskuineen väärään suuntaan lähdettyä. Hytkyimme siis hetkittäin hostisän kanssa kuin Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari Itse valtiaiden päätteeksi konsanaan.
Tunneille sain luvan marssia heti terveystodistuksen hommattuani, ja ensi maanantaiksi onki jo aika yleislääkärille varattu. Ilmeisesti terveystodistukset ja vakuutukset on hyvä olla kunnossa tämänhenkistä harrastusta aloittaessa!
Ennen ensimmäisiä treenejä olen (yllätys, yllätys) kuitenkin päättänyt tehostaa venyttelytottumuksiani. Potkut kun olisi hyvä saada neljääkymmentäviittä astetta korkeammalle. Viimeviikkoisen televisionedus venyttelyepisodin jälkeen tyydyn kyllä tekemään strechingit omassa huoneessani, rauhalliset varpaidenkurotteluni hostäitini kun näki estottomana raajojen oikomisena... Lisää tähän settiin vielä XXS minishortsini, niin pa-dam, mielikuva on valmis!
Eilen olimme tosiaan hostisä-Ericin kanssa kärpäsinä katossa aïkido & karate treenejä seuraamassa. Aivan mahtava juttu! Uskomatonta että kotikyläpahasestani löytyy niinkin vankkauskoisia Martial Artsin harrastajia, ajatellen kuinka tunteikkaasti haa-jaat ja koreankieliset numerot potkujen ja lyöntien kavereina salissa raikuivat. Hommailu oli vähintäänkin yhtä vakavaa kuin kuutisen vuotta sitten jenkeissä, jossa Juuso-veljeni kanssa kyseiseen lajiin koukkuunnuimme. Omistin muuten niinä aikoina parhaimman vatsalihaksistoni, oli ihan alimmatkin vatsalihakset näkyvillä! Nyt on tosin ylimmätkin croissanttien myötä kadonneet.
Tähän väliin on muuten PAKKO mainita ruoka-ohjelmasta, jota paremman tekemisen puutteessa tapitin tässä muutama päivä sitten. Ranskalainen keittiöhän tunnetaan liberaalisuudestaan voin ja kerman käytön suhteen, mutta tämä ohjelma meni mielestäni silti liian pitkälle. Tunnin kestävän ohjelman aikana ei muuta käsiteltykään kuin pelkän voin ja kerman valmistamista lehmänmaidosta alkaen. Siis kuinka kätevää olisi nämä terveysherkut vääntää ihan omin pikku kätösin? Herkkuresepti: 100g kotona kirnuttua voita + 20g kuivattuja mansikoita = ihanaiset mansikkakakut. Pthyih!
Takaisin kuitenkin alkuperäiseen aiheeseen. Treenien aikana Eric ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta onnistui pitämään mölyt mahassaan huomatessaan kuinka kirkkain silmin treenejä seurasin. Pakko kyllä myöntää että sorruin itsekin äänettömään hihitykseen jonkun auttamattomasti potkun kohteen missattua tai iskuineen väärään suuntaan lähdettyä. Hytkyimme siis hetkittäin hostisän kanssa kuin Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari Itse valtiaiden päätteeksi konsanaan.
Tunneille sain luvan marssia heti terveystodistuksen hommattuani, ja ensi maanantaiksi onki jo aika yleislääkärille varattu. Ilmeisesti terveystodistukset ja vakuutukset on hyvä olla kunnossa tämänhenkistä harrastusta aloittaessa!
Ennen ensimmäisiä treenejä olen (yllätys, yllätys) kuitenkin päättänyt tehostaa venyttelytottumuksiani. Potkut kun olisi hyvä saada neljääkymmentäviittä astetta korkeammalle. Viimeviikkoisen televisionedus venyttelyepisodin jälkeen tyydyn kyllä tekemään strechingit omassa huoneessani, rauhalliset varpaidenkurotteluni hostäitini kun näki estottomana raajojen oikomisena... Lisää tähän settiin vielä XXS minishortsini, niin pa-dam, mielikuva on valmis!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)