Pakko pinnistää pieni blogipäivitys ennen viikonloppua. Huomenna lähden viikonlopunviettoon viereiseen departementtiin Tarniin kanadalaisen vaihtarikamuni Paulinen hostperheen luokse. Luvan kaksipäiväiseen matkaan sain EF:ltä vasta muutamaa päivää aiemmin. Tarkoitus oli lähteä vähin äänin ja lupia pyytelemättä, mutta EF sai suunnitelmat tietoonsa ja vaati matkustusanomuksen täyttöä. Pelottavaa, järjestöllä todella on silmät selässäänkin... pitänee pitää varansa jatkossa! Tyhmät säännöt ja rajoitukset, tällä hetkellä tuntuu että EF:n vaatimukset ovat aivan eri tasolla heidän minulle antaman kanssa.
Nyt on suuri henkien taistelu pakkaamisen ja KOH-LANTAN -finaalin katsomisen välillä. Kyseessä on siis ranskalainen versio selviytyjistä, jota Galtiereiden perhe tapittaa hurmioissaan joka perjantai-ilta. Itse en ohjelmasta niin välitä, mutta seurallisuuden vuoksi olen minäkin sitä katsonut. Pääni ei kestänyt näin suuren päätöksen tekemistä, joten päädyin blogin kirjoittamiseen. Helppoa!
Keskiviikko meni laiskasti niinkin hyvässä seurassa kuin itseni kanssa. Talon ahdistavan ilmapiirin ylitettyä sietokykyni pakenin kylän kuppilaan läppäri kainalossa. Chez Marysessa sain muutaman espresson siivittämänä ihan konkreettisia tuloksia freelance-pestiäni varten. Tänään tulikin "työnantajalta" vihreää valoa hehkuttava meili. Tunteet seilaa jossain hämmästyneisyyden ja tyytyväisyyden välillä. Näin hyvää alkua en olisi osannut odottaa! Taputan itseäni olalle hyvästä suorituksesta, kukas se kissan hännän nostaa ellei kissa itse...
Huomenaamulla ennen lähtöä suuntaan torille ja ostan ISON gateau à la brochen. Tämä Aveyronilainen erikoisuus on mielestäni huipputuliainen Paulinen perheelle vietäväksi. Tötterökakun ostettuani etsin käsiini lopun matkaseurueen, torstain ja perjantain täällä viettäneen Paulinen ja hänen Rodezissa asuvan keski-ikäisen hostveljen perheineen. Tällä porukalla sitten ajelemme Paulinen eläkeikäisten hostvanhempien tykö Gaillaciin. Luvassa varmasti mukava lomaviikonloppu kotoisissa tunnelmissa. Hirvittävää halloweenia kaikille!
perjantaina, lokakuuta 30, 2009
tiistaina, lokakuuta 27, 2009
Pullaa ranskalaisittain
Elämä hymyilee, lomapäivät menee laiskasti ja mukavasti. Tekemistä on kyllä riittänyt, eikä tylsää ole missään vaiheessa ollut. Viimein voi katsoa myöhäisohjelmia telkkarista, ottaa rennosti ja oikeasti nukkua pitkään. Tämä aamu alkoi kuitenkin tavallista aikaisemmin, pullanleivonnan merkeissä. Donitsin muotoon leivottu pulla on huvittavaa kyllä koti-Suomen lisäksi tämän alueen, Aveyronin, erikoisuus, jonka valmistuksen kuitenkin harvat taitavat. Täkäläiset jakavat leivonnan kahteen kategoriaan, hiivattomaan ja hiivalliseen. Makeat ja suolaiset piiraat leivotaan aina ankeaakin ankeampaan vettä, jauhoja ja tilanteesta riippuen myös munaa sisältävään pohjaan. Harvat ja valikoidut sitten taitavat astetta haastavamman, eli hiivallisen pullataikinan valmistuksen.
Tälle yhdistävälle tekijälle nauraessani ei hostäitini millään meinannut uskoa todellani osaavani leipoa pullaa. Otin äänettömän haasteen vastaan, ja leipasin äipälle viime viikonloppuna kolme komeaa pullapitkoa. Niitä maistettuaan oli hänenkin pakko todeta, että ihan kelvollistahan se oli. Nöyränä Eliane sitten pyysi minua opettamaan tämän hiivaherkun teon salat. Ja minähän opetin, minkä tuloksena keittiö on nyt täynnä pullaa kaikissa eri muodoissaan ja Elianen kasvot loistavat niin suurta itsetyytyväisyyttä että melkein silmiä haikäisee.
Tänään käväisin myös maalausateljeella hiomassa kahta tauluani. Taitavat muuten valmistua piakkoin! Taidetuntien loputtua jäi minulle vielä muutama tunti lörppäaikaa ennen bussini lähtöä. Etsin siis mukavan penkin Place de Bourgilta, ja aloin croque-piirtämään ohikulkevia ihmisiä. Jossain vaiheessa kolme kymmenvuotiasta poikaa tuli ihmettelemään toimiani, ja kyselemään mitä piirrän. Osoitin seuraavalla penkillä istuvaa madamea ja nostin sormen huulilleni merkiksi olla sanomatta mitään. Pojat hihittivät yhteiselle salaisuudellemme ja utelivat olinko tullut Ranskaan vain piirtämään. Voi kuinka sööttiä. Seuraavaksi koitinkin piirtää uusia ystäviäni, mistä ei kyllä tullut yhtään mitään, kun pojat ikäistensä tyyliin hytkyivät kuin muurahaisia pöksyissään.
Aika hujahti kuin siivillä ihmislinjoja vedellessä, ja bussiin tulikin ihan kunnon kiire. Loppu hyvin kaikki hyvin, ehdin pysäkille ajoissa, ja sain jatkaa piirtohommiani vielä bussimatkani ajan. Nyt löytyy sitten kylän komein nuorukainenkin vihkoni sivuilta. Se varmaan luuli että muuten vain vilkuilin sitä jatkuvasti... Toisaalta miksen olisi voinutkin? ;)
Eilen onnistuin kuitenkin myöhästymään bussistani, sillä lomien aikana bussit kulkevat normaalia sutjakkaammin. Omatoimisena onnistuin hankkimaan paluukyydin hostvanhempiani vaivaamatta. Kävelin lähimmän supermarketin ovelle ja aloin kyselemään ihmisiltä kyytiä Sebazacin suuntaan. Ennen pitkää löysinkin madamen, joka lupasi heittää minut kotikulmilleni, koska asui itse saman reitin varrella. Kotona oli sitten mielenkiintoinen tarina jaettavana, varsinkin kun Eric-isä oli juuri edellisviikolla kertonut nuoruuden seikkailuistaan ja vanhoina hyvinä aikoina kukoistaneesta liftaus-kulttuurista.
Tälle yhdistävälle tekijälle nauraessani ei hostäitini millään meinannut uskoa todellani osaavani leipoa pullaa. Otin äänettömän haasteen vastaan, ja leipasin äipälle viime viikonloppuna kolme komeaa pullapitkoa. Niitä maistettuaan oli hänenkin pakko todeta, että ihan kelvollistahan se oli. Nöyränä Eliane sitten pyysi minua opettamaan tämän hiivaherkun teon salat. Ja minähän opetin, minkä tuloksena keittiö on nyt täynnä pullaa kaikissa eri muodoissaan ja Elianen kasvot loistavat niin suurta itsetyytyväisyyttä että melkein silmiä haikäisee.
Tänään käväisin myös maalausateljeella hiomassa kahta tauluani. Taitavat muuten valmistua piakkoin! Taidetuntien loputtua jäi minulle vielä muutama tunti lörppäaikaa ennen bussini lähtöä. Etsin siis mukavan penkin Place de Bourgilta, ja aloin croque-piirtämään ohikulkevia ihmisiä. Jossain vaiheessa kolme kymmenvuotiasta poikaa tuli ihmettelemään toimiani, ja kyselemään mitä piirrän. Osoitin seuraavalla penkillä istuvaa madamea ja nostin sormen huulilleni merkiksi olla sanomatta mitään. Pojat hihittivät yhteiselle salaisuudellemme ja utelivat olinko tullut Ranskaan vain piirtämään. Voi kuinka sööttiä. Seuraavaksi koitinkin piirtää uusia ystäviäni, mistä ei kyllä tullut yhtään mitään, kun pojat ikäistensä tyyliin hytkyivät kuin muurahaisia pöksyissään.
Aika hujahti kuin siivillä ihmislinjoja vedellessä, ja bussiin tulikin ihan kunnon kiire. Loppu hyvin kaikki hyvin, ehdin pysäkille ajoissa, ja sain jatkaa piirtohommiani vielä bussimatkani ajan. Nyt löytyy sitten kylän komein nuorukainenkin vihkoni sivuilta. Se varmaan luuli että muuten vain vilkuilin sitä jatkuvasti... Toisaalta miksen olisi voinutkin? ;)
Eilen onnistuin kuitenkin myöhästymään bussistani, sillä lomien aikana bussit kulkevat normaalia sutjakkaammin. Omatoimisena onnistuin hankkimaan paluukyydin hostvanhempiani vaivaamatta. Kävelin lähimmän supermarketin ovelle ja aloin kyselemään ihmisiltä kyytiä Sebazacin suuntaan. Ennen pitkää löysinkin madamen, joka lupasi heittää minut kotikulmilleni, koska asui itse saman reitin varrella. Kotona oli sitten mielenkiintoinen tarina jaettavana, varsinkin kun Eric-isä oli juuri edellisviikolla kertonut nuoruuden seikkailuistaan ja vanhoina hyvinä aikoina kukoistaneesta liftaus-kulttuurista.
maanantaina, lokakuuta 26, 2009
Katse kohti Pariisia
Toussaint, eli ranskalainen kahden viikon syysloma, on alkanut. Perjantai-illan klubimenot lintsattuani pääsin juhlistamaan vapaalle pääsyäni ystäväni Léan tuttavan koti-bileissä. Talon kokoon nähden pippaloista voisi oikeutetusti käyttää termiä kartano-bileet. Mahtavaa oli, mutta itse kuvauksen taidan joutua jättämään minimiin... Kotiin saavuin sunnuntailounaalle, päälle seitsemäntoista tuntia lähtöni jälkeen. Upeasta säästä huolimatta vietin eilisen sisällä talossa torkkuen ja särkylääkkeitä popsien. Juhlimisen jälkeiset univelat on nyt kuitenkin nukuttu ja tunkkainen olo pesty pois. Aikamoinen prosessi olikin, hostperheeni vitsaili toipuvani yksistä bileistä kokonaisen viikon.
Handen soitto sunnuntaihorrokseni keskellä piristi kummasti. Äidin Ranskassa perheineen asuva serkku oli koittanut tavoittaa minua aiemminkin, mutta soittomme olivat menneet pahasti ristiin. Handen kanssa oli ihana rupatella, puhuminen todella nosti raskaan taakan sydämeltäni. Äiti oli kertonut Handelle tilanteestani, ja kuinka etsin uutta hostperhettä. Pikkuserkkujeni äiti lupasikin minulle paikan omasta perheestään, mikäli täysranskalaista versiota ei mistään kolosta putkahda. Tarjous on kyllä sen verran houkutteleva, että siihen voisi tarttua vaikka muita perheitä ilmaantuisikin.
Handen pääkysymys käsitteli siis muuttamisvalmiuttani. Jos olisin valmis vaihtamaan maalaisranskan maisemat Itä-Pariisin lähiöihin, alkaisi hän kyselemään minulle perhettä ystäviensä keskuudesta. Tuskin kukaan yllättyy että vastasin kyllä, anna palaa! Tässä vaiheessa tulisi välttää nostamasta toiveitaan, mutta niin innoissani olen, etten lainkaan ihmettelisi jos leijuisinkin sentin maanpinnan yläpuolella. Pariisiin muutto on kaikin puolin aika viehättävä ajatus. Asuisin loppuvuoteni pääkaupungin kyljessä pariisilaiseen elämänmenoon tutustuen. Lomilla voisin aina tulla takaisin Sebazacin seuduille kuikuilemaan. Nyt jos joskus saisi aluevastaavani vastata puheluihini! Toivon hartaasti että asiat muotoutuvat lisää vielä tämän viikon aikana.
Pariisiin muuttaessa ratkeaisi perheongelman lisäksi myös kouluongelma. Pääsisin kouluun, jossa saisin opiskella lukion kirjallisuuslinjalla nykyisen ekonomiakökön sijaan (anteeksi Ahogroup). Mahdollisuudet vastaavaan koulutukseen täällä kun ovat heikohkot. Rodezin taidelukion kuraattori soitteli perjantaina huonojen uutisten merkeissä. Paikkoja haluamalleni linjalle ei millään vuositasolla ole. Suurempi ongelma oli kuitenkin EF:n leima otsassani. Lukio ei voisi hyväksyä minua hyväksymättä myös järjestöäni, ja sitoutumatta ottamaan muita EF:n vaihtareita tulevina vuosina. Kiva juttu. Tältä varmaan tuntuu nykysaksalaisista, kun heitä haukutaan natseiksi historiansa vuoksi!
Handen soitto sunnuntaihorrokseni keskellä piristi kummasti. Äidin Ranskassa perheineen asuva serkku oli koittanut tavoittaa minua aiemminkin, mutta soittomme olivat menneet pahasti ristiin. Handen kanssa oli ihana rupatella, puhuminen todella nosti raskaan taakan sydämeltäni. Äiti oli kertonut Handelle tilanteestani, ja kuinka etsin uutta hostperhettä. Pikkuserkkujeni äiti lupasikin minulle paikan omasta perheestään, mikäli täysranskalaista versiota ei mistään kolosta putkahda. Tarjous on kyllä sen verran houkutteleva, että siihen voisi tarttua vaikka muita perheitä ilmaantuisikin.
Handen pääkysymys käsitteli siis muuttamisvalmiuttani. Jos olisin valmis vaihtamaan maalaisranskan maisemat Itä-Pariisin lähiöihin, alkaisi hän kyselemään minulle perhettä ystäviensä keskuudesta. Tuskin kukaan yllättyy että vastasin kyllä, anna palaa! Tässä vaiheessa tulisi välttää nostamasta toiveitaan, mutta niin innoissani olen, etten lainkaan ihmettelisi jos leijuisinkin sentin maanpinnan yläpuolella. Pariisiin muutto on kaikin puolin aika viehättävä ajatus. Asuisin loppuvuoteni pääkaupungin kyljessä pariisilaiseen elämänmenoon tutustuen. Lomilla voisin aina tulla takaisin Sebazacin seuduille kuikuilemaan. Nyt jos joskus saisi aluevastaavani vastata puheluihini! Toivon hartaasti että asiat muotoutuvat lisää vielä tämän viikon aikana.
Pariisiin muuttaessa ratkeaisi perheongelman lisäksi myös kouluongelma. Pääsisin kouluun, jossa saisin opiskella lukion kirjallisuuslinjalla nykyisen ekonomiakökön sijaan (anteeksi Ahogroup). Mahdollisuudet vastaavaan koulutukseen täällä kun ovat heikohkot. Rodezin taidelukion kuraattori soitteli perjantaina huonojen uutisten merkeissä. Paikkoja haluamalleni linjalle ei millään vuositasolla ole. Suurempi ongelma oli kuitenkin EF:n leima otsassani. Lukio ei voisi hyväksyä minua hyväksymättä myös järjestöäni, ja sitoutumatta ottamaan muita EF:n vaihtareita tulevina vuosina. Kiva juttu. Tältä varmaan tuntuu nykysaksalaisista, kun heitä haukutaan natseiksi historiansa vuoksi!
lauantaina, lokakuuta 24, 2009
Perheetönnä ei oo hyvä olla
Tänään kysyin espanjanopeltani kiinnostaisiko hänen perhettään kaltaiseni suomalaistytön hostaaminen. Aluksi madame naurahti suoralle kysymykselleni, mutta vakavoitui huomattuaan olevani tosissaan. Hän paljasti miettineensä asiaa (perheettömyyteni on ilmeisesti ollut kuuma puheenaihe opettajainhuoneessa) ja pitävänsä minusta todella, mutta ettei tämänhetkinen elämäntilanne sallisi vaihtarin ottamista. Vaativassa duunissa, kolmessa kouluikäisessä lapsessa ja sairaissa isovanhemmissa on jo riittävästi huolehdittavaa sinänsä.
Sanoin ymmärtäväni ja kysyneeni vain siitä syystä, että pidän hänestä kovin. Madame ei pelästynyt tunnustustani, vaan ranskalaiseen tapaan heitti lisää löylyä kiville myöntäen todella omaavansa suuren sydämen. Hostäitiä en siis opettajastani saanut, mutta uuden aikuisystävän kylläkin. Mä en tuu varmaan koskaan kyllästymään ranskalaisten ystävällisyyteen ja auttamisenhaluun. Espanjanmaikan lisäksi jo taideopettajani sekä nykyisen- että haavelukioni kuraattorit (älkää kysykö miten tunnen kaupungin jokaisen sosiaalityöntekijän...) ovat sanoneet olevansa käytettävissäni, jos koskaan tarvitsen kuuntelevaa korvaa. Tosi mukava kuulla ihmisten sanovan näin, sillä itse EF:n tukiverkko on totta puhuen pelkkää reikää.
Kaikesta sympatiasta huolimatta uutta perhettä ei näy eikä kuulu. Tehtävä ei ole lainkaan niin helppo kuin aluksi ajattelin! Vaihto-oppilaat ja hostaaminen ovat täkäläisille perheille suhteellisen vieraita käsitteitä, mikä luo tiettyjä haasteita. Ranskalaiset vieroksuvat ajatusta ylimääräisestä asukista talossa ilman minkäänlaista rahallista korvausta. Selittäessäni etteivät hostaamisesta saatavat kokemukset ole rahassa mitattavia, saan vastaukseksi pelkästään hymähdyksiä ja kysyviä katseita. Ihmisten on täällä vaikea uskoa, että kaltaisellani nuorella suomalaistytöllä olisi heille jotain annettavaa. Ranskalaiset voisivat ehdottomasti oppia paljon meille suomalaisille tuttuakin tutummasta alemmuudentunteesta, heidän maailmankuvansa kun pyörii aika pitkälle oman navan ympärillä.
Aluevastaavasta taas ei ole kuulunut pihahdustakaan Elianen hänelle soitettua ja kerrottua perheenvaihtopäätöksestämme. Hyvin voisi ajatella että mullakin olisi jotain sanottavaa tai kysyttävää. Mutta kun ei niin ei. Mä suhtaudun uuden perheen etsimiseen kuin taisteluun aikaa, eli aluevastaavaa, vastaan. Suoraan sanoen tuntisin oloni paremmaksi, jos onnistuisin löytämään uuden perheen oman käden kautta. EF:n toiminnan rajallisuuden tuntien luottamukseni aluevalvojan kykyihin ei ole kovin suuri. Kahdenkin tytön perheongelmat EF ratkaisi vaihtamalla perheet päittäin. Kuvitelkaa! Minkälainen ratkaisu se on olevinaan?
Näin kirjoittaessani voi sitten miettiä, että mistä hitsistä me ollaan EF:lle maksettu. Suomesta lähdön jälkeen järjestön tuki on ollut heikohko, lähes olematon. Jos joku puupää nyt ei ole vielä viestiä ymmärtänyt, niin älkää nyt vahingossakaan menkö ja valitko EF:ää. Jos olisin tiennyt paremmin, olisin EF:n sijaan lähtenyt vaikka enoni Antin lukiovuosinaan ylläpitämän vaihtari "järjestön" kautta. Olenko nyt aivan väärässä väittäessäni, että tällainen väsäys todellakin oli olemassa? ;-)
Sanoin ymmärtäväni ja kysyneeni vain siitä syystä, että pidän hänestä kovin. Madame ei pelästynyt tunnustustani, vaan ranskalaiseen tapaan heitti lisää löylyä kiville myöntäen todella omaavansa suuren sydämen. Hostäitiä en siis opettajastani saanut, mutta uuden aikuisystävän kylläkin. Mä en tuu varmaan koskaan kyllästymään ranskalaisten ystävällisyyteen ja auttamisenhaluun. Espanjanmaikan lisäksi jo taideopettajani sekä nykyisen- että haavelukioni kuraattorit (älkää kysykö miten tunnen kaupungin jokaisen sosiaalityöntekijän...) ovat sanoneet olevansa käytettävissäni, jos koskaan tarvitsen kuuntelevaa korvaa. Tosi mukava kuulla ihmisten sanovan näin, sillä itse EF:n tukiverkko on totta puhuen pelkkää reikää.
Kaikesta sympatiasta huolimatta uutta perhettä ei näy eikä kuulu. Tehtävä ei ole lainkaan niin helppo kuin aluksi ajattelin! Vaihto-oppilaat ja hostaaminen ovat täkäläisille perheille suhteellisen vieraita käsitteitä, mikä luo tiettyjä haasteita. Ranskalaiset vieroksuvat ajatusta ylimääräisestä asukista talossa ilman minkäänlaista rahallista korvausta. Selittäessäni etteivät hostaamisesta saatavat kokemukset ole rahassa mitattavia, saan vastaukseksi pelkästään hymähdyksiä ja kysyviä katseita. Ihmisten on täällä vaikea uskoa, että kaltaisellani nuorella suomalaistytöllä olisi heille jotain annettavaa. Ranskalaiset voisivat ehdottomasti oppia paljon meille suomalaisille tuttuakin tutummasta alemmuudentunteesta, heidän maailmankuvansa kun pyörii aika pitkälle oman navan ympärillä.
Aluevastaavasta taas ei ole kuulunut pihahdustakaan Elianen hänelle soitettua ja kerrottua perheenvaihtopäätöksestämme. Hyvin voisi ajatella että mullakin olisi jotain sanottavaa tai kysyttävää. Mutta kun ei niin ei. Mä suhtaudun uuden perheen etsimiseen kuin taisteluun aikaa, eli aluevastaavaa, vastaan. Suoraan sanoen tuntisin oloni paremmaksi, jos onnistuisin löytämään uuden perheen oman käden kautta. EF:n toiminnan rajallisuuden tuntien luottamukseni aluevalvojan kykyihin ei ole kovin suuri. Kahdenkin tytön perheongelmat EF ratkaisi vaihtamalla perheet päittäin. Kuvitelkaa! Minkälainen ratkaisu se on olevinaan?
Näin kirjoittaessani voi sitten miettiä, että mistä hitsistä me ollaan EF:lle maksettu. Suomesta lähdön jälkeen järjestön tuki on ollut heikohko, lähes olematon. Jos joku puupää nyt ei ole vielä viestiä ymmärtänyt, niin älkää nyt vahingossakaan menkö ja valitko EF:ää. Jos olisin tiennyt paremmin, olisin EF:n sijaan lähtenyt vaikka enoni Antin lukiovuosinaan ylläpitämän vaihtari "järjestön" kautta. Olenko nyt aivan väärässä väittäessäni, että tällainen väsäys todellakin oli olemassa? ;-)
perjantaina, lokakuuta 23, 2009
Ei pippaloita tänään
Sanokaa mitä sanotte, mutta meikkaamisen ja bilevaatteisiin ahtautumisen sijaan vietän mukavaa koti-iltaa teetä siemaillen ja villasukat jalassa. Ähäkutti, onnistuinpa huijaamaan että olisin oikeasti menossa klubittamaan! Ukin taksitarjouksista huolimatta mua ei hevin saa mukavista kotiolosuhteista ulostautumaan.
Ei tosiaan, taustalla olivat aivan (tai melkein) muut syyt. Tänä aamuna olin vielä epätietoinen illanviettoni suhteen. Mennäkö vai eikö mennä, siinäpä kysymys. Jo bussissa varmistui kuitenkin kyyditys, kyläkamuni Anna lupasi pääseväni takaisin hänen äitinsä hänet hakiessa. Vielä oli siis löydettävä bailuporukka, johon liimautua.
Vielä eilen vaikutti siltä että kaikki olivat menossa Le Rétroon, mutta jo nyt porukka oli pudonnut puoleen. Latinopojat nyt olivat menossa, selvä homma. Siellä missä on bileet on myös Adolfo ja Nicolas. Tiiviimmästä kaveriporukastani tosin harva oli lähdössä. Yksi asuu kauempana, toinen viettäisi iltaa poikakaverin kanssa, ja kolmatta ja neljättä ei vaan klubille meno kiinnostanut.
Celia-nimisen tytön sain kuitenkin lopulta houkuteltua lähtemään kanssani. Innostuimme täysin ideastamme, kaksin rohkaistuisimme lähtemään. Kynnys klubille menoon olisi paljon matalampi tietäen että olisi joku johon turvautua. Sisälle päästyämme porukkaahan riittäisi vaikka kuinka. Päivän mittaan innostus kuitenkin laantui ja aloimme epäröimään suunnitelmamme loistavuutta. Päädyimme siirtämään bilettämisaikeet myöhemmälle, jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Yhdessä sitten nauroimme saamattomuudellemme. Tai sille kuinka nollia olemme.
Lupaan teille etteivät nämä bileet ole viimeiset, lomienalkuja riittää vielä, eikä klubi ainakaan minnekään karkaa. Pieni ääni päässäni kuitenkin moittii minua. Kaikkea tulisi kokeilla, miten sitä voi muuten tietää mistä tykkää. Olen kuitenkin vakuuttunut, että näin on parempi, joten olkaa hyvät ja pitäkää ilkeät kommentit itsellänne. Miten ihmeessä mä olisin voinut itseäni ilmaistakaan, kun en osaa ranskaksi puhua (flirttaamisesta puhumattakaan) tai (ilman hiprakkaa) tanssia. Olisin vain ollut ahdistunut koko illan. Tai vaihtoehtoisesti se olisi voinut olla The Night, iltojen ilta. Kukaan ei saa koskaan tietää.
Ei tosiaan, taustalla olivat aivan (tai melkein) muut syyt. Tänä aamuna olin vielä epätietoinen illanviettoni suhteen. Mennäkö vai eikö mennä, siinäpä kysymys. Jo bussissa varmistui kuitenkin kyyditys, kyläkamuni Anna lupasi pääseväni takaisin hänen äitinsä hänet hakiessa. Vielä oli siis löydettävä bailuporukka, johon liimautua.
Vielä eilen vaikutti siltä että kaikki olivat menossa Le Rétroon, mutta jo nyt porukka oli pudonnut puoleen. Latinopojat nyt olivat menossa, selvä homma. Siellä missä on bileet on myös Adolfo ja Nicolas. Tiiviimmästä kaveriporukastani tosin harva oli lähdössä. Yksi asuu kauempana, toinen viettäisi iltaa poikakaverin kanssa, ja kolmatta ja neljättä ei vaan klubille meno kiinnostanut.
Celia-nimisen tytön sain kuitenkin lopulta houkuteltua lähtemään kanssani. Innostuimme täysin ideastamme, kaksin rohkaistuisimme lähtemään. Kynnys klubille menoon olisi paljon matalampi tietäen että olisi joku johon turvautua. Sisälle päästyämme porukkaahan riittäisi vaikka kuinka. Päivän mittaan innostus kuitenkin laantui ja aloimme epäröimään suunnitelmamme loistavuutta. Päädyimme siirtämään bilettämisaikeet myöhemmälle, jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Yhdessä sitten nauroimme saamattomuudellemme. Tai sille kuinka nollia olemme.
Lupaan teille etteivät nämä bileet ole viimeiset, lomienalkuja riittää vielä, eikä klubi ainakaan minnekään karkaa. Pieni ääni päässäni kuitenkin moittii minua. Kaikkea tulisi kokeilla, miten sitä voi muuten tietää mistä tykkää. Olen kuitenkin vakuuttunut, että näin on parempi, joten olkaa hyvät ja pitäkää ilkeät kommentit itsellänne. Miten ihmeessä mä olisin voinut itseäni ilmaistakaan, kun en osaa ranskaksi puhua (flirttaamisesta puhumattakaan) tai (ilman hiprakkaa) tanssia. Olisin vain ollut ahdistunut koko illan. Tai vaihtoehtoisesti se olisi voinut olla The Night, iltojen ilta. Kukaan ei saa koskaan tietää.
torstaina, lokakuuta 22, 2009
Märehdintää EF:n toiminnasta
Tänään olin koulussa aivan superenerginen, huhheijaa. Kaikki into katosi kylläkin kotiin palattuani ja koneen eteen istuuduttuani. Puolipussillista wasabipähkinöitä hujahti Miian lähettämää RukaPyhä-brändikäsikirjaa sisäistäessä ja Lillin vaihtovanhemmille kirjoittaessa. Yyh, miten ällöttää, vaikka kuinka tunnen viisastuneeni.
Minun ja siunatun syysloman välissä on enää yksi vaivainen perjantaipäivä. Ette arvaakaan, kuinka ihanaa on päästä vapaalle! Aion nukkua, relata, nukkua vielä vähän ja lopun aikaa ottaa iisisti. Huomen illalla olisi kuitenkin lomanalkubailut, jee, kaupungin ainoassa yökerhossa. Hostvanhemmilta lupa irtosi vain asiasta vihjaamalla, eri asia onkin sitten hankkia kyyti takaisin kotiin kello neljää yöllä viistäen. Saa nähdä miten käy!
Viikko hujahti hurjan nopeasti kaikennäköistä suunnitellessa. Ihan unohtaa elää tätä hetkeä kun on niin paljon järkättävää. Asiat on nyt vaan aika sekaisin, enkä mä millään osaa keskittää ajatuksiani vain yhteen projektiin. On syyslomasuunnitelmat, Lillen-visiitin suunnitelmat, koulunvaihtosuunnitelmat... Eniten ajatukset ovat kuitenkin olleet kiinni uuden perheen etsinnässä. Kyseisellä sektorilla ei tosin mitään uutta, ei innokkaita puhelinsoittoja tai muita yhteydenottoja. Huomenna ajattelin kysyä mukavalta espanjanopelta suoraan jos hostaaminen kiinnostaisi, ja ensi viikolla aion jatkaa maalausryhmäni madamien pehmittämistä. Harva se ilta Eliane kyselee edistymisestäni asiassa, hassua että voi puhua uuden perheen etsinnästä niin rennosti ja avoimesti.
Koulunvaihtohaaveita voisin vielä selittää hieman. Mun opiskelumotivaatio on viimeaikoina ollut pyöreä nolla, enkä mä ole jaksanut tehdä juuri mitään koulun eteen. Nykyinen ekonomialinja ei yksinkertaisesti tunnu omalta, ja vielä vähemmän mun motivaation arvoiselta. Mä en suoraan sanoen tunne saavani opetuksesta mitään irti. Musta tuntuu hävyttömältä käyttää näin paljon aikaa opintojen parissa, jotka ei a) mua kiinnosta ja b) mua hyödytä.
Olin jo siis googlettanut muita mahdollisuuksiani tavatessani taidelukiolaisen Léan Sebazacin kuuluisassa bussissa. Keskustelu lähti lentoon kysyttyäni tytöllä mukana olleista croque-piirroksista. Tulin Léan kanssa hyvin juttuun heti alusta, ja vaivaiset kymmenen minuuttia puhuttuamme hän oli jo täysillä miettimässä vaihtoani lukioonsa. Tämän viikon tiistaina kävimmekin jo Léan kanssa puhumassa Lycée Fochin toimistossa. Keskustelu eteni mukavasti siihen asti kunnes kerroin minkä järjestön kautta olen vaihdossa. EF:n nimen kuultuaan toimiston tyttöjen suhtautuminen muuttui nanosekunnissa. Sain kuulla lukion lopettaneen yhteistyön EF:n kanssa muutama vuosi takaperin. Syinä olivat järjestön puutteellinen paikallistoiminta ja vaihtareiden epästabiilius jatkuvista perheenvaihdoista johtuen. Toimistolla sanottiin etteivät vaihtarit saaneet riittävästi tukea EF:n puolesta, mikä mun on omasta kokemuksesta helppo uskoa. Aluevastaavaani Madame Smaineakaan ei kovin lämpimästi toimistolla muisteltu.
Koulunvaihtoneuvottelujen jatkamisen sijaan minut siis ohjattiin lukion kuraattorin puheille. Kuraattori oli mukava nainen, joka tosin suhtautui minuun kuin pahasti ongelmaiseen, unohdettuun ulkomaalaisnuoreen. Kuraattori kyseli paljon kysymyksiä toiveisiini, mutta eniten tämänhetkiseen vaihtotilanteeseeni liittyen. Syksyn tapahtumista kertoessani ymmärsin itsekin, ettei järjestöstäni johtuvat ongelmat aivan pieniä ole. EF:n vuoksi etsin uutta perhettä, koska nykyiseni lähes pakotettiin tehtävään, ja olen koulussa, jossa minun ei pitäisi olla, koska aluevastaavan toimesta EF on ykköslukion mustalla listalla. Suomen EF:stä en sano pahaa sanaa, mutta tällä hetkellä en voi muuta kuin miettiä, mitä Ranskan EF on minulle antanut. Ei mitään, lähinnä vain sulkenut ovia.
keskiviikkona, lokakuuta 21, 2009
Kylmä päivä, lämmin mieli
Ulkona sataa ja tuulee niin kova että talo humisee. Koulussa porukka kalistelee hampaitaan ja halailee lämpöpattereita. Koleasta säätilasta huolimatta mulla on (ainakin omaa mieltä!) lämmittävää kirjoitettavaa. Tää on Rita sulle.
Hyvä etä sait puhuttua! ja että se helpotti tilaasi. Tsemppiä sinne ja onne perheen löydön suhteen... (Ei kuitenkaan liian nopeesti ;) , tajuut joskus!)
Näin kommentoi ystäväni Rita blogiini noin viikko sitten. Lähettämäänsä pakettiinhan Rita tietenkin viittasi, vaikken sitä silloin vielä ymmärtänyt. Vasta paketin saapuessa alkuviikon postissa osasin ynnätä yhteen yksi plus yksi. Enempää en itseäni kuitenkaan aio piiskata, kyseisen tyttösen ajatuksenjuoksusta kun on välillä vähän vaikeahko ottaa selvää :D. Jopa äidin lääkärikäsialaa on ajoittain helpompi tulkita kuin Ritan kirjoitusvirhein ja keskeneräisin lausein värittämää tekstiä. Sori Rita, mutta tämä on jo aika paljon sanottu, miettien kuinka monta tuumailutaukoa jouduin kesäduunissani Yhtyneissä Laboratorioissa vain äidin kirjoittamia lähetteitä ihmetellen.
Jokainen on varmaan joskus (pienempänä) haaveillut isomman paketin lähettämisestä pelkkien postimerkkien voimin. Eihän kukaan koskaan niin tee, sillä loppupeleissä posti pelaa parhaiten painon mukaan maksettuna. Maanantaina koulusta kotiin palatessani nökötti kuitenkin keittiön pöydällä paketti, jonka edusta oli, ja nyt en liioittele, vuorattu postimerkeillä. Lyhyt vilkaisu harakanvarpain kirjoitettuihin osoitetietoihin riitti arvaamaan keneltä paketti oli tullut. Voi Rita, sinä ikuinen lapsi! Tyhjä talo tutisi mun hekotellessa ja hymyillessä itsekseni :D.
Tuliaiseksi tuomani Fiskarsin sakset saivat laulaa hoosiannaa paketin parissa. Rita, jos ei ura koripallotähtenä aukene, niin ainakin teippaajana voisit niittää mainetta ja kunniaa, sen verran vahva taidonnäyte pakettisi oli! Kaksi teippi- ja paperikerrosta nyljettyäni paljastui vielä umpeen teipattu kenkälaatikko. Pakkausmateriaalit eivät millään meinanneet mennä nätisti roskikseen, kun olivat niin muotoonsa teipattuja. Epätoivon itkut väännettyäni taistelin kuitenkin loppuun saakka... Ja kyllä kannatti!
Ruokavarastot saivat kaivattua täydennystä salmiakin, suklaan ja salmiakkisuklaan myötä. Ruisleivätkin tulivat erinomaiseen saumaan. Ruokasaralta hauskin yllätys tuli kuitenkin (jo sisäpiirivitsiksi muodostuneiden) wasabipähkinöiden myötä. Kyseiset herkut olen kuitenkin päättänyt pitää visusti itselläni, salmiakin jälkeen nämä vihreät avaruusoliot saattaisivat nimittäin aiheuttaa ranskalaisille pysyviä traumoja :D.
Maha siis kasvaa kasvamistaan ranskalaisherkkujen ja lukuisten ruokalähetysten yhteisvaikutuksesta. Syynä on varmasti ihan kalorillinen ylijäämä, vaikkei menkkoja olekaan viime maaliskuun jälkeen kuulunut. Hmm, äiti, saisiko lisää gynekologisia neuvoja..? Määräämäsi pilleriliuskat syötyäni en voi muuta kuin laskea, että yhdeksän kuukauden rajapyykki olisi aika nurkilla! Onneksi lomalla on aikaa shoppailla leggingsejä ja äitiyspaitoja.
Kalorillisesti neutraaliakin materiaalia Ritan paketista löytyi. Siis tietenkin upeiden piirustusten ja pakettikoristelujen lisäksi. Ja tämä on siis aivan uskomaton juttu. Aivan uskomaton juttu. Mä en voi itsekään uskoa tätä todeksi. Viimeisenä, ja tietysti ihan omaan pakkauspaperiinsa käärittyinä, löysin kaksi kasetillista Suomipop-radiokanavan aamulypsy-lähetystä. Haa! Voitteko kuvitella! :D
Ennen lähtöä harmittelin, kuinka J. Linnanmaan uusi juontajapari jää minulta kuulematta. Rita oli tämän muistanut, ja polvileikkauksen jälkeisenä toipumisaikanaan kyseistä (ja kaivattua!) radio-ohjelmaa mulle nauhoittanut. Tällä kertaa itkut tuli ihan muusta syystä kuin turhautumisesta. Voi vitsi, miten ihania ystäviä mulla on. Aivot ovat paketin saapumisesta lähtien raksuttaneet kaikkia mahdollisia vastalähetyksiä... Yhtä hyvää jekkua en kyllä hevin voi keksiä.
Paketissa olevat kirjeet ja kortit luin hyvällä ajalla iltalukemisina. Rita kirjoitti terkkuja Hulluilta Päiviltä ja paljasti henk. koht. vihaavansa lähettämiänsä hyveitä, erityisesti salmiakki- ja mariannelakua. Humph, mulle kyllä kelpasi! Kiitos Rita, sä olet kultainen. Paketin postimerkit, kuten myös Hullujen Päivien muovikassi, pääsivät jo paraatipaikoille seinälleni. Seuraavana missiona onkin kasettinauhurin löytäminen J.Linnanmaan alaluokkaisia juttuja kuunnellakseni!
Hyvä etä sait puhuttua! ja että se helpotti tilaasi. Tsemppiä sinne ja onne perheen löydön suhteen... (Ei kuitenkaan liian nopeesti ;) , tajuut joskus!)
Näin kommentoi ystäväni Rita blogiini noin viikko sitten. Lähettämäänsä pakettiinhan Rita tietenkin viittasi, vaikken sitä silloin vielä ymmärtänyt. Vasta paketin saapuessa alkuviikon postissa osasin ynnätä yhteen yksi plus yksi. Enempää en itseäni kuitenkaan aio piiskata, kyseisen tyttösen ajatuksenjuoksusta kun on välillä vähän vaikeahko ottaa selvää :D. Jopa äidin lääkärikäsialaa on ajoittain helpompi tulkita kuin Ritan kirjoitusvirhein ja keskeneräisin lausein värittämää tekstiä. Sori Rita, mutta tämä on jo aika paljon sanottu, miettien kuinka monta tuumailutaukoa jouduin kesäduunissani Yhtyneissä Laboratorioissa vain äidin kirjoittamia lähetteitä ihmetellen.
Jokainen on varmaan joskus (pienempänä) haaveillut isomman paketin lähettämisestä pelkkien postimerkkien voimin. Eihän kukaan koskaan niin tee, sillä loppupeleissä posti pelaa parhaiten painon mukaan maksettuna. Maanantaina koulusta kotiin palatessani nökötti kuitenkin keittiön pöydällä paketti, jonka edusta oli, ja nyt en liioittele, vuorattu postimerkeillä. Lyhyt vilkaisu harakanvarpain kirjoitettuihin osoitetietoihin riitti arvaamaan keneltä paketti oli tullut. Voi Rita, sinä ikuinen lapsi! Tyhjä talo tutisi mun hekotellessa ja hymyillessä itsekseni :D.
Tuliaiseksi tuomani Fiskarsin sakset saivat laulaa hoosiannaa paketin parissa. Rita, jos ei ura koripallotähtenä aukene, niin ainakin teippaajana voisit niittää mainetta ja kunniaa, sen verran vahva taidonnäyte pakettisi oli! Kaksi teippi- ja paperikerrosta nyljettyäni paljastui vielä umpeen teipattu kenkälaatikko. Pakkausmateriaalit eivät millään meinanneet mennä nätisti roskikseen, kun olivat niin muotoonsa teipattuja. Epätoivon itkut väännettyäni taistelin kuitenkin loppuun saakka... Ja kyllä kannatti!
Ruokavarastot saivat kaivattua täydennystä salmiakin, suklaan ja salmiakkisuklaan myötä. Ruisleivätkin tulivat erinomaiseen saumaan. Ruokasaralta hauskin yllätys tuli kuitenkin (jo sisäpiirivitsiksi muodostuneiden) wasabipähkinöiden myötä. Kyseiset herkut olen kuitenkin päättänyt pitää visusti itselläni, salmiakin jälkeen nämä vihreät avaruusoliot saattaisivat nimittäin aiheuttaa ranskalaisille pysyviä traumoja :D.
Maha siis kasvaa kasvamistaan ranskalaisherkkujen ja lukuisten ruokalähetysten yhteisvaikutuksesta. Syynä on varmasti ihan kalorillinen ylijäämä, vaikkei menkkoja olekaan viime maaliskuun jälkeen kuulunut. Hmm, äiti, saisiko lisää gynekologisia neuvoja..? Määräämäsi pilleriliuskat syötyäni en voi muuta kuin laskea, että yhdeksän kuukauden rajapyykki olisi aika nurkilla! Onneksi lomalla on aikaa shoppailla leggingsejä ja äitiyspaitoja.
Kalorillisesti neutraaliakin materiaalia Ritan paketista löytyi. Siis tietenkin upeiden piirustusten ja pakettikoristelujen lisäksi. Ja tämä on siis aivan uskomaton juttu. Aivan uskomaton juttu. Mä en voi itsekään uskoa tätä todeksi. Viimeisenä, ja tietysti ihan omaan pakkauspaperiinsa käärittyinä, löysin kaksi kasetillista Suomipop-radiokanavan aamulypsy-lähetystä. Haa! Voitteko kuvitella! :D
Ennen lähtöä harmittelin, kuinka J. Linnanmaan uusi juontajapari jää minulta kuulematta. Rita oli tämän muistanut, ja polvileikkauksen jälkeisenä toipumisaikanaan kyseistä (ja kaivattua!) radio-ohjelmaa mulle nauhoittanut. Tällä kertaa itkut tuli ihan muusta syystä kuin turhautumisesta. Voi vitsi, miten ihania ystäviä mulla on. Aivot ovat paketin saapumisesta lähtien raksuttaneet kaikkia mahdollisia vastalähetyksiä... Yhtä hyvää jekkua en kyllä hevin voi keksiä.
Paketissa olevat kirjeet ja kortit luin hyvällä ajalla iltalukemisina. Rita kirjoitti terkkuja Hulluilta Päiviltä ja paljasti henk. koht. vihaavansa lähettämiänsä hyveitä, erityisesti salmiakki- ja mariannelakua. Humph, mulle kyllä kelpasi! Kiitos Rita, sä olet kultainen. Paketin postimerkit, kuten myös Hullujen Päivien muovikassi, pääsivät jo paraatipaikoille seinälleni. Seuraavana missiona onkin kasettinauhurin löytäminen J.Linnanmaan alaluokkaisia juttuja kuunnellakseni!
lauantaina, lokakuuta 17, 2009
Ihmiskauppaa
Tarjolla suomalainen tyttö, 17 vee. On sisäsiisti ja kykeneväinen mämmin keittoon. Syö paljon mutta ottaa suihkunsa kylminä. Käsiä ylös!
Tänään mainostin itseäni ensimmäisen kerran (en kuitenkaan aivan edellisin sanoin, älkää kauhistuko!). Kerroin tilanteeni maalausryhmäni madameille, mikä johti myötätunnon tihkumiseen jopa yli oman tarpeen. Jokainen, kanaemomainen maalausopeni etunenässä, lupasi laittaa sanaa eteenpäin tuttavapiirissään. Pari perheenäitiä otti numeroni ylös jo aivan selvästi miettien miten puhuisivat asiasta miehilleen. Totta puhuen en lainkaan ihmettele suosiotani, sen verran hyvän vaikutelman mä oon itsestäni Sonian ateljeella onnistunut antamaan. Anteeksi vain jos itsekehu haiskahtaa, mutta tässä vaiheessa ei voi muuta kuin pitää lippu ja itseluottamus korkealla!
Kotona kerroin avoimesti etenemisestäni uuden perheen metsästyksessä. Hassuinta oli, ettei asiasta puhuminen ollut lainkaan kiusallista. Aika mielenkiintoinen, ja varmasti harvinainen, asetelma sinänsä. Kommentoinkin jo edelliseen kirjoitukseeni, kuinka tilanne kotona on kääntynyt aivan päälaelleen. Alkuviikon potintyhjentävän keskustelun jälkeen hostäidin suhtautuminen mua kohtaan on kokenut mitä dramaattisimman käänteen. Eliane kohtelee mua kiltisti, välillä jopa äidillisesti, mikä kaiken mun kokeman jälkeen saa melkein karvat pystyyn.
Totuus siis on, että samaan aikaan kun mä olen etsimässä uutta perhettä, menee tässä kodissa ihan muksasti. Tähän perheeseen jääminen ei kuitenkaan tule kysymykseen. Kantapään kautta olemme perheenvaihtoon päätyneet, ja uskokaa pois, että se on kaikkien kannalta paras ratkaisu. Mutta vaikka päätös on tehty, ei se mun mielestä estä mua nauttimasta viimeisistä hetkistä Galtiereiden kanssa. Mitä mä nyt koitan sanoa, on se, ettei mulla oikeastaan ole tästä perheestä kiire pois. Joululomankin suunnitelmien kannalta voisi olla yksinkertaisinta vaihtaa perhettä vasta uudenvuoden jälkeen. Pysyisin tässä perheessä reilusti Joulun yli, viettäisin alppiviikkoni plus uudenvuoden Suomen perheen kanssa, ja vasta sieltä palattuani siirtyisin uuteen kotiin. Elianekin olisi ilmeisesti tämänsuuntaisten suunnitelmien kannalla. Uusi tieto kaiken rajallisuudesta on varmaan vaikuttanut hostäidin suhtautumiseen eniten. Uskon, että Elianea kaiveli ainoastaan ajatus siitä, että joutuisi mua koko vuoden kestämään. Who knows.
Tämän illan myötä mä oon kuitenkin entistä vakuuttuneempi siitä, etten mä mielelläni lähtisi Sebazacista. Pitänee siis jatkaa mainostuspuuhia paikallisten piireissä, miksei vaikka karatessa. Nyt illalla tapasin bussituttavuuttani Elodieta kyläkuppilassa Chez Marysonissa. Tosi mukavaa porukkaa täällä, harmi olisi vaihtaa maisemaa juuri kuvioihin sisään päästyäni. Yksi asia olisi vielä tunnustettavana. Mä en voi muuta kuin miettiä, onko multa jäänyt jotain oleellista vaihtovuodesta ymmärtämättä, kun tänäänkin kohteliaasti kieltäydyin klubikutsusta. Bailaamisen sijaan mä oon yhdeksältä sängyssä, kirjoittamassa blogitekstiä mahdollisuuksistani. Pläähh, mikä tylsimys mä oon.
Tänään mainostin itseäni ensimmäisen kerran (en kuitenkaan aivan edellisin sanoin, älkää kauhistuko!). Kerroin tilanteeni maalausryhmäni madameille, mikä johti myötätunnon tihkumiseen jopa yli oman tarpeen. Jokainen, kanaemomainen maalausopeni etunenässä, lupasi laittaa sanaa eteenpäin tuttavapiirissään. Pari perheenäitiä otti numeroni ylös jo aivan selvästi miettien miten puhuisivat asiasta miehilleen. Totta puhuen en lainkaan ihmettele suosiotani, sen verran hyvän vaikutelman mä oon itsestäni Sonian ateljeella onnistunut antamaan. Anteeksi vain jos itsekehu haiskahtaa, mutta tässä vaiheessa ei voi muuta kuin pitää lippu ja itseluottamus korkealla!
Kotona kerroin avoimesti etenemisestäni uuden perheen metsästyksessä. Hassuinta oli, ettei asiasta puhuminen ollut lainkaan kiusallista. Aika mielenkiintoinen, ja varmasti harvinainen, asetelma sinänsä. Kommentoinkin jo edelliseen kirjoitukseeni, kuinka tilanne kotona on kääntynyt aivan päälaelleen. Alkuviikon potintyhjentävän keskustelun jälkeen hostäidin suhtautuminen mua kohtaan on kokenut mitä dramaattisimman käänteen. Eliane kohtelee mua kiltisti, välillä jopa äidillisesti, mikä kaiken mun kokeman jälkeen saa melkein karvat pystyyn.
Totuus siis on, että samaan aikaan kun mä olen etsimässä uutta perhettä, menee tässä kodissa ihan muksasti. Tähän perheeseen jääminen ei kuitenkaan tule kysymykseen. Kantapään kautta olemme perheenvaihtoon päätyneet, ja uskokaa pois, että se on kaikkien kannalta paras ratkaisu. Mutta vaikka päätös on tehty, ei se mun mielestä estä mua nauttimasta viimeisistä hetkistä Galtiereiden kanssa. Mitä mä nyt koitan sanoa, on se, ettei mulla oikeastaan ole tästä perheestä kiire pois. Joululomankin suunnitelmien kannalta voisi olla yksinkertaisinta vaihtaa perhettä vasta uudenvuoden jälkeen. Pysyisin tässä perheessä reilusti Joulun yli, viettäisin alppiviikkoni plus uudenvuoden Suomen perheen kanssa, ja vasta sieltä palattuani siirtyisin uuteen kotiin. Elianekin olisi ilmeisesti tämänsuuntaisten suunnitelmien kannalla. Uusi tieto kaiken rajallisuudesta on varmaan vaikuttanut hostäidin suhtautumiseen eniten. Uskon, että Elianea kaiveli ainoastaan ajatus siitä, että joutuisi mua koko vuoden kestämään. Who knows.
Tämän illan myötä mä oon kuitenkin entistä vakuuttuneempi siitä, etten mä mielelläni lähtisi Sebazacista. Pitänee siis jatkaa mainostuspuuhia paikallisten piireissä, miksei vaikka karatessa. Nyt illalla tapasin bussituttavuuttani Elodieta kyläkuppilassa Chez Marysonissa. Tosi mukavaa porukkaa täällä, harmi olisi vaihtaa maisemaa juuri kuvioihin sisään päästyäni. Yksi asia olisi vielä tunnustettavana. Mä en voi muuta kuin miettiä, onko multa jäänyt jotain oleellista vaihtovuodesta ymmärtämättä, kun tänäänkin kohteliaasti kieltäydyin klubikutsusta. Bailaamisen sijaan mä oon yhdeksältä sängyssä, kirjoittamassa blogitekstiä mahdollisuuksistani. Pläähh, mikä tylsimys mä oon.
keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009
Jo helpottaa
Laiskoille lukijoille heti alkuun: Mä vaihdan perhettä. Tähän ratkaisuun päädyimme yhdessä hostäidin kanssa, enkä siitä syystä kirjoita että saan, tai joudun, vaihtaa perhettä. Uskon todella että tämä on kaikille osapuolille paras ratkaisu. Edellinen oli siis, näin englanninkielisiä viisauksia lainaten, a long story cut short.
Kärsivällisemmille lukijoilleni on kuitenkin maratoninomaisempi lukupaketti luvassa. Viimeisen kuukauden aikana tiivistynyt perhetilanne on vihdoin alkanut osoittaa purkautumisen merkkejä. Suoraan sanoen tuntuu siltä, että sydämeni ympäriltä on sulanut kilo lyijyä. Eilen käymäni keskustelu hostvanhempien kanssa todella puhdisti ilmapiiriä. Tulehtunut olotila perheessä on arvioni mukaan nyt lopullisesti takana. Lopullisesti.
Vaikka olin kuinka ollut maassa hostäitini käytöksen takia, en ollut osannut tarttua härkää sarvista. Ranskalaisesta kurituskulttuurista huolimatta ymmärsin, ettei kaikki voinut olla normaalisti ja että totuus tulisi nylkeä irti käytösvikaisen hostäitini nahasta. Aina oman äidin kanssa puhuttua, ja tämän vakuutettua minut tilanteen vakavuudesta, tiesin että kissa tulisi nostaa pöydälle ennemmin tai myöhemmin. Heikkona syytin kuitenkin ongelmista itseäni, antaen anteeksi Elianen sairaan käytöksen kerta toisensa jälkeen. Ajattelin että tilanne on vain kestettävä, kaikki paranisi ajallaan. En uskaltanut alkaa sörkkiä muutamaa epäkohtaa kaiken hyvänkin menettämisen pelossa. Näissä mietteissä kärvistelin kunnes hostäiti itse antoi minulle tilaisuuden kertoa mieltäni painavat asiat.
Tavanomainen pöytäkeskustelu muuttui kertaheitolla, kun pyysin saada viettää tämänpäiväisen iltapäivävapaan kotona. Hostäiti niskojaan nakellen sanoi, että parempi olisi, että jäisin kaupungille kavereideni kanssa. Myöhemmin ymmärsin, ettei Eliane suinkaan huolehtinut minun yksinäisyydestäni näin sanoessaan. Hostäiti näkee minut edelleen tunkeilijana talossaan, eikä pidä lainkaan ajatuksesta minusta yksin hänen kodissaan, hänen reviirillään. Selitin kuitenkin kotiinpalaamistoivettani tarpeellani suorittaa tiettyjä etsintöjä netissä. Minun tulisi löytää sopiva junayhteys Rodezista Toulouseen, josta lentoni juuri varmistuneelle, oman perheen yhteiselle alppimatkalle (!!!) lähtisi. Jos palaisin vasta myöhemmällä bussilla, ei minulle jäisi tähän operaatioon riittävästi aikaa ennen illan karatea. Tähän hostäiti tiuskaisi, ettei hän pidä siitä, että urheilen useammin kuin kerran viikossa. Minun tulisi valita toinen viikon kahdesta karate-kerrasta. Aivan ihmeissäni katsoin hostäitiäni, juurihan tämä oli toivonut viettäväni enemmän aikaa kodin ulkopuolella. Sovittelevasti kuitenkin vain kerroin, kuinka tärkeää minulle on saada urheilla. Tässä vaiheessa jo Eric-isäkin piti puoliani, tosin suhteellisen passiivisesti ja vain myönnellen mukanani.
Tajuttuaan puhuneensa itsensä pussiin, huoahti Eliane kovaan ääneen ja sanoi, että kun tämä on niin vaikeata. Lyhyen, mutta sitäkin kiusallisemman hiljaisuuden jälkeen ymmärsin tilaisuuteni keskustelulle, jota olin viikon päivät mielessäni pyöritellyt, viimein tulleen. Kysyin hosteilta, onko minun täällä pitäminen heille liian vaikeata. Ericin vimmatusti pudistellessaan päätään Eliane odotetusti vastasi myöntävästi. Tämän jälkeen tilanne eteni erittäin luonnollisella tavalla: hostäitini ja minä kerroimme vuorotellen mieltämme painavat asiat. Eric-isä seurasi vierestä puulla päähän lyötynä. Onnekas hölmö ei ollut mitään ongelmia perheasetelmassa nähnytkään, kaikki tuli isälle aivan kirkkaalta taivaalta.
Yhteiseen päätökseen, eli minun perheen vaihtamiseen päädyttyämme aloin itkeä helpotuksesta. Liian pitkän aikaa olin ollut varpaisillani ja varonut jokaista tekoani. Viimein sain huokaista syvään ja puhaltaa kuukauden aikana kehittyneen, pahan fiilikseni ulos. Tunteikkuudestani pelästyneenä isä-Eric nousi pöydästä ja pakeni koiraa ruokkimaan. Elianekin yllätti tarjoamalla minulle yhden tarkkaan laskemistaan talouspaperiarkeistaan kyyneleeni kuivatakseni.
Elianen mielestä suurin ongelma oli, ettei perheessä ole ikäisiäni lapsia. Isosisarusten opiskellessa ja vanhempien työskennellessä myöhään joudun viettämään paljon aikaa yksin kotona. Itselleni tämä ei koskaan ollut ollut ongelma, mutta myöntelin mukana ja sanoin ymmärtäväni. Tiesin päätyvämme samaan lopputulokseen, olivatpa ääneen sanotut ongelmat aitoja tai eivät. Todellisuudessa Eliane ei koskaan pystynyt hyväksymään minua osaksi perhettä. En koskaan yltänyt samalle tasolle muiden perheenjäsenten kanssa. Eliane ei kyennyt avaamaan kotinsa ovia kaltaiselleni, lähes tuntemattomalle, ulkomaalaiselle tytölle. Eliane ei yksinkertaisesti ollut valmis hostäidiksi.
Tiukkaan rahatilanteeseen yhdistettynä Elianen asenne minua kohtaan oli saanut aikaan aivan uskomattoman haukka-asenteen. Jokainen syömäni omena, käyttämäni teepussi ja talouspaperiarkki oli oma numeronsa. Jokainen tekoni ja virheeni, tarkoituksellinen tai tarkoittamaton, ruodittiin erikseen. Palautetta annettiin kovalla kädellä ja keinoja kaihtamatta. Kaikesta tästä johtuen en siis ollut (yllätys, yllätys) tuntenut oloani hyväksi talossa.
Tänään Ericin hakiessa minut koulusta sain varmistuksen tekemilleni johtopäätöksille. Eric kertoi kaiken hakuprosessista, ja kuinka aluevalvoja oli lähes vaatimalla vaatinut saada sijoittaa vaihto-oppilaan Galtiereiden taloon. Eliane oli ennen pitkää myöntynyt, mutta aloite minun ottamisestani ei ollut koskaan aidosti hänestä lähtenyt. Asetelma oli siis alusta lähtien ollut mätä. Tämä selittää myös niukahkon ja sitäkin asiallisemman, lähes kylmän, yhteydenpidon kevään aikana. Turhaan minulla ei siis ollut huono fiilis perheestä. En koskaan ollut toivottu. Uutudeenhohdon haihduttua olin hostäidilleni vain piikki lihassa.
Keskustelumme jälkeen Eliane sanoi pitävänsä minut mielellään uuden perheen löytymiseen asti, tilanteen vaatiessa vaikka Jouluun asti. Koko vuosi olisi kuitenkin liikaa. EF:lle hostäiti soitti tänään ja ilmoitti yhteisen päätöksemme. Ranskan EF ei kyllä ole vakuuttanut toiminnallaan. Perheitä on niukanoloisesti, ja nekin vähät ovat ilmeisen hätäisesti kelpuutettuja. Eräskin tyttö oli perheessä, jossa äidillä oli väkivaltaongelmia. Perheessä käyvä sosiaalityöntekijä (kyllä, luit oikein) onnistui löytämään tytölle uuden perheen. Kaksi muutakin vaihtaria ovat odottaneet uusia hostperheitä jo kuukauden päivät. Toisen talossa perheen oma tytär nukkuu samassa sängyssä äidin kanssa, jotta vaihtarille olisi tilaa.
Kaikesta huolimatta EF on nyt tietoinen tilanteestani ja aloittelee perhe-etsintöjään omaan verkkaiseen tahtiinsa. Tietäen miten huonosti asiat järjestössä toimivat ehdotin hostvanhemmille että pitäisin itsekin silmäni auki sopivan hostperheen varalta. Toiveenani olisikin löytää uusi perhe mahdollisimman läheltä, ideaalitilanteessa jopa samasta kylästä. Aluksi Eric ja Eliane pelästyivät ajatusta, että avoimesti ja tilanteestani muille kertoen etsisin uutta perhettä. Pelisäännöt sovittuamme hostvanhempanikin sulattivat ajatuksen siitä, että pitäisin itsekin silmät auki uuden perheen varalta.
Erittäin iloinen olen kuitenkin siitä, ettei vaihtopäätöksestä huolimatta suhteeni perheeseen ole aivan karilla. Muiden vaihtareiden kokemuksista päätellen on enemmän sääntö kuin poikkeus, että perhettä vaihtaessa suhde edelliseen kokee kovia kolhuja. Päätöksen tehtyämme Eliane oli heti kutsumassa minua tuleville sunnuntailounaille omaan- ja vanhempien taloon Espalioniin. Olin siitä todella onnellinen, haluan ehdottomasti tavata ex-hostejani myös perheenvaihdon jälkeen. Huonoista hetkistä huolimatta sain tästä perheestä paljon hyvää, ja nautin suurimmasta osasta ajastani Galtiereiden perheenjäsenenä (tai mikä statukseni sitten koskaan olikaan). Uskon todella loppuaikani tässä perheessä olevan alkua helpompi, ehkä sitten vain siitä syystä, että Eliane tietää pääsevänsä minusta pian eroon.
Kärsivällisemmille lukijoilleni on kuitenkin maratoninomaisempi lukupaketti luvassa. Viimeisen kuukauden aikana tiivistynyt perhetilanne on vihdoin alkanut osoittaa purkautumisen merkkejä. Suoraan sanoen tuntuu siltä, että sydämeni ympäriltä on sulanut kilo lyijyä. Eilen käymäni keskustelu hostvanhempien kanssa todella puhdisti ilmapiiriä. Tulehtunut olotila perheessä on arvioni mukaan nyt lopullisesti takana. Lopullisesti.
Vaikka olin kuinka ollut maassa hostäitini käytöksen takia, en ollut osannut tarttua härkää sarvista. Ranskalaisesta kurituskulttuurista huolimatta ymmärsin, ettei kaikki voinut olla normaalisti ja että totuus tulisi nylkeä irti käytösvikaisen hostäitini nahasta. Aina oman äidin kanssa puhuttua, ja tämän vakuutettua minut tilanteen vakavuudesta, tiesin että kissa tulisi nostaa pöydälle ennemmin tai myöhemmin. Heikkona syytin kuitenkin ongelmista itseäni, antaen anteeksi Elianen sairaan käytöksen kerta toisensa jälkeen. Ajattelin että tilanne on vain kestettävä, kaikki paranisi ajallaan. En uskaltanut alkaa sörkkiä muutamaa epäkohtaa kaiken hyvänkin menettämisen pelossa. Näissä mietteissä kärvistelin kunnes hostäiti itse antoi minulle tilaisuuden kertoa mieltäni painavat asiat.
Tavanomainen pöytäkeskustelu muuttui kertaheitolla, kun pyysin saada viettää tämänpäiväisen iltapäivävapaan kotona. Hostäiti niskojaan nakellen sanoi, että parempi olisi, että jäisin kaupungille kavereideni kanssa. Myöhemmin ymmärsin, ettei Eliane suinkaan huolehtinut minun yksinäisyydestäni näin sanoessaan. Hostäiti näkee minut edelleen tunkeilijana talossaan, eikä pidä lainkaan ajatuksesta minusta yksin hänen kodissaan, hänen reviirillään. Selitin kuitenkin kotiinpalaamistoivettani tarpeellani suorittaa tiettyjä etsintöjä netissä. Minun tulisi löytää sopiva junayhteys Rodezista Toulouseen, josta lentoni juuri varmistuneelle, oman perheen yhteiselle alppimatkalle (!!!) lähtisi. Jos palaisin vasta myöhemmällä bussilla, ei minulle jäisi tähän operaatioon riittävästi aikaa ennen illan karatea. Tähän hostäiti tiuskaisi, ettei hän pidä siitä, että urheilen useammin kuin kerran viikossa. Minun tulisi valita toinen viikon kahdesta karate-kerrasta. Aivan ihmeissäni katsoin hostäitiäni, juurihan tämä oli toivonut viettäväni enemmän aikaa kodin ulkopuolella. Sovittelevasti kuitenkin vain kerroin, kuinka tärkeää minulle on saada urheilla. Tässä vaiheessa jo Eric-isäkin piti puoliani, tosin suhteellisen passiivisesti ja vain myönnellen mukanani.
Tajuttuaan puhuneensa itsensä pussiin, huoahti Eliane kovaan ääneen ja sanoi, että kun tämä on niin vaikeata. Lyhyen, mutta sitäkin kiusallisemman hiljaisuuden jälkeen ymmärsin tilaisuuteni keskustelulle, jota olin viikon päivät mielessäni pyöritellyt, viimein tulleen. Kysyin hosteilta, onko minun täällä pitäminen heille liian vaikeata. Ericin vimmatusti pudistellessaan päätään Eliane odotetusti vastasi myöntävästi. Tämän jälkeen tilanne eteni erittäin luonnollisella tavalla: hostäitini ja minä kerroimme vuorotellen mieltämme painavat asiat. Eric-isä seurasi vierestä puulla päähän lyötynä. Onnekas hölmö ei ollut mitään ongelmia perheasetelmassa nähnytkään, kaikki tuli isälle aivan kirkkaalta taivaalta.
Yhteiseen päätökseen, eli minun perheen vaihtamiseen päädyttyämme aloin itkeä helpotuksesta. Liian pitkän aikaa olin ollut varpaisillani ja varonut jokaista tekoani. Viimein sain huokaista syvään ja puhaltaa kuukauden aikana kehittyneen, pahan fiilikseni ulos. Tunteikkuudestani pelästyneenä isä-Eric nousi pöydästä ja pakeni koiraa ruokkimaan. Elianekin yllätti tarjoamalla minulle yhden tarkkaan laskemistaan talouspaperiarkeistaan kyyneleeni kuivatakseni.
Elianen mielestä suurin ongelma oli, ettei perheessä ole ikäisiäni lapsia. Isosisarusten opiskellessa ja vanhempien työskennellessä myöhään joudun viettämään paljon aikaa yksin kotona. Itselleni tämä ei koskaan ollut ollut ongelma, mutta myöntelin mukana ja sanoin ymmärtäväni. Tiesin päätyvämme samaan lopputulokseen, olivatpa ääneen sanotut ongelmat aitoja tai eivät. Todellisuudessa Eliane ei koskaan pystynyt hyväksymään minua osaksi perhettä. En koskaan yltänyt samalle tasolle muiden perheenjäsenten kanssa. Eliane ei kyennyt avaamaan kotinsa ovia kaltaiselleni, lähes tuntemattomalle, ulkomaalaiselle tytölle. Eliane ei yksinkertaisesti ollut valmis hostäidiksi.
Tiukkaan rahatilanteeseen yhdistettynä Elianen asenne minua kohtaan oli saanut aikaan aivan uskomattoman haukka-asenteen. Jokainen syömäni omena, käyttämäni teepussi ja talouspaperiarkki oli oma numeronsa. Jokainen tekoni ja virheeni, tarkoituksellinen tai tarkoittamaton, ruodittiin erikseen. Palautetta annettiin kovalla kädellä ja keinoja kaihtamatta. Kaikesta tästä johtuen en siis ollut (yllätys, yllätys) tuntenut oloani hyväksi talossa.
Tänään Ericin hakiessa minut koulusta sain varmistuksen tekemilleni johtopäätöksille. Eric kertoi kaiken hakuprosessista, ja kuinka aluevalvoja oli lähes vaatimalla vaatinut saada sijoittaa vaihto-oppilaan Galtiereiden taloon. Eliane oli ennen pitkää myöntynyt, mutta aloite minun ottamisestani ei ollut koskaan aidosti hänestä lähtenyt. Asetelma oli siis alusta lähtien ollut mätä. Tämä selittää myös niukahkon ja sitäkin asiallisemman, lähes kylmän, yhteydenpidon kevään aikana. Turhaan minulla ei siis ollut huono fiilis perheestä. En koskaan ollut toivottu. Uutudeenhohdon haihduttua olin hostäidilleni vain piikki lihassa.
Keskustelumme jälkeen Eliane sanoi pitävänsä minut mielellään uuden perheen löytymiseen asti, tilanteen vaatiessa vaikka Jouluun asti. Koko vuosi olisi kuitenkin liikaa. EF:lle hostäiti soitti tänään ja ilmoitti yhteisen päätöksemme. Ranskan EF ei kyllä ole vakuuttanut toiminnallaan. Perheitä on niukanoloisesti, ja nekin vähät ovat ilmeisen hätäisesti kelpuutettuja. Eräskin tyttö oli perheessä, jossa äidillä oli väkivaltaongelmia. Perheessä käyvä sosiaalityöntekijä (kyllä, luit oikein) onnistui löytämään tytölle uuden perheen. Kaksi muutakin vaihtaria ovat odottaneet uusia hostperheitä jo kuukauden päivät. Toisen talossa perheen oma tytär nukkuu samassa sängyssä äidin kanssa, jotta vaihtarille olisi tilaa.
Kaikesta huolimatta EF on nyt tietoinen tilanteestani ja aloittelee perhe-etsintöjään omaan verkkaiseen tahtiinsa. Tietäen miten huonosti asiat järjestössä toimivat ehdotin hostvanhemmille että pitäisin itsekin silmäni auki sopivan hostperheen varalta. Toiveenani olisikin löytää uusi perhe mahdollisimman läheltä, ideaalitilanteessa jopa samasta kylästä. Aluksi Eric ja Eliane pelästyivät ajatusta, että avoimesti ja tilanteestani muille kertoen etsisin uutta perhettä. Pelisäännöt sovittuamme hostvanhempanikin sulattivat ajatuksen siitä, että pitäisin itsekin silmät auki uuden perheen varalta.
Erittäin iloinen olen kuitenkin siitä, ettei vaihtopäätöksestä huolimatta suhteeni perheeseen ole aivan karilla. Muiden vaihtareiden kokemuksista päätellen on enemmän sääntö kuin poikkeus, että perhettä vaihtaessa suhde edelliseen kokee kovia kolhuja. Päätöksen tehtyämme Eliane oli heti kutsumassa minua tuleville sunnuntailounaille omaan- ja vanhempien taloon Espalioniin. Olin siitä todella onnellinen, haluan ehdottomasti tavata ex-hostejani myös perheenvaihdon jälkeen. Huonoista hetkistä huolimatta sain tästä perheestä paljon hyvää, ja nautin suurimmasta osasta ajastani Galtiereiden perheenjäsenenä (tai mikä statukseni sitten koskaan olikaan). Uskon todella loppuaikani tässä perheessä olevan alkua helpompi, ehkä sitten vain siitä syystä, että Eliane tietää pääsevänsä minusta pian eroon.
maanantaina, lokakuuta 12, 2009
Olipa kerran päivä...
...jona ranskalaiset saivat maistaakseen salmiakkia! Testattavana toimi halvan Jymy-salmiakkijauhepastillit, ja testaajina ketkä vain tarpeeksi ennakkoluulottomat ja rohkeat. Yleisesti ottaen kyseisestä karkista (ja tietty musta) oltiin kiinnostuneita, mutta salmiakin makuun vähemmän tyytyväisiä. Heitän tähän väliin tällaista kevennystä ihan siitä syystä, että viime aikoina on tullut vähän synkempää tekstiä perheessä vallitsevan tilanteen vuoksi. Olkaa hyvät! Toivottavasti nautitte yhtä paljon kuin minäkin :-)!
Uusi tuttavuus otettiin vastaan monenlaisin ilmein ja elein:
"Ei tää oo karkkia, tää on lääkettä!"
"Antakaa mulle Hariboa."
"Onhan tää aika erikoista..."
"Ptyih!"
Karkeasti arvioiden pojat sulattivat tämän suomalaisen outouden tyttöjä paremmin, mutta löytyi joukosta yksi joka salmiakista pitikin! Charlottea ei tosin lasketa, tyttö kun on syntyjään britti.
Uusi tuttavuus otettiin vastaan monenlaisin ilmein ja elein:
"Ei tää oo karkkia, tää on lääkettä!"
"Antakaa mulle Hariboa."
"Onhan tää aika erikoista..."
"Ptyih!"
Karkeasti arvioiden pojat sulattivat tämän suomalaisen outouden tyttöjä paremmin, mutta löytyi joukosta yksi joka salmiakista pitikin! Charlottea ei tosin lasketa, tyttö kun on syntyjään britti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)