Petite fête d'au revoir

Läksiäiseni, joihin vielä viikko sitten tuntui olevan ikuisuus, ovat nyt vietetty. Kakut on syöty viimeistä palaa myöten, odottamattomat lahjat avattu ja vieraat palanneet koteihinsa. Paikalla olivat vaihtariystäväni ja heidän hostperheensä, paras ranskalainen kaverini Doriane, aluevalvojani sekä muutamia Laborien naapureita. Juhlien jälkeen oli sellainen tunne, että ehkä täällä muutama ihminen jääkin minua ikävöimään. Hostäitini taas onnistui pitämään nyrpeän naaman koko iltapäivän ajan, pisteet siitä. Tästä minor detailista huolimatta kekkerini olivat todella mukava get together - nyt viimeistään on hyvä fiilis kotiin lähtemisestä.

Huominen on viimeinen päiväni koulussa: kuvien pullapitkot ovat luokkani kanssa jaettavaksi. Perjantaina otan junan Toulouseen, minne äitini saapuu myöhemmin samana iltapäivänä. Toulousesta jatkamme yhdessä Montpellieriin, missä vietämme viikonlopun ja ensi viikon alun. Luvassa siis turismin (ja mitä todennäköisimmin myös gynekonferenssien) täyteinen nelipäiväinen - viimeinen sellainen Ranskassa. Ihana äiti viimein nähdä sinut, jos satut tämän vielä ennen tuloasi lukemaan.

Lily's visite part 2

Viikonlopuksi ajoimme Tarnista luoteeseen Lotin ja Dordognen departementteihin. Kaksipäiväinen kului alueen lukuisissa turistinähtävyyksissä kierrellen - kyseiset departementit ovat rikkaita erityisesti luonnonalaisissa nähtävyyksissä mitattuna. Viikonloppumatkamme oli oikein kompakti: lauantai meni käytännössä Lotin; ja sunnuntai Dordognen puolella pyörien.

Lauantain visiittikierros alkoi La Grotte de Peche-Merlestä. Peche-Merle on maanalainen kalkkikiviluola, jonka seiniltä löytyy esihistoriallisia maalauksia ja pohjalta muita merkkejä kymmeniä tuhansia vuosia sitten eläneistä esi-isistämme. Mielikuvitustaan sai käyttää yhdistääkseen oppaan merkkivalolla osoittamat linjat milloin buffaloksi, mammutiksi tai karhunturvaksi. Erityisesti kallionseinille maalatut naishahmot olivat "tulkinnanvaraisia", kuten oppaamme tykkäsi sanoa. Vaikuttavimpia kaikista "merkinnöistä" olivat kuitenkin sinne tänne läiskityt verenpunaiset kädenjäljet.

Vain yksi luolan maalauksista, useammassa värissä maalattu hevosmaalaus, on pystytty ajoittamaan tarkemmin. Taideteos on sen sisältämän hiilen perusteella 24 600 vuotta vanha. Huimaa, eikö? Muiden maalausten ikä arvioidaan kahden ja kolmenkymmenen tuhannen vuoden välille. Toisaalta kaikki luolan merkit (ihmisten mutaan jättämät jalanjäljet mukaan lukien) tiedetään aidoiksi, sillä luolan alkuperäinen sisäänkäynti sortui kymmenen tuhatta vuotta sitten.

Lauantain toinen visiitti, Le Gouffre de Padirac, oli ehkä viikonlopun hienoin. Kyseessä on Euroopan suurin tippukiviluola, jonka on Peche-Merlen tavoin muovannut maanalainen joki. Luolaan tihkuva vesi on aikojen saatossa saanut kivestä aikaan mitä hienoimpia muotoja: tippukiviä ja -pylväitä, kalkkikiviportaita sekä pienoisjärviä. Jännää oli se, että luolassa todella satoi.

Luolan seinien struktuuri oli kuin kivistä sienikasvainta. Se toi mieleeni myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvien örkki-muovaamot, mutta tämä on jo epämieluisampi vertaus. Vaikka seinät näyttivät limaisilta, olivat ne kädellä koskettaessa täysin kuivia. Kierros muodostui kävely- ja veneosuudesta, jonka aikana meistä napattiin myöhemmin ostettavissa oleva kuva huvipuistokonseptilla.

Kuvia kannattaa googlata netistä, sillä niitä ei suureksi suruksemme saanut ottaa (edes ilman salamaa). Lilyn koittaessa onneaan sai hän oppaan ja muun ryhmän torut ja paheksuvat katseet omakseen. Voi tyttö raukkaa, ei luolien komeudet ansaitsisi jäädä katseilta (tai kameran linsseiltä) piiloon. Koko säännöstelyn takana ei voi olla muu kuin halu pitää yllä korttimonopoli, nimimerkillä jouduin itsekin ostamaan ison kasan kortteja omien kuvien puutteessa.

Lauantai-illan vietimme Rocamadourin kauniissa pikkukaupungissa. Tätä lienee tosin turha joka kerta tarkentaa, sillä kaikki ranskalaiskylät ovat enemmän tai vähemmän kauniita. Yövyimme yhden tähden hotellissa departementtien rajalla, mistä jatkoimme matkaa sunnuntaiaamuna. Hotelli muutti käsitykseni käytävillä olevista vessoista - konsepti ei oikeasti ole sen häiritsevämpi kun kyseessä ei ole muutamaa yötä pidempi viipyminen.

Sunnuntain pyhitimme Dordognen kaupunkien ja linnojen tutkimiselle. Kyseinen departementti tunnetaan myös nimellä Périgot, ja sen keskiaikaisissa linnoissa tiheä osuus Périgot noirina, mustana Pérgot'na. Aloitimme kierroksen Sarlat'sta, joka on alueen muutaman kymmenen tuhannen ihmisen ”pääkaupunki”. Teimme kyseisessä kaupungissa kattavan kävelykierroksen kiitos Lilyn, joka on tottunut ottamaan tilaisuuksista kaiken irti. Henkilökohtainen guidemme johdatti meidät läpi puistojen, halki aukioiden ja ylös alas vanhankaupungin kapeita katuja. Historiallisesti merkittävien rakennusten kohdalla saimme kuulla mielenkiintoisia faktoja, joita hän luki turistitoimistosta saamasta oppaastaan. Voisiko turismi olla tämän helpompaa?

Iltapäivästä vierailimme Beynacin linnassa ja Dommen kaupungissa: hienoja paikkoja kummatkin. Viikonlopun aikana tuli käveltyä paljon: Beynacin linnaankin saimme nousta reippaat 150 metriä altitudea. Pohkeet olivat (ja ovat edelleen) kohtuullisen jumissa, mutta noin tuhat vuotta vanha linna oli vaivan väärti. Viimeinen hostieni kanssa vietetty viikonloppu oli kaiken kaikkiaan onnistunut, mukavinta oli kuitenkin ystävämme Lilyn läsnäolo.

Lily's visite part 1

Uusiseelantilainen ystävämme saapui luoksemme viikko sitten keskiviikkona. Tapansa mukaan Lily ei turhaan vaivautunut kertomaan suunnitelmistaan – tiesimme varmuudella hänen tulostaan vain muutamaa tuntia ennen kuin hänen junansa saapui Gaillacin asemalle. Suunnitelmallinen hostäitini oli menettää hermonsa tytön kanssa jo ennen tämän tapaamista, mihin nähden he tulivat erittäin hyvin toimeen yhteisen viikonloppumme aikana.

Helatorstain vastaisena yönä emme nukkuneet nimeksikään: ensinnäkin pälätimme tyttöjen kanssa reippaasti yli puolenyön, minkä jälkeen jouduimme heräämään aikaisin EF:n piknikille lähteäksemme. Lily ei ollut asiasta moksiskaan, sillä hän rakastaa ulkomaalaisten, tai oikeastaan kenen vain, kanssa sosialisoimista. Tyttö toikin sopivasti energiaa muuten niin harmaisiin aluetapaamisiimme. Myös tanskalaisella Julienilla oli mukanaan kaveri, ranskalainen poika, joka yritti iskeä jokaista piknikillä ollutta ulkomaalaistyttöä vuorollaan.

Piknikin jälkeen halukkaat saivat lähteä Castresin kaupungissa sijaitsevaan megazoneen. Lähdin mukaan kokeilumielessä - tunsin lajin, mutten ollut laserpyssyin käytävää "leikkisotaa" koskaan aiemmin pelannut. Pelin jälkeen totesin ensimmäisen laserquestini jäävän mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös viimeisekseni: surkea pimeänäköni haittasi suoritustani aivan liikaa.

Nolottaa myöntää, mutta pysyin käytännössä liikkumatta koko 20 minuuttisen erän ajan. Ihmisten ampuminen nurkastani käsin osoittautui (pimeäsokeuteni huomioon ottaen) paljon mieluisammaksi puuhaksi kuin labyrintin pimeillä käytävillä juokseminen. Taktiikkani ei ollut myöskään porukan huonoin: sijoituin lopputuloksissa kahdeksannelle sijalle. Minut tapettiin yhteensä 71 kertaa (9 osumaa naamaan, 10 selkään, 22 olkapäihin ja 30 pyssyyn); itse onnistuin "tappamaan" 57 kertaa huimalla 9 prosentin osumistarkkuudella.

Perjantaipäivän vietimme Tarnin pääkaupungissa Albissa vaihtariystäviemme Paulinen ja Leonien kanssa. Lily on todellinen turisti: kaikki tulee nähdä eikä mitään tule jättää väliin. Loppuen lopuksi me emme esitelleet kaupunkiamme Lilylle, vaan Lily juoksutti meitä paikoissa joiden olemassaolosta emme olleet aiemmin tiennytkään. Sain täten itsekin päivästä paljon irti – melkein enemmän kuin kaikista aiemmista Albi-visiiteistäni yhteensä.

Perjantai-iltana kävimme katsomassa Chicago-musikaalin Gaillacin teatterissa. Show oli hieno Gaillacin kokoiselle kaupungille, muttei yhtään mitään Loontossa näkemääni esitykseen verrattuna. Lilyllä oli kuitenkin tuuria, sillä kaupunkimme kulttuuritarjonta rajoittuu noin yhteen teatteriesitykseen per kuukausi. Viiden euron sisäänpääsymaksuun sisältyi myös lasillinen jälkiruokaviiniä, jota siemailimme kuin hienot leidit konsanaan näytöksen puoliajan aikana.

Vaikeita ihmisiä

Suomalaiset on helppoja. Me ollaan yksinkertaisia, me ei usein tehdä kärpäsestä härkästä eikä me muutenkaan puhuta liikaa. Suomalaisten rajoittuneessa kommunikoinnissakin on hyvät puolensa: miksi hymyillä jos ei hymyilytä tai puhua jos ei ole mitään sanottavaa? Tämän sanoi kerran ystäväni Krista verratessaan suomalaista mentaliteettia amerikkalaiseen. Toteamus oli mielestäni niin mainio että se on siitä lähtien tarrannut mieleeni kärpäspaperin lailla.

Ranskalaiset taas on vaikeita. Ne ajattelee liikaa ja on usein aivan liian vallankumouksellisia. Mihinkään ei koskaan voida olla tyytyväisiä ja muutosten ajatellaan poikkeuksetta olevan muutos huonompaan. Puutteet ja virhekohdat tuodaan ilmi, mutta harvoin mietitään sitä mikä on jo hyvin tai mikä jo toimii. Kannustamisen sijaan heikot haukutaan lyttyyn vieden heidän viimeisimmätkin toiveet pärjäämisestä.

Sama koskee ranskalaisia perheitä. Myönnettäköön että yllä olevat statementit ovat ehkä hieman kärjistettyjä, mutta usein stereotyypit kertovat ainakin puolet totuudesta. Ranskassa lapset ovat lapsia ja aikuiset aikuisia, eikä lapsille anneta niin päätösvaltaa kuin vastuutakaan. Tämän jälkeen mietitään mikseivät nuoret osaa huolehtia itsestään. Kenelläkään ei tunnu koskaan käyneen mielessä että juuri vastuun antaminen voisi tehdä lapsista vastuuntuntoisia. Tämä ei kuitenkaan tulisi kuulonkaan, sillä ranskalaisen perheen vanhempien ja lasten välillä oleilee hurja mörkö, jonka nimi on Kunnioitus. Tilanteesta riippuen Kunnioitus ei salli edes oman mielipiteen julkilausumista.

Mä en voi sanoin kuvata kuinka ihanaa musta on päästä Suomeen ja suomalaisten ihmisten keskuuteen. Mä olen kyllästynyt siihen ettei mua täällä lasketa aikuiseksi, ettei mun mielipiteitä oteta tosista ja ettei mun anneta ottaa vastuuta itsestäni siihen malliin miten mä olen Suomessa tehnyt sitten peruskoulun. Mä en enää jaksa olla se mitään ymmärtämätön lapsi, jota kuunnellaan vain jotta mun virheet voi korjata sitten jälkeenpäin. J'en ai marre.

Hostäitini kanssa käytyjä keskusteluja:

minä: (katan pöytää)
Viviane (erittäin turhautuneella äänellä): "Miksi ihmeessä sinä asetat lasit aina väärinpäin?!"
minä (hieman epävarmasti): "Ööh... Jokainen voinee kääntää lasinsa itse sitten pöytään istuutuessaan..? Ovathan lasit kaapissakin näin päin."
Viviane (vieläkin turhautuneemmalla äänellä): "Hmph, nyt puhutaan kuitenkin pöydästä, ei kaapista!"
minä (laseja toisinpäin kääntäen): "Selvä..."
Viviane (äänensävyä turha tarkentaa): "Hmph."
minä (itsekseni miettien): "Ole hyvä pöydän kattamisesta..."

Viviane: (viimeistelee piknik-eväitä keittiössä)
minä: (nousen ylös aamupalapöydästä, siivoan jälkeni ja suuntaan hostsiskoni perässä yläkertaan)
Viviane: "Milla."
minä: "Niin?"
Viviane (ikään kuin minua asiasta syyttäen): "Mielestäni Annalla (hostsiskollani) ei ole tarpeeksi vaatetta päällä piknikille lähteäkseen."
minä (miettien miten asia minulle kuuluu): "Ahaa?"
Viviane: "Niin."
minä (miettien edelleen miksi hostäitini osoittaa sanansa minulle): "Tuota... Anna on todennäköisesti huoneessaan. Voithan käydä hänelle asiasta sanomassa..?"
Viviane (yhtäkkisen raivonpuuskan vallassa): "Mitä asia minulle kuuluu?!" Ja sitä paitsi etkö näe että minulla on kädet täynnä tekemistä?!"
minä (hostäitini reaktiota pelästyen ja muutaman askeleen takaperin ottaen): "Niin, tietysti..."
Viviane (niskojaan nakellen ja odottaen selvästi minun tekevän likaisen duunin ja puhuvan Annalle puolestaan): "Hmph."

minä: (täytän kattilan vedellä ja asetan sen liedelle teevettä keittääkseni)
Viviane: (katsoo puuhiani paheksuen)
minä: "?"
Viviane (hyvin terävällä äänellä): "En usko tuon vesimäärän riittävän kaikille."
minä: (vaihdan kattilan suurempaan ja täytän sen vedellä)
Viviane: (seuraa toimiani haukan silmin)
minä (vesimäärää hostäidilleni näyttäen): "Luuletko tämän riittävän?"
Viviane (närkästyneesti ja niskojaan nakellen): "Mitä sinä minulta kysyt?! Luulisi sinun osaavan teeveden määrän arvioida!"
minä (huokaisten): "Sinäpä sen sanoit..."
Viviane: "?!?"

Vessan seinälle kirjoitettu viesti (message aux poissons rouges):
Chaque jour, je suis fière d'éteindre la lumière.
Chaque jour, j'ai plaisir à regarder
un lavabo toujours beau
et des robinets bien fermés.
Chaque jour, je ne veux plus de cheveux
dans mon lavabo
toujours beau.

Koulujärjestelmien vertailua

Alkuperäinen otsikkoni kuului suomalainen koulujärjestelmä vs. ranskalainen, mutta vaihdoin sen pian ymmärrettyäni kysymyksenasettelun turhuuden. Kai nyt tyhmäkin tiedostaa suomalaisen koulujärjestelmän paremmuuden ranskalaiseen - tai oikeastaan mihin vain muuhun - koulujärjestelmään verrattuna? Tässä siis tämänkertaisen blogitekstini punainen lanka, olkaa hyvät: ranskalaisen koulusysteemin mollaaminen.

Gaillacin aikani alussa monet, etenkin opettajat ja muut aikuiset ihmiset, pyysivät minua vertaamaan ranskalaista lukiota suomalaiseen. En koskaan tiennyt miten vastata, myötäilläkö heidän mukanaan vai olla rehellinen ja haukkua ranskalainen systeemi penkkaan? Päädyin pitämään suuni supussa, sillä a) maailmanparannuspuheeni eivät olisi kuitenkaan muuttanut mitään, ja koska b) en ole välttämättä tämän vuoden aikana ollut paras mahdollinen esimerkki suomalaisen koulujärjestelmän kasvatista. (Mitä, onko Twilightin lukemisessa ranskantunnilla jotain väärää? Onhan kyseessä ranskankielinen käännös...)

Kaikessa hiljaisuudessani merkitsin kuitenkin ylös kaikki havaitsemani erot omia tarkoituksiani varten. Löysin kyseiset muistiinpanot muutama päivä sitten, ja mietin, että kai tämäkin kirjoitus on joskus pakko realisoida. Ei siis muuta kuin tuumasta toimeen. Ja tosiaan, mikä parempi kanava näiden karujen totuuksien julkilausumiseen kuin oma blogi? Joskus on niin hienoa puhua (ja kirjoittaa!) äidinkielenään yhtä tuntematonta kieltä kuin suomea.

De toute façon, plörinät sikseen ja asiaan. Ensinnäkään Ranskassa ei tunnu olevan kunnollista opetussuunnitelmaa. Opettajat saavat käyttää haluamaansa aiheeseen haluamansa määrän tunteja - esimerkiksi kielten kuuntelun korjaamiseen on aivan normaalia uhrata kokonaisen viikon tunnit. Suomen oppari on niin tarkkaan määritelty ettei se juurikaan anna liikkumavaraa: opettajien on pakko opettaa juuri sitä mitä kurssikuvauksessa käsketäänkin.

Toinen major mistake on kunnollisten koulukirjojen puuttuminen. Ranskalaiset koulukirjat ovat usein pelkkiä dokumenttikokoelmia, joissa on varsinaista opetustekstiä vähän tai ei lainkaan. Monisteita ja muita lirpakkeita sen sijaan jaetaan aivan uskomattomia määriä. Suomessa juuri koulukirjat toimivat opiskelun pohjana: ne on tehty opetussuunnitelman pohjalta ja sisältävät täten kaiken tiettyyn kurssiin tarvittavan tiedon.

Ranskalainen "dokumenttiopiskelu" voisi toimiakin, ellei opettaja antaisi oppilaille kaikkia vastauksia suoraan käteen. Valitettavan usein opettaja sanelee valmiit muistiinpanot oppilaille, jotka kirjoittavat ne ylös kynät viuhuen. Asioiden opiskelu on pintaliitoa: mitään ei kerrata tai sovelleta, eikä täten myöskään opita. Vanha sananlasku, kertaus on opintojen äiti, osoittaa edelleen pätevyytensä.

Ranskalainen koulujärjestelmä on oikeastaan pohjimmiltaan mätä, sillä asioita ei opiskella elämää, vaan arvosanoja varten. Oppilaiden osaaminen arvostellaan asteikolla yhdestä kahteenkymmeneen, joskus kahdenkin desimaalin tarkkuudella (voitte kuvitella kauhuni kun viime todistuksessani komeili matematiikan numero 15,64). Ainoa tapa motivoida ranskalaisia oppilaita on puhua numeroista tai keskiarvosta: he tekevät hyvin pelkästään koulutyöt, jotka he tietävät opettajan arvostelevan.

Kouluviikko on Ranskassa rankka: koulussa ollaan päivittäin kahdeksasta viiteen. Yhdeksäntuntiset koulupäivät ovat tuttuja ala-asteikäisillekin, jotka viettävät koulurakennuksen sisällä yhtä paljon aikaa kuin lukiolaisetkin. Sairasta, eikö? Koulupäivät ovat pituudestaan huolimatta tehottomia ja hyppytunteja on usein luvattoman suuri määrä. Ranskalaisnuorten viikko menee koulutyön parissa - aikaa itselleen löytyy lähinnä vain viikonloppuisin. Suomessa suhde koulun ja vapaa-ajan välillä on tätä terveempi.

Suhteista riittää asiaa lisääkin, sillä suuri ero koulujärjestelmiemme välillä löytyy oppilas-opettaja-suhteesta. Ranskassa opettajat ovat korkeammassa auktoriteettiasemassa kuin Suomessa - hyvä jos opettajilta uskaltaa neuvoa kysyä kaiken sen teitittelyn lomassa. Suomessa maikat ovat paikalla meitä varten: kun on jotain kysyttävää, niin kysytään, ja kun on avun tarve, niin pyydetään apua. Suomalaisessa lukiossa oppilaisiin suhtaudutaan kuin aikuisiin; Ranskassa lapset ovat lapsia...

Voin suoraan sanoa, että Ranskassa viettämäni vuosi on ollut koulullinen nollavuosi. En koskaan motivoitunut ranskalaisten opintojen suhteen, sillä näin niiden läpi ja tiedostin niiden turhuuden. Viimein ymmärrän miksei suomalainen lukio hyvitä kursseja ulkomailla vietetystä vaihtovuodesta - opetettavat asiat eroavat toisistaan niin suurella marginaalilla. Jos jotain, niin ainakin olen kerännyt kohtalaisen reservin opiskelumotivaatiota lukio-opintojani ensi syksynä jatkaakseni. Suomalainen lukio, here I come! :-D

Kahden viikon ikävä

Aika tuntuu kuin takertuneen tervaan; päivät eivät enää kulu samalla nopeudella kuin ennen. Toukokuun alusta lähtien mä olen tiedostanut jokaisen sekunnin, minuutin, tunnin (sekä päivän ja yön) mikä mua erottaa kotiinpaluusta. Tiedän, että lähtööni on enää vaivaiset kaksi viikkoa, ja tiedän, että tämä ajanjakso on aivan naurettava siihen verrattuna minkä olen jo Ranskassa viettänyt. Siitä huolimatta viisitoista päivää, yksi kahdeskymmenesosa koko vaihtovuoteni pituudesta, tuntuu tällä hetkellä aivan ylitsepääsemättömän pitkältä ajalta. Tuomitkaa mut jos siltä tuntuu, mutta mulla on vaan niin kova hinku päästä takaisin koti-Suomeen.

Mitä mä niin kovasti sitten ikävöin? Tietysti mun perhettä ja mun kavereita, mutta myös mulle tärkeitä asioita paljon yleisemmällä tasolla. Mulla on ikävä - niin yksinkertaiselta kuin se saattakin kuulostaa - mun omaa elämääni. Yhdeksästä täällä viettämästäni kuukaudesta huolimatta mun elämä ei ole koskaan ollut täällä. Mä en koskaan oppinut elämään täkäläistä arkea kuin omaani. Ehkä se johtuu siitä että mulla ei ole täällä niin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakaan - vain tämä yksinäinen hetki. Mun kotini on siellä missä mun juuretkin, Suomessa, mistä mä en varmaan muutamaan(kymmeneen) vuoteen tule liikahtamaan yhtään mihinkään. Näin on marjat.

Millan matka Millaussa

Tämä viikonloppu on ollut viimeinen pelkän hostperheemme kesken. Ensi viikolla saamme vieraaksemme Annan itsekin ranskassa asuvan uusiseelantilaisen ystävän, jonka minäkin tunnen kiitos EF:n elokuisen valmennusleirin. Lily tulee olemaan luonamme keskiviikko-illasta sunnuntaihin asti; tulevalla viikolla kun on vain kolme virallista koulupäivää. Toukokuu on Ranskassa pyhäpäivien täplittämä, on rauhanjulistusta ja sotajuhlaa, l'ascensiota ja kuka tietää mitä vielä. Viimeisen ranskanviikonloppuni viettelenkin sitten ihka oman äitini kanssa Montpellierissä, minkä jälkeen suuntaamme nokkamme yhtä matkaa Suomea kohti...

Eilen aamulla herätyskellomme pärähtivät soimaan normaalia aiemmin. Päivän ohjelma tulisi olemaan tiukka: vierailisimme niin Aveyronin Roquefort-luolissa kuin Millaun sillallakin. Molemmat kohteet aikatauluumme mahduttaaksemme oli matkaan lähdettävä hyvissä ajoin. Heti reppumme pakattuamme ja piknik-voileipämme valmistettuamme hyppäsimmekin autoon; Anna matkapahoinvointia lievittävän sitruunansa kanssa. "Kyllä se toimii - ainakin joskus", sitruunaa puristava tyttö vakuutti kun kyseenalaistimme metodin toimivuuden.

Tunnin ajomatkan jälkeen ylitimme Tarnin ja Aveyronin rajan. Puolituntia rajanylityksen jälkeen saavuimme Roquefortin kylään, jolla on ainoana Ranskassa oikeus valmistaa Roquefort-nimistä sinihomejuustoa. Samankaltainen "nimikilpi" pätee esimerkiksi samppanjaan. Parkkeerasimme auton pikkuruisen kylän keskustaan, mistä käppäilimme lähimmän juustonvalmistajan luokse. Ilmoittauduimme Le Papillonin turistikierrokselle, minkä ohessa opimme kaiken sen mitä tavallisen tallaajan tulee tietää sinihomejuuston valmistuksesta. Visiitti ja juustomaistiaiset ovat ilmaisia, mutta kierroksen päätteeksi myytävät juustotuotteet sitäkin tyyriimpiä.

Luolakierros alkoi hauskalla videolla, jossa näytettiin miten Roquefort-juustot valmistettiin ennen vanhaan 1900-luvun alkupuolella. Hygieniakysymyksiä lukuun ottamatta on valmistusmetodit pysyneet suurin piirtein samoina aina näihin päiviin asti. Videon jälkeen opas kierrätti meitä juustoluolien eri kerroksissa, missä saimme ihmetellä eri kypsymisvaiheissa olevia Roquefort-kiekkoja. Naisopas puhui monotonisella lentoemäntä-äänellä, johon olisi helposti nukahtanut jos kierros ei olisi ollut heti aamupäivästä. Ulkomuistista tulevat ja sanasta sanaan opetellut puheet ovat ehkä kamalinta mitä tiedän.

Millaun sillan opas oli juusto-oppaan täydellinen vastakohta. Tyttö puhui reippaasti, vaihteli äänensävyään ja jopa vitsaili aina tilaisuuden tullen. Kierros oli kymmenen kertaa mielenkiintoisempi kuin aamuinen juustoluento, mutta myönnettäköön, astetta vaikeampi ymmärtää. Itse silta oli todella vaikuttava - mun on edelleen vaikea uskoa että maailman korkein silta löytyy Ranskasta. Eiffel-tornin tai Gizan pyramidin saisi ongelmitta asetettua tämän 340 metrin korkeudella kulkevan moottoritien alle. Hienointa sillassa taitaa kuitenkin olla se, että se on nimetty lähestulkoon mukaani...

Naturistisia vaikutteita

Tällä viikolla ei tapahtunut mitään jännää. Koska mun kuitenkin tekee mieli kertoa jostain jännästä, niin saatte kuulla teatteriesityksestä jota me oltiin koulun kanssa katsomassa muutama ilta sitten. Mun lukioni tarjoaa säännöllisin väliajoin mahdollisuuksia lähteä teatteriin Toulouseen. Mä olen ilmoittautunut mukaan joka kerta, sillä hinta ei ole kova (9 euroa) ja koska teatteri on hyvä tapa syventää kielitaitoa. Tai näin mä olen itselleni uskotellut, vaikka pääni on pilkkinyt lähes joka näytelmässä jota mä olen tähän mennessä ollut katsomassa. Tällä kertaa pysyin kuitenkin hereillä koko esityksen ajan - enkä usko että muillakaan oli ongelmia sen suhteen.

Esitys alkoi lähes varttitunnin hiljaisuudella, jonka aikana lavalle ilmestyi yksi kerrallaan arkipukuisia miehiä ja naisia, jotka riisuivat itsensä alusvaatteilleen ja pukivat päällensä metallisesta vaatekaapista löytyvän duunarihaalarin. Yleisö kohahti aina vilauksen paljasta ihoa nähdessään, mikä huvitti minua näytöksen loputtua, sillä kyseinen kohtaus ei todellakaan jäänyt puolitoistatuntisen esityksen paljastavimmaksi.

Äänettömän ja erittäin tiivistunnelmaisen alun jälkeen näytelmä lähti käyntiin kuin kertaheitosta. Lyhyen pimeän aikana lavan keskellä oleville rakennustelineille ilmestyi puolisen tusinaa mustiin pukeutuneita näyttelijöitä. Yksi heistä, pikkumustaan ja korkeisiin korkoihin pukeutunut nainen, pääsi eroon vaatteistaan vain viisi minuuttia lavalle ilmestymisensä jälkeen. Ja tietysti dramaattisen musiikin soidessa.

Ensimmäisen paljasihokohtauksen ajan pysyin vakavana, toisin kuin vieressäni istuva uusiseelantilainen hostsiskoni. Annan äänettömästä kikatuksesta päätellen sikäläinen suhtautuminen alastomuuteen on yhtä kehittymättömällä tasolla kuin Yhdysvalloissa. Oli kyseessä sitten ranskalainen, uusiseelantilainen tai suomalainen, lienee jokainen jossain vaiheessa kurotellut kaulaansa hieman enemmän nähdäkseen. Katsojaa ei kuitenkaan tällä kertaa jätetty kuivaksi, sillä alun siveellinen strippaaminen muuttui loppua kohden rajuksi vaatteiden päältä pois repimiseksi. Erityisesti miesten vaatteet lähtivät päältä lähes epileptisten kohtausten muodossa.

Ylimenevän ja -paljastavan riisuutumisen (lopussa myös itse päähenkilö riisui vaatteensa ja antoi meidän ihailla paljasta kroppaansa usean minuutin ajan) lisäksi esitys koostui näyttelijöiden huudattamisesta ja heidän nakujen intiimialueidensa osoittelusta taskulampun valon tai digikameran salaman avulla. Näytelmässä ei ollut lainkaan vuorosanoja, lukuun ottamatta lopun ääneen karjuttua kohtausta Romeosta ja Juuliasta. Oi Roomeo, Roomeo ei suinkaan jäänyt esityksen ainoaksi "asiaan kuulumattomaksi" seikaksi. Kaiken kaikkiaan näytelmän analysointi osoittautui haastavaksi - mitä ajatella kun mitkään kaksi yksityiskohtaa eivät tunnu liittyvään toisiinsa? Vaikka arvostankin taidetta, ja suvaitsen sen nimissä useita asioita, jäi tämä esitys hieman vaikeasti sulatettavaksi.

Paluumatkalla bussissa mietimme mikä mahtaa olla vastaavanlaisen näytelmän sanoma. "Ranskalaisilla on pienet pilit", kuului jo vakavammin otettaviin ehdotuksiimme. Teemojen puolesta onnistuimme nimeämään prostituution, rajoittuneisuuden, normien rikkomisen ja vapauden tarpeen. Ehkä näkemämme ihmiset tuntevat olonsa niin vangituiksi vaatteissaan, että ajattelevat teatterinlavalla alasti heilumisen olevan ainoa tapa päästä kyseisestä tunteesta eroon. En sitten tiedä.

Toiveenomaisia vaatimuksia...

...vai vaatimuksenomaisia toiveita?

Lähtööni on nyt aikaa tasan kolme viikkoa, mikä tarkoittaa että on aika julistaa mitä odotan jääkaapista löytyvän kotiin palattuani. Aloitan listan ilmiselvimmästä: ruisleipää tulee olla niin ruispaloina kuin täysrukiisena limppunakin. Graavilohi ei olisi lainkaan hassumpaa leivänpäällisenä, mutta tyydyn myös oivariinin ja muutamaan siivuun vanhaa kunnon oltermannia.

Muihin toiveisiini kuuluu Halvan tuoretta lakritsaa (Munkkivuoren K-kaupasta), purkillinen raejuustoa (sitä Arlan korkeahkossa purkissa olevaa), karjalanpiirakoita (mieluiten hallista, mutta pahimmassa hädässä myös liukuhihnaversiot kelpaavat) ja tietysti ainekset munavoihin. Olisikohan tässä jo tarpeeksi vaatimuksia... Niin ja tietysti kirsikoita, jos niitä vain sattuu Suomesta jo saamaan. Mansikoita ja herneitä lienee turha toukokuun viimeiselle viikolle toivoakaan.

Uusien perunoiden kauden toivon todella alkaneen paluuseeni mennessä, sillä silli plus peruna -lounaan olisin valmis syömään useamminkin kuin kerran ensimmäisen viikkoni aikana. Alkuaikoina olisi myös mukava saada joku seuraksi keittolounaalle Delivoon, joko borssi-päivälle tai torstain hernarille. Kauppatorillekin olisi kiva lähteä aamukahville ja lihapiirakalle. Ja tietysti sille omenatäytteiselle munkkipossulle, nams!

Äidille taas tiedoksi ettei hänen tarvitse kasvattaa harmaita hiuksia jääkaapin siisteysasteen vuoksi - siivoan sen mielelläni täältä palattuani. Kaikista homehtuneimmat ja olomuotoaan muuttaneimmat elintarvikkeet saa tietysti heittää pois, mutta sen enempää ei asiasta tarvitse huolehtia. Jääkaapin vanhentuneista tuotteista perkaaminen ja uudelleenjärjestely tuottaa minulle nimittäin hassunlaista mielihyvää. Sama koskee kuiva-ainekaappeja ja yleisemmällä tasolla grafiikan vedostusvärien poissiivoamista (kerrankin saa läträtä rypsiöljyllä niin paljon kuin huvittaa!)

Vappuviikonloppu ja Anna-siskon yllätysjuhlat

Mä en tiedä miksi mä laitoin otsikkoon "vappuviikonloppu", kun sitä ei kuitenkaan täällä vietetä. Tämänvuotinen vappu olikin yksi elämäni kuivimmista - eniten olen kuitenkin pahoillani ranskalaisten puolesta, jotka eivät sitä ymmärrä juhlia. Raukat eivät tiedä mistä jäävät paitsi. Tästä huolimatta sain pientä tuntumaa vappumateriaaliin, nimittäin serpentiiniin, ilmapalloihin ja kuplivaan juomaan, sillä sunnuntaina vietimme porukalla Annan 18-vuotissynttäreitä.

Tilaisuus oli enemmän kuin täydellinen yllätysjuhlia varten, sillä Anna ei ollut alkuviikonlopusta lainkaan kotona. Uusiseelantilainen hostsiskoni oli isänsä kanssa Toulousessa, mistä hän palasi vasta sunnuntai-iltapäivällä. Me olimme olleet yllätysasemissa jo hyvän aikaa kun synttärisankari viimein astui ovesta sisään: Surprise! Alkujärkytyksestä toivuttuaan Anna purskahti itkuun silkasta liikutuksesta. Yllätys oli 100-prosenttinen - ihanan herkkäuskoinen hostsiskoni oli tosissaan uskonut viettävämme päivän DVD:n tai metsäreippailun merkeissä.

Lauantai menikin sitten sunnuntaisia kekkereitä valmistellessa. Askartelin Annalle ison lakanan, johon leikkasin ja liimasin erivärisistä kangaspaloista tekstin Anna 18 en France. Tämän lisäksi tein lakanaan kahdeksantoista minimaalista ranskanlippua sekä meidän vaihtareiden puolesta Suomen, Uuden-Seelannin, Itävallan, Saksan ja Kanadan liput, jotka kiinnitin siihen pienillä pyykkipojilla. Tulos oli häikäisevä - en muista milloin olisin viimeksi saanut aikaan jotain yhtä suurta ja vaikuttavaa. Aikaa projektia tosin kuluikin: iltamyöhään sormet liiasta näpertämisestä krampaten ja pää liimahöyryistä pyörien vannoin etten ainakaan vähään aikaan ryhtyisi uudestaan vastaavaan hommaan.

Yötä myöten leivoin vielä perussuomalaisen sokerikakun, joka sai sunnuntaina täytteekseen vaniljaista omenasosetta sekä kiivi- ja banaaniviipaleita. Päällyksen koristelin perinteisesti kermavaahdolla ja mansikoilla, joita saa täällä jo kotimaisina versioina. Kermakakku oli, kuten useat muutkin leipomukseni, suuri succée. Anna arvosti kakkua erityisesti sen keveytensä vuoksi. Tästä voi olla montaa eri mieltä, mutta on totta ettei hedelmätäytteinen kakku (kermakuorrutteinen tai ei) ole suklaisten sisarustensa rinnalla se raskain mahdollinen.