Alkuperäinen otsikkoni kuului suomalainen koulujärjestelmä vs. ranskalainen, mutta vaihdoin sen pian ymmärrettyäni kysymyksenasettelun turhuuden. Kai nyt tyhmäkin tiedostaa suomalaisen koulujärjestelmän paremmuuden ranskalaiseen - tai oikeastaan mihin vain muuhun - koulujärjestelmään verrattuna? Tässä siis tämänkertaisen blogitekstini punainen lanka, olkaa hyvät: ranskalaisen koulusysteemin mollaaminen.
Gaillacin aikani alussa monet, etenkin opettajat ja muut aikuiset ihmiset, pyysivät minua vertaamaan ranskalaista lukiota suomalaiseen. En koskaan tiennyt miten vastata, myötäilläkö heidän mukanaan vai olla rehellinen ja haukkua ranskalainen systeemi penkkaan? Päädyin pitämään suuni supussa, sillä a) maailmanparannuspuheeni eivät olisi kuitenkaan muuttanut mitään, ja koska b) en ole välttämättä tämän vuoden aikana ollut paras mahdollinen esimerkki suomalaisen koulujärjestelmän kasvatista. (Mitä, onko Twilightin lukemisessa ranskantunnilla jotain väärää? Onhan kyseessä ranskankielinen käännös...)
Kaikessa hiljaisuudessani merkitsin kuitenkin ylös kaikki havaitsemani erot omia tarkoituksiani varten. Löysin kyseiset muistiinpanot muutama päivä sitten, ja mietin, että kai tämäkin kirjoitus on joskus pakko realisoida. Ei siis muuta kuin tuumasta toimeen. Ja tosiaan, mikä parempi kanava näiden karujen totuuksien julkilausumiseen kuin oma blogi? Joskus on niin hienoa puhua (ja kirjoittaa!) äidinkielenään yhtä tuntematonta kieltä kuin suomea.
De toute façon, plörinät sikseen ja asiaan. Ensinnäkään Ranskassa ei tunnu olevan kunnollista opetussuunnitelmaa. Opettajat saavat käyttää haluamaansa aiheeseen haluamansa määrän tunteja - esimerkiksi kielten kuuntelun korjaamiseen on aivan normaalia uhrata kokonaisen viikon tunnit. Suomen oppari on niin tarkkaan määritelty ettei se juurikaan anna liikkumavaraa: opettajien on pakko opettaa juuri sitä mitä kurssikuvauksessa käsketäänkin.
Toinen major mistake on kunnollisten koulukirjojen puuttuminen. Ranskalaiset koulukirjat ovat usein pelkkiä dokumenttikokoelmia, joissa on varsinaista opetustekstiä vähän tai ei lainkaan. Monisteita ja muita lirpakkeita sen sijaan jaetaan aivan uskomattomia määriä. Suomessa juuri koulukirjat toimivat opiskelun pohjana: ne on tehty opetussuunnitelman pohjalta ja sisältävät täten kaiken tiettyyn kurssiin tarvittavan tiedon.
Ranskalainen "dokumenttiopiskelu" voisi toimiakin, ellei opettaja antaisi oppilaille kaikkia vastauksia suoraan käteen. Valitettavan usein opettaja sanelee valmiit muistiinpanot oppilaille, jotka kirjoittavat ne ylös kynät viuhuen. Asioiden opiskelu on pintaliitoa: mitään ei kerrata tai sovelleta, eikä täten myöskään opita. Vanha sananlasku, kertaus on opintojen äiti, osoittaa edelleen pätevyytensä.
Ranskalainen koulujärjestelmä on oikeastaan pohjimmiltaan mätä, sillä asioita ei opiskella elämää, vaan arvosanoja varten. Oppilaiden osaaminen arvostellaan asteikolla yhdestä kahteenkymmeneen, joskus kahdenkin desimaalin tarkkuudella (voitte kuvitella kauhuni kun viime todistuksessani komeili matematiikan numero 15,64). Ainoa tapa motivoida ranskalaisia oppilaita on puhua numeroista tai keskiarvosta: he tekevät hyvin pelkästään koulutyöt, jotka he tietävät opettajan arvostelevan.
Kouluviikko on Ranskassa rankka: koulussa ollaan päivittäin kahdeksasta viiteen. Yhdeksäntuntiset koulupäivät ovat tuttuja ala-asteikäisillekin, jotka viettävät koulurakennuksen sisällä yhtä paljon aikaa kuin lukiolaisetkin. Sairasta, eikö? Koulupäivät ovat pituudestaan huolimatta tehottomia ja hyppytunteja on usein luvattoman suuri määrä. Ranskalaisnuorten viikko menee koulutyön parissa - aikaa itselleen löytyy lähinnä vain viikonloppuisin. Suomessa suhde koulun ja vapaa-ajan välillä on tätä terveempi.
Suhteista riittää asiaa lisääkin, sillä suuri ero koulujärjestelmiemme välillä löytyy oppilas-opettaja-suhteesta. Ranskassa opettajat ovat korkeammassa auktoriteettiasemassa kuin Suomessa - hyvä jos opettajilta uskaltaa neuvoa kysyä kaiken sen teitittelyn lomassa. Suomessa maikat ovat paikalla meitä varten: kun on jotain kysyttävää, niin kysytään, ja kun on avun tarve, niin pyydetään apua. Suomalaisessa lukiossa oppilaisiin suhtaudutaan kuin aikuisiin; Ranskassa lapset ovat lapsia...
Voin suoraan sanoa, että Ranskassa viettämäni vuosi on ollut koulullinen nollavuosi. En koskaan motivoitunut ranskalaisten opintojen suhteen, sillä näin niiden läpi ja tiedostin niiden turhuuden. Viimein ymmärrän miksei suomalainen lukio hyvitä kursseja ulkomailla vietetystä vaihtovuodesta - opetettavat asiat eroavat toisistaan niin suurella marginaalilla. Jos jotain, niin ainakin olen kerännyt kohtalaisen reservin opiskelumotivaatiota lukio-opintojani ensi syksynä jatkaakseni. Suomalainen lukio, here I come! :-D
torstaina, toukokuuta 13, 2010
tiistaina, toukokuuta 11, 2010
Kahden viikon ikävä
Aika tuntuu kuin takertuneen tervaan; päivät eivät enää kulu samalla nopeudella kuin ennen. Toukokuun alusta lähtien mä olen tiedostanut jokaisen sekunnin, minuutin, tunnin (sekä päivän ja yön) mikä mua erottaa kotiinpaluusta. Tiedän, että lähtööni on enää vaivaiset kaksi viikkoa, ja tiedän, että tämä ajanjakso on aivan naurettava siihen verrattuna minkä olen jo Ranskassa viettänyt. Siitä huolimatta viisitoista päivää, yksi kahdeskymmenesosa koko vaihtovuoteni pituudesta, tuntuu tällä hetkellä aivan ylitsepääsemättömän pitkältä ajalta. Tuomitkaa mut jos siltä tuntuu, mutta mulla on vaan niin kova hinku päästä takaisin koti-Suomeen.
Mitä mä niin kovasti sitten ikävöin? Tietysti mun perhettä ja mun kavereita, mutta myös mulle tärkeitä asioita paljon yleisemmällä tasolla. Mulla on ikävä - niin yksinkertaiselta kuin se saattakin kuulostaa - mun omaa elämääni. Yhdeksästä täällä viettämästäni kuukaudesta huolimatta mun elämä ei ole koskaan ollut täällä. Mä en koskaan oppinut elämään täkäläistä arkea kuin omaani. Ehkä se johtuu siitä että mulla ei ole täällä niin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakaan - vain tämä yksinäinen hetki. Mun kotini on siellä missä mun juuretkin, Suomessa, mistä mä en varmaan muutamaan(kymmeneen) vuoteen tule liikahtamaan yhtään mihinkään. Näin on marjat.
Mitä mä niin kovasti sitten ikävöin? Tietysti mun perhettä ja mun kavereita, mutta myös mulle tärkeitä asioita paljon yleisemmällä tasolla. Mulla on ikävä - niin yksinkertaiselta kuin se saattakin kuulostaa - mun omaa elämääni. Yhdeksästä täällä viettämästäni kuukaudesta huolimatta mun elämä ei ole koskaan ollut täällä. Mä en koskaan oppinut elämään täkäläistä arkea kuin omaani. Ehkä se johtuu siitä että mulla ei ole täällä niin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakaan - vain tämä yksinäinen hetki. Mun kotini on siellä missä mun juuretkin, Suomessa, mistä mä en varmaan muutamaan(kymmeneen) vuoteen tule liikahtamaan yhtään mihinkään. Näin on marjat.
sunnuntaina, toukokuuta 09, 2010
Millan matka Millaussa
Tämä viikonloppu on ollut viimeinen pelkän hostperheemme kesken. Ensi viikolla saamme vieraaksemme Annan itsekin ranskassa asuvan uusiseelantilaisen ystävän, jonka minäkin tunnen kiitos EF:n elokuisen valmennusleirin. Lily tulee olemaan luonamme keskiviikko-illasta sunnuntaihin asti; tulevalla viikolla kun on vain kolme virallista koulupäivää. Toukokuu on Ranskassa pyhäpäivien täplittämä, on rauhanjulistusta ja sotajuhlaa, l'ascensiota ja kuka tietää mitä vielä. Viimeisen ranskanviikonloppuni viettelenkin sitten ihka oman äitini kanssa Montpellierissä, minkä jälkeen suuntaamme nokkamme yhtä matkaa Suomea kohti...
Eilen aamulla herätyskellomme pärähtivät soimaan normaalia aiemmin. Päivän ohjelma tulisi olemaan tiukka: vierailisimme niin Aveyronin Roquefort-luolissa kuin Millaun sillallakin. Molemmat kohteet aikatauluumme mahduttaaksemme oli matkaan lähdettävä hyvissä ajoin. Heti reppumme pakattuamme ja piknik-voileipämme valmistettuamme hyppäsimmekin autoon; Anna matkapahoinvointia lievittävän sitruunansa kanssa. "Kyllä se toimii - ainakin joskus", sitruunaa puristava tyttö vakuutti kun kyseenalaistimme metodin toimivuuden.
Tunnin ajomatkan jälkeen ylitimme Tarnin ja Aveyronin rajan. Puolituntia rajanylityksen jälkeen saavuimme Roquefortin kylään, jolla on ainoana Ranskassa oikeus valmistaa Roquefort-nimistä sinihomejuustoa. Samankaltainen "nimikilpi" pätee esimerkiksi samppanjaan. Parkkeerasimme auton pikkuruisen kylän keskustaan, mistä käppäilimme lähimmän juustonvalmistajan luokse. Ilmoittauduimme Le Papillonin turistikierrokselle, minkä ohessa opimme kaiken sen mitä tavallisen tallaajan tulee tietää sinihomejuuston valmistuksesta. Visiitti ja juustomaistiaiset ovat ilmaisia, mutta kierroksen päätteeksi myytävät juustotuotteet sitäkin tyyriimpiä.
Luolakierros alkoi hauskalla videolla, jossa näytettiin miten Roquefort-juustot valmistettiin ennen vanhaan 1900-luvun alkupuolella. Hygieniakysymyksiä lukuun ottamatta on valmistusmetodit pysyneet suurin piirtein samoina aina näihin päiviin asti. Videon jälkeen opas kierrätti meitä juustoluolien eri kerroksissa, missä saimme ihmetellä eri kypsymisvaiheissa olevia Roquefort-kiekkoja. Naisopas puhui monotonisella lentoemäntä-äänellä, johon olisi helposti nukahtanut jos kierros ei olisi ollut heti aamupäivästä. Ulkomuistista tulevat ja sanasta sanaan opetellut puheet ovat ehkä kamalinta mitä tiedän.
Millaun sillan opas oli juusto-oppaan täydellinen vastakohta. Tyttö puhui reippaasti, vaihteli äänensävyään ja jopa vitsaili aina tilaisuuden tullen. Kierros oli kymmenen kertaa mielenkiintoisempi kuin aamuinen juustoluento, mutta myönnettäköön, astetta vaikeampi ymmärtää. Itse silta oli todella vaikuttava - mun on edelleen vaikea uskoa että maailman korkein silta löytyy Ranskasta. Eiffel-tornin tai Gizan pyramidin saisi ongelmitta asetettua tämän 340 metrin korkeudella kulkevan moottoritien alle. Hienointa sillassa taitaa kuitenkin olla se, että se on nimetty lähestulkoon mukaani...
Eilen aamulla herätyskellomme pärähtivät soimaan normaalia aiemmin. Päivän ohjelma tulisi olemaan tiukka: vierailisimme niin Aveyronin Roquefort-luolissa kuin Millaun sillallakin. Molemmat kohteet aikatauluumme mahduttaaksemme oli matkaan lähdettävä hyvissä ajoin. Heti reppumme pakattuamme ja piknik-voileipämme valmistettuamme hyppäsimmekin autoon; Anna matkapahoinvointia lievittävän sitruunansa kanssa. "Kyllä se toimii - ainakin joskus", sitruunaa puristava tyttö vakuutti kun kyseenalaistimme metodin toimivuuden.
Tunnin ajomatkan jälkeen ylitimme Tarnin ja Aveyronin rajan. Puolituntia rajanylityksen jälkeen saavuimme Roquefortin kylään, jolla on ainoana Ranskassa oikeus valmistaa Roquefort-nimistä sinihomejuustoa. Samankaltainen "nimikilpi" pätee esimerkiksi samppanjaan. Parkkeerasimme auton pikkuruisen kylän keskustaan, mistä käppäilimme lähimmän juustonvalmistajan luokse. Ilmoittauduimme Le Papillonin turistikierrokselle, minkä ohessa opimme kaiken sen mitä tavallisen tallaajan tulee tietää sinihomejuuston valmistuksesta. Visiitti ja juustomaistiaiset ovat ilmaisia, mutta kierroksen päätteeksi myytävät juustotuotteet sitäkin tyyriimpiä.
Luolakierros alkoi hauskalla videolla, jossa näytettiin miten Roquefort-juustot valmistettiin ennen vanhaan 1900-luvun alkupuolella. Hygieniakysymyksiä lukuun ottamatta on valmistusmetodit pysyneet suurin piirtein samoina aina näihin päiviin asti. Videon jälkeen opas kierrätti meitä juustoluolien eri kerroksissa, missä saimme ihmetellä eri kypsymisvaiheissa olevia Roquefort-kiekkoja. Naisopas puhui monotonisella lentoemäntä-äänellä, johon olisi helposti nukahtanut jos kierros ei olisi ollut heti aamupäivästä. Ulkomuistista tulevat ja sanasta sanaan opetellut puheet ovat ehkä kamalinta mitä tiedän.
Millaun sillan opas oli juusto-oppaan täydellinen vastakohta. Tyttö puhui reippaasti, vaihteli äänensävyään ja jopa vitsaili aina tilaisuuden tullen. Kierros oli kymmenen kertaa mielenkiintoisempi kuin aamuinen juustoluento, mutta myönnettäköön, astetta vaikeampi ymmärtää. Itse silta oli todella vaikuttava - mun on edelleen vaikea uskoa että maailman korkein silta löytyy Ranskasta. Eiffel-tornin tai Gizan pyramidin saisi ongelmitta asetettua tämän 340 metrin korkeudella kulkevan moottoritien alle. Hienointa sillassa taitaa kuitenkin olla se, että se on nimetty lähestulkoon mukaani...
perjantaina, toukokuuta 07, 2010
Naturistisia vaikutteita
Tällä viikolla ei tapahtunut mitään jännää. Koska mun kuitenkin tekee mieli kertoa jostain jännästä, niin saatte kuulla teatteriesityksestä jota me oltiin koulun kanssa katsomassa muutama ilta sitten. Mun lukioni tarjoaa säännöllisin väliajoin mahdollisuuksia lähteä teatteriin Toulouseen. Mä olen ilmoittautunut mukaan joka kerta, sillä hinta ei ole kova (9 euroa) ja koska teatteri on hyvä tapa syventää kielitaitoa. Tai näin mä olen itselleni uskotellut, vaikka pääni on pilkkinyt lähes joka näytelmässä jota mä olen tähän mennessä ollut katsomassa. Tällä kertaa pysyin kuitenkin hereillä koko esityksen ajan - enkä usko että muillakaan oli ongelmia sen suhteen.
Esitys alkoi lähes varttitunnin hiljaisuudella, jonka aikana lavalle ilmestyi yksi kerrallaan arkipukuisia miehiä ja naisia, jotka riisuivat itsensä alusvaatteilleen ja pukivat päällensä metallisesta vaatekaapista löytyvän duunarihaalarin. Yleisö kohahti aina vilauksen paljasta ihoa nähdessään, mikä huvitti minua näytöksen loputtua, sillä kyseinen kohtaus ei todellakaan jäänyt puolitoistatuntisen esityksen paljastavimmaksi.
Äänettömän ja erittäin tiivistunnelmaisen alun jälkeen näytelmä lähti käyntiin kuin kertaheitosta. Lyhyen pimeän aikana lavan keskellä oleville rakennustelineille ilmestyi puolisen tusinaa mustiin pukeutuneita näyttelijöitä. Yksi heistä, pikkumustaan ja korkeisiin korkoihin pukeutunut nainen, pääsi eroon vaatteistaan vain viisi minuuttia lavalle ilmestymisensä jälkeen. Ja tietysti dramaattisen musiikin soidessa.
Ensimmäisen paljasihokohtauksen ajan pysyin vakavana, toisin kuin vieressäni istuva uusiseelantilainen hostsiskoni. Annan äänettömästä kikatuksesta päätellen sikäläinen suhtautuminen alastomuuteen on yhtä kehittymättömällä tasolla kuin Yhdysvalloissa. Oli kyseessä sitten ranskalainen, uusiseelantilainen tai suomalainen, lienee jokainen jossain vaiheessa kurotellut kaulaansa hieman enemmän nähdäkseen. Katsojaa ei kuitenkaan tällä kertaa jätetty kuivaksi, sillä alun siveellinen strippaaminen muuttui loppua kohden rajuksi vaatteiden päältä pois repimiseksi. Erityisesti miesten vaatteet lähtivät päältä lähes epileptisten kohtausten muodossa.
Ylimenevän ja -paljastavan riisuutumisen (lopussa myös itse päähenkilö riisui vaatteensa ja antoi meidän ihailla paljasta kroppaansa usean minuutin ajan) lisäksi esitys koostui näyttelijöiden huudattamisesta ja heidän nakujen intiimialueidensa osoittelusta taskulampun valon tai digikameran salaman avulla. Näytelmässä ei ollut lainkaan vuorosanoja, lukuun ottamatta lopun ääneen karjuttua kohtausta Romeosta ja Juuliasta. Oi Roomeo, Roomeo ei suinkaan jäänyt esityksen ainoaksi "asiaan kuulumattomaksi" seikaksi. Kaiken kaikkiaan näytelmän analysointi osoittautui haastavaksi - mitä ajatella kun mitkään kaksi yksityiskohtaa eivät tunnu liittyvään toisiinsa? Vaikka arvostankin taidetta, ja suvaitsen sen nimissä useita asioita, jäi tämä esitys hieman vaikeasti sulatettavaksi.
Paluumatkalla bussissa mietimme mikä mahtaa olla vastaavanlaisen näytelmän sanoma. "Ranskalaisilla on pienet pilit", kuului jo vakavammin otettaviin ehdotuksiimme. Teemojen puolesta onnistuimme nimeämään prostituution, rajoittuneisuuden, normien rikkomisen ja vapauden tarpeen. Ehkä näkemämme ihmiset tuntevat olonsa niin vangituiksi vaatteissaan, että ajattelevat teatterinlavalla alasti heilumisen olevan ainoa tapa päästä kyseisestä tunteesta eroon. En sitten tiedä.
Esitys alkoi lähes varttitunnin hiljaisuudella, jonka aikana lavalle ilmestyi yksi kerrallaan arkipukuisia miehiä ja naisia, jotka riisuivat itsensä alusvaatteilleen ja pukivat päällensä metallisesta vaatekaapista löytyvän duunarihaalarin. Yleisö kohahti aina vilauksen paljasta ihoa nähdessään, mikä huvitti minua näytöksen loputtua, sillä kyseinen kohtaus ei todellakaan jäänyt puolitoistatuntisen esityksen paljastavimmaksi.
Äänettömän ja erittäin tiivistunnelmaisen alun jälkeen näytelmä lähti käyntiin kuin kertaheitosta. Lyhyen pimeän aikana lavan keskellä oleville rakennustelineille ilmestyi puolisen tusinaa mustiin pukeutuneita näyttelijöitä. Yksi heistä, pikkumustaan ja korkeisiin korkoihin pukeutunut nainen, pääsi eroon vaatteistaan vain viisi minuuttia lavalle ilmestymisensä jälkeen. Ja tietysti dramaattisen musiikin soidessa.
Ensimmäisen paljasihokohtauksen ajan pysyin vakavana, toisin kuin vieressäni istuva uusiseelantilainen hostsiskoni. Annan äänettömästä kikatuksesta päätellen sikäläinen suhtautuminen alastomuuteen on yhtä kehittymättömällä tasolla kuin Yhdysvalloissa. Oli kyseessä sitten ranskalainen, uusiseelantilainen tai suomalainen, lienee jokainen jossain vaiheessa kurotellut kaulaansa hieman enemmän nähdäkseen. Katsojaa ei kuitenkaan tällä kertaa jätetty kuivaksi, sillä alun siveellinen strippaaminen muuttui loppua kohden rajuksi vaatteiden päältä pois repimiseksi. Erityisesti miesten vaatteet lähtivät päältä lähes epileptisten kohtausten muodossa.
Ylimenevän ja -paljastavan riisuutumisen (lopussa myös itse päähenkilö riisui vaatteensa ja antoi meidän ihailla paljasta kroppaansa usean minuutin ajan) lisäksi esitys koostui näyttelijöiden huudattamisesta ja heidän nakujen intiimialueidensa osoittelusta taskulampun valon tai digikameran salaman avulla. Näytelmässä ei ollut lainkaan vuorosanoja, lukuun ottamatta lopun ääneen karjuttua kohtausta Romeosta ja Juuliasta. Oi Roomeo, Roomeo ei suinkaan jäänyt esityksen ainoaksi "asiaan kuulumattomaksi" seikaksi. Kaiken kaikkiaan näytelmän analysointi osoittautui haastavaksi - mitä ajatella kun mitkään kaksi yksityiskohtaa eivät tunnu liittyvään toisiinsa? Vaikka arvostankin taidetta, ja suvaitsen sen nimissä useita asioita, jäi tämä esitys hieman vaikeasti sulatettavaksi.
Paluumatkalla bussissa mietimme mikä mahtaa olla vastaavanlaisen näytelmän sanoma. "Ranskalaisilla on pienet pilit", kuului jo vakavammin otettaviin ehdotuksiimme. Teemojen puolesta onnistuimme nimeämään prostituution, rajoittuneisuuden, normien rikkomisen ja vapauden tarpeen. Ehkä näkemämme ihmiset tuntevat olonsa niin vangituiksi vaatteissaan, että ajattelevat teatterinlavalla alasti heilumisen olevan ainoa tapa päästä kyseisestä tunteesta eroon. En sitten tiedä.
keskiviikkona, toukokuuta 05, 2010
Toiveenomaisia vaatimuksia...
...vai vaatimuksenomaisia toiveita?
Lähtööni on nyt aikaa tasan kolme viikkoa, mikä tarkoittaa että on aika julistaa mitä odotan jääkaapista löytyvän kotiin palattuani. Aloitan listan ilmiselvimmästä: ruisleipää tulee olla niin ruispaloina kuin täysrukiisena limppunakin. Graavilohi ei olisi lainkaan hassumpaa leivänpäällisenä, mutta tyydyn myös oivariinin ja muutamaan siivuun vanhaa kunnon oltermannia.
Muihin toiveisiini kuuluu Halvan tuoretta lakritsaa (Munkkivuoren K-kaupasta), purkillinen raejuustoa (sitä Arlan korkeahkossa purkissa olevaa), karjalanpiirakoita (mieluiten hallista, mutta pahimmassa hädässä myös liukuhihnaversiot kelpaavat) ja tietysti ainekset munavoihin. Olisikohan tässä jo tarpeeksi vaatimuksia... Niin ja tietysti kirsikoita, jos niitä vain sattuu Suomesta jo saamaan. Mansikoita ja herneitä lienee turha toukokuun viimeiselle viikolle toivoakaan.
Uusien perunoiden kauden toivon todella alkaneen paluuseeni mennessä, sillä silli plus peruna -lounaan olisin valmis syömään useamminkin kuin kerran ensimmäisen viikkoni aikana. Alkuaikoina olisi myös mukava saada joku seuraksi keittolounaalle Delivoon, joko borssi-päivälle tai torstain hernarille. Kauppatorillekin olisi kiva lähteä aamukahville ja lihapiirakalle. Ja tietysti sille omenatäytteiselle munkkipossulle, nams!
Äidille taas tiedoksi ettei hänen tarvitse kasvattaa harmaita hiuksia jääkaapin siisteysasteen vuoksi - siivoan sen mielelläni täältä palattuani. Kaikista homehtuneimmat ja olomuotoaan muuttaneimmat elintarvikkeet saa tietysti heittää pois, mutta sen enempää ei asiasta tarvitse huolehtia. Jääkaapin vanhentuneista tuotteista perkaaminen ja uudelleenjärjestely tuottaa minulle nimittäin hassunlaista mielihyvää. Sama koskee kuiva-ainekaappeja ja yleisemmällä tasolla grafiikan vedostusvärien poissiivoamista (kerrankin saa läträtä rypsiöljyllä niin paljon kuin huvittaa!)
Lähtööni on nyt aikaa tasan kolme viikkoa, mikä tarkoittaa että on aika julistaa mitä odotan jääkaapista löytyvän kotiin palattuani. Aloitan listan ilmiselvimmästä: ruisleipää tulee olla niin ruispaloina kuin täysrukiisena limppunakin. Graavilohi ei olisi lainkaan hassumpaa leivänpäällisenä, mutta tyydyn myös oivariinin ja muutamaan siivuun vanhaa kunnon oltermannia.
Muihin toiveisiini kuuluu Halvan tuoretta lakritsaa (Munkkivuoren K-kaupasta), purkillinen raejuustoa (sitä Arlan korkeahkossa purkissa olevaa), karjalanpiirakoita (mieluiten hallista, mutta pahimmassa hädässä myös liukuhihnaversiot kelpaavat) ja tietysti ainekset munavoihin. Olisikohan tässä jo tarpeeksi vaatimuksia... Niin ja tietysti kirsikoita, jos niitä vain sattuu Suomesta jo saamaan. Mansikoita ja herneitä lienee turha toukokuun viimeiselle viikolle toivoakaan.
Uusien perunoiden kauden toivon todella alkaneen paluuseeni mennessä, sillä silli plus peruna -lounaan olisin valmis syömään useamminkin kuin kerran ensimmäisen viikkoni aikana. Alkuaikoina olisi myös mukava saada joku seuraksi keittolounaalle Delivoon, joko borssi-päivälle tai torstain hernarille. Kauppatorillekin olisi kiva lähteä aamukahville ja lihapiirakalle. Ja tietysti sille omenatäytteiselle munkkipossulle, nams!
Äidille taas tiedoksi ettei hänen tarvitse kasvattaa harmaita hiuksia jääkaapin siisteysasteen vuoksi - siivoan sen mielelläni täältä palattuani. Kaikista homehtuneimmat ja olomuotoaan muuttaneimmat elintarvikkeet saa tietysti heittää pois, mutta sen enempää ei asiasta tarvitse huolehtia. Jääkaapin vanhentuneista tuotteista perkaaminen ja uudelleenjärjestely tuottaa minulle nimittäin hassunlaista mielihyvää. Sama koskee kuiva-ainekaappeja ja yleisemmällä tasolla grafiikan vedostusvärien poissiivoamista (kerrankin saa läträtä rypsiöljyllä niin paljon kuin huvittaa!)
maanantaina, toukokuuta 03, 2010
Vappuviikonloppu ja Anna-siskon yllätysjuhlat
Mä en tiedä miksi mä laitoin otsikkoon "vappuviikonloppu", kun sitä ei kuitenkaan täällä vietetä. Tämänvuotinen vappu olikin yksi elämäni kuivimmista - eniten olen kuitenkin pahoillani ranskalaisten puolesta, jotka eivät sitä ymmärrä juhlia. Raukat eivät tiedä mistä jäävät paitsi. Tästä huolimatta sain pientä tuntumaa vappumateriaaliin, nimittäin serpentiiniin, ilmapalloihin ja kuplivaan juomaan, sillä sunnuntaina vietimme porukalla Annan 18-vuotissynttäreitä.
Tilaisuus oli enemmän kuin täydellinen yllätysjuhlia varten, sillä Anna ei ollut alkuviikonlopusta lainkaan kotona. Uusiseelantilainen hostsiskoni oli isänsä kanssa Toulousessa, mistä hän palasi vasta sunnuntai-iltapäivällä. Me olimme olleet yllätysasemissa jo hyvän aikaa kun synttärisankari viimein astui ovesta sisään: Surprise! Alkujärkytyksestä toivuttuaan Anna purskahti itkuun silkasta liikutuksesta. Yllätys oli 100-prosenttinen - ihanan herkkäuskoinen hostsiskoni oli tosissaan uskonut viettävämme päivän DVD:n tai metsäreippailun merkeissä.
Lauantai menikin sitten sunnuntaisia kekkereitä valmistellessa. Askartelin Annalle ison lakanan, johon leikkasin ja liimasin erivärisistä kangaspaloista tekstin Anna 18 en France. Tämän lisäksi tein lakanaan kahdeksantoista minimaalista ranskanlippua sekä meidän vaihtareiden puolesta Suomen, Uuden-Seelannin, Itävallan, Saksan ja Kanadan liput, jotka kiinnitin siihen pienillä pyykkipojilla. Tulos oli häikäisevä - en muista milloin olisin viimeksi saanut aikaan jotain yhtä suurta ja vaikuttavaa. Aikaa projektia tosin kuluikin: iltamyöhään sormet liiasta näpertämisestä krampaten ja pää liimahöyryistä pyörien vannoin etten ainakaan vähään aikaan ryhtyisi uudestaan vastaavaan hommaan.
Yötä myöten leivoin vielä perussuomalaisen sokerikakun, joka sai sunnuntaina täytteekseen vaniljaista omenasosetta sekä kiivi- ja banaaniviipaleita. Päällyksen koristelin perinteisesti kermavaahdolla ja mansikoilla, joita saa täällä jo kotimaisina versioina. Kermakakku oli, kuten useat muutkin leipomukseni, suuri succée. Anna arvosti kakkua erityisesti sen keveytensä vuoksi. Tästä voi olla montaa eri mieltä, mutta on totta ettei hedelmätäytteinen kakku (kermakuorrutteinen tai ei) ole suklaisten sisarustensa rinnalla se raskain mahdollinen.
Tilaisuus oli enemmän kuin täydellinen yllätysjuhlia varten, sillä Anna ei ollut alkuviikonlopusta lainkaan kotona. Uusiseelantilainen hostsiskoni oli isänsä kanssa Toulousessa, mistä hän palasi vasta sunnuntai-iltapäivällä. Me olimme olleet yllätysasemissa jo hyvän aikaa kun synttärisankari viimein astui ovesta sisään: Surprise! Alkujärkytyksestä toivuttuaan Anna purskahti itkuun silkasta liikutuksesta. Yllätys oli 100-prosenttinen - ihanan herkkäuskoinen hostsiskoni oli tosissaan uskonut viettävämme päivän DVD:n tai metsäreippailun merkeissä.
Lauantai menikin sitten sunnuntaisia kekkereitä valmistellessa. Askartelin Annalle ison lakanan, johon leikkasin ja liimasin erivärisistä kangaspaloista tekstin Anna 18 en France. Tämän lisäksi tein lakanaan kahdeksantoista minimaalista ranskanlippua sekä meidän vaihtareiden puolesta Suomen, Uuden-Seelannin, Itävallan, Saksan ja Kanadan liput, jotka kiinnitin siihen pienillä pyykkipojilla. Tulos oli häikäisevä - en muista milloin olisin viimeksi saanut aikaan jotain yhtä suurta ja vaikuttavaa. Aikaa projektia tosin kuluikin: iltamyöhään sormet liiasta näpertämisestä krampaten ja pää liimahöyryistä pyörien vannoin etten ainakaan vähään aikaan ryhtyisi uudestaan vastaavaan hommaan.
Yötä myöten leivoin vielä perussuomalaisen sokerikakun, joka sai sunnuntaina täytteekseen vaniljaista omenasosetta sekä kiivi- ja banaaniviipaleita. Päällyksen koristelin perinteisesti kermavaahdolla ja mansikoilla, joita saa täällä jo kotimaisina versioina. Kermakakku oli, kuten useat muutkin leipomukseni, suuri succée. Anna arvosti kakkua erityisesti sen keveytensä vuoksi. Tästä voi olla montaa eri mieltä, mutta on totta ettei hedelmätäytteinen kakku (kermakuorrutteinen tai ei) ole suklaisten sisarustensa rinnalla se raskain mahdollinen.
perjantaina, huhtikuuta 30, 2010
Hostsiskon comeback ja hellesäitä
Todettakoon heti alkuun, ettei ideani pienestä blogitauosta pötkinyt kovin pitkälle. Hostsiskoni Anna palasi lomaltaan alkuviikosta, mutta siitä huolimatta (tai juuri siitä syystä?) käytän muutamat viikoittaiset hyppytuntini blogitekstien näpyttelemiseen. Useimmat vaihtoblogia kirjoittavat pahoittelevat joka viestinsä alussa sitä, kuinka ei taas ole hetkeen tullut kirjoitettua. Minulla ongelma on päinvastainen: jotain kivaa, tylsää tai muuten vaan tavallisuudesta poikkeavaa koettuani tulee minulle heti fiilis, että ai hitsi, tuostakin pitäisi kirjoittaa. Tietenkin positiivisessa mielessä, eihän tätä hommaa muuten jaksaisi pitää yllä. Toisaalta minua motivoi myös pelko asioiden unohtamisesta – jo nyt omia tekstejäni auki klikatessani ja uudestaan lukiessani tulee niissä kirjoittamani asiat melkein kuin uutena tietona. Itsellenikin.
Ja nyt niihin ajankohtaisiin asioihin, jotta saan tällä hetkellä päässäni myllertävät ajatukset ulostettua ja annettua tilaa uusille. Anna palasi kuukauden kestäneeltä perhematkaltaan tiistaina. Jos mielitilani olikin kyseisenä päivänä hieman matalammalla, koheni se kuin kertaheitosta Anna-siskoni bussipysäkillä nähdessäni. Annalla oli vieressään isokokoinen matkalaukkunsa, päässään leveä lierihattu ja kasvoillaan lähes koko kasvot peittävät aurinkolasit, joiden takaa hän hymyili ja vilkutti iloisesti. Viime viikosta eteenpäin tyttö oli ollut isänsä kanssa Toulousessa, mistä hän nyt palasi Gaillaciin muutamaa päivää sovittua aiemmin. Tämä kävi minulle päinsä enemmän kuin hyvin – olen vilpittömästi iloinen Annan paluusta.
Ensimmäinen ilta meni Annan asettuessa uuteen huoneeseensa. Minä istuin koko ajan vieressä huoneen sohvalla tytön matkakertomuksia kuunnellen. Annan lopetettua tarinointinsa kerroin minäkin menneen kuukauden tapahtumista, minkä jälkeen mietimme yhteen ääneen kuinka nopeasti huhtikuu olikaan kulunut. Jos tämä viimeinen kuukausi menee yhtä nopeasti kuin edellinen, olen minä pakkaamassa tavaroitani Suomeen palatakseni ennen kuin huomaankaan. Mikä pelottavan viehättävä ajatus.
Hyvät säät, joista olemme parin viikon ajan nauttineet, muuttuivat alkuviikosta hellesäiksi. Pariisista ostamani kesämekot pääsivät näin ollen käyttöön nopeammin kuin olisin uskonutkaan. Keskiviikkoiltapäivänä pääsimme Annan kanssa ottamaan aurinkoa ihan tosissamme. Heitimme myös talviturkkimme - olosuhteet eivät tosin olleet sen extrememmät: lämpöasteita oli 26 ja vesikin hipoi kahtakymppiä. Alla muutama kuva, jonka toivon teissä herättävän edes pieniä vihreitä kateudentuntemuksia :).
Ja nyt niihin ajankohtaisiin asioihin, jotta saan tällä hetkellä päässäni myllertävät ajatukset ulostettua ja annettua tilaa uusille. Anna palasi kuukauden kestäneeltä perhematkaltaan tiistaina. Jos mielitilani olikin kyseisenä päivänä hieman matalammalla, koheni se kuin kertaheitosta Anna-siskoni bussipysäkillä nähdessäni. Annalla oli vieressään isokokoinen matkalaukkunsa, päässään leveä lierihattu ja kasvoillaan lähes koko kasvot peittävät aurinkolasit, joiden takaa hän hymyili ja vilkutti iloisesti. Viime viikosta eteenpäin tyttö oli ollut isänsä kanssa Toulousessa, mistä hän nyt palasi Gaillaciin muutamaa päivää sovittua aiemmin. Tämä kävi minulle päinsä enemmän kuin hyvin – olen vilpittömästi iloinen Annan paluusta.
Ensimmäinen ilta meni Annan asettuessa uuteen huoneeseensa. Minä istuin koko ajan vieressä huoneen sohvalla tytön matkakertomuksia kuunnellen. Annan lopetettua tarinointinsa kerroin minäkin menneen kuukauden tapahtumista, minkä jälkeen mietimme yhteen ääneen kuinka nopeasti huhtikuu olikaan kulunut. Jos tämä viimeinen kuukausi menee yhtä nopeasti kuin edellinen, olen minä pakkaamassa tavaroitani Suomeen palatakseni ennen kuin huomaankaan. Mikä pelottavan viehättävä ajatus.
Hyvät säät, joista olemme parin viikon ajan nauttineet, muuttuivat alkuviikosta hellesäiksi. Pariisista ostamani kesämekot pääsivät näin ollen käyttöön nopeammin kuin olisin uskonutkaan. Keskiviikkoiltapäivänä pääsimme Annan kanssa ottamaan aurinkoa ihan tosissamme. Heitimme myös talviturkkimme - olosuhteet eivät tosin olleet sen extrememmät: lämpöasteita oli 26 ja vesikin hipoi kahtakymppiä. Alla muutama kuva, jonka toivon teissä herättävän edes pieniä vihreitä kateudentuntemuksia :).
maanantaina, huhtikuuta 26, 2010
Host-sukulointia Bretagnessa ja Loiren laaksossa
Pariisista en palannut suorinta tietä alas etelään, vaan otin junan vain ja ainoastaan Loiren laakson Le Manseen asti, mistä hostvanhempani tulivat minut samaisena iltana noukkimaan autolla. Viettäisimme loppulomani plus yhden ekstrapäivän niillä seuduilla asuvia sukulaisia morjenstaen - vierailut ainakin Vivianen siskon Pauletten, Jean-Pierren veljen Paul-Sylvainin ja heidän yhteisen Nicolas-poikansa luona olisivat luvassa. Le Mansin alennusmyynneistä huolimatta kiitin luojaa mäkkärin ilmaisesta netistä, jota ilman en olisi jaksanut odottaa seitsemän tunnin takaa huristelevia hostvanhempiani. Kahden painavan kassin kanssa kun en pahemmin kaupoissakaan voinut kierrellä.
Sukuloinnin aloitimme Vivianen 70-vuotiaasta isosiskosta, joka pitää ja elää pienoismaatilalla samanikäisen miehensä kanssa. Paulette ja Gilbert asuvat sympaattisessa maalaistalossa, jonka ympärillä vaeltelee eläimiä yhtä suuressa määrässä kuin kaupallisilla farmeilla, joilla kävin pienenä perheeni kanssa eläinten turpia taputtelemassa. La Futaien maatilan omistukseen kuuluu monta hehtaaria maata, takapihallinen hedelmäpuita (omenaa, päärynää, kirsikkaa, luumua, persikkaa, nektariinia, aprikoosia...), yksi hanhi, seitsemäntoista kanaa (joista tosin söimme yhden), yksi vetohommiin tarkoitettu heppa, tusina vuohia ja lampaita, sekä kissa, joka oli juuri saanut kahden kissanpennun kokoisen pentueen.
Paulette oli ihmisenä täysin erilainen kuin pikkusiskonsa Viviane. Kolmentoista vuoden ikäero ei voi selittää kaikkia siskosten välisiä eroavaisuuksia - he ovat toistensa peilikuvia niin ulkonäkönsä, mutta myös luonteensa puolesta. Siinä missä hostäitini on hoikka, tummatukkainen ja oliivi-ihoinen, on Paulette vaaleanruskean rullapermiksen omistava tanakka maalaisnainen. Paulette on kovin puhelias, Viviane ei niinkään - hostäitini harvoin ottaa keskusteluihin osaa enemmällä kuin muutamalla lauseella.
Tilanpuutteen vuoksi emme yöpyneet Vivianen siskon luona, vaan muutamaa sataa metriä alempana ystävällisen eläkeläispariskunnan luona. Eliane ja Patrice ovat tottuneet hostaamaan naapurinsa lukuisia vieraita, mistä syystä mekin olimme taloon enemmän kuin tervetulleita. Pariskunta lähes pakotti minut kylpemään ultrahienossa hierovassa kylpyammeessaan, jossa otinkin kylvyt kahtena aamuna kolmesta. Ensimmäisen aamun vaahtokylpy oli hienoinen floppi vaahdon noustua liikaa ja jouduttuani tyhjentämään ammeen vedestä kesken kaiken. Lähtöaamun kylpyyn Eliane tarjosi saippuan sijaan pussillisen kuivattua merilevää, joka kylpyveteen suodatettuna teki kylvystä ihanan merellisen.
Eikä tässä vielä kaikki. Marc Levyn matkalukemiseni nähtyään Patrice etsi minulle romaaneittain luettavaa kotinsa kirjahyllystä. Eliane taas halusi ehdoin tahdoin maistattaa minulla jokaista itse tekemäänsä hilloa. Kotitekoiset hillot olivatkin herkullisia ja "vähäsokerisia", kuten Eliane sanoi, "mikä on hyvä, ethän halua ottaa kymmentä lisäkiloa ranskanvuotesi aikana, hehheh". Oma nauruni oli hieman väkinäisempää - emäntämme heitto ei nimittäin ollut niin kovin kaukana senhetkisestä kilotilanteestani.
Loiren maatilalta ajoimme Jean-Pierren pikkuveljen perheen luokse astetta modernimpaan asuinympäristöön, missä yövyimme viikonlopun ajan. Sunnuntaina vierailimme hostvanhempieni pojan Nicolaksen ja tämän tyttöystävän Charlotten uudessa asunnossa Rennesissä. Katsastimme apartementin ja söimme nuorenpariskunnan kokkaaman lounaan, minkä jälkeen teimme kävelykierroksen kaupungin keskustassa. Tänään sitten huristelimme takaisin etelään, etten vain missaisi enempää kuin yhtä päivää arvokasta lukio-opetusta. Kyllä lomien jälkeen voi taas olla motivoitunut koulutyöhön.
P.S. Uusiseelantilaisen hostsiskonikin pitäisi palata perhelomaltansa tällä viikolla! Olen innoissani tytön paluusta, sillä Annatonta aikaa tulee kuluneeksi jo kokonaisen kuukauden verran... Uskallan myös veikata että bloginpäivitystahtini hidastuu hieman, sillä Annan ollessa taas maisemissa on minullakin muuta tekemistä kuin kirjoittaa iänikuisia blogistooreja. Sorge!
Sukuloinnin aloitimme Vivianen 70-vuotiaasta isosiskosta, joka pitää ja elää pienoismaatilalla samanikäisen miehensä kanssa. Paulette ja Gilbert asuvat sympaattisessa maalaistalossa, jonka ympärillä vaeltelee eläimiä yhtä suuressa määrässä kuin kaupallisilla farmeilla, joilla kävin pienenä perheeni kanssa eläinten turpia taputtelemassa. La Futaien maatilan omistukseen kuuluu monta hehtaaria maata, takapihallinen hedelmäpuita (omenaa, päärynää, kirsikkaa, luumua, persikkaa, nektariinia, aprikoosia...), yksi hanhi, seitsemäntoista kanaa (joista tosin söimme yhden), yksi vetohommiin tarkoitettu heppa, tusina vuohia ja lampaita, sekä kissa, joka oli juuri saanut kahden kissanpennun kokoisen pentueen.
Paulette oli ihmisenä täysin erilainen kuin pikkusiskonsa Viviane. Kolmentoista vuoden ikäero ei voi selittää kaikkia siskosten välisiä eroavaisuuksia - he ovat toistensa peilikuvia niin ulkonäkönsä, mutta myös luonteensa puolesta. Siinä missä hostäitini on hoikka, tummatukkainen ja oliivi-ihoinen, on Paulette vaaleanruskean rullapermiksen omistava tanakka maalaisnainen. Paulette on kovin puhelias, Viviane ei niinkään - hostäitini harvoin ottaa keskusteluihin osaa enemmällä kuin muutamalla lauseella.
Tilanpuutteen vuoksi emme yöpyneet Vivianen siskon luona, vaan muutamaa sataa metriä alempana ystävällisen eläkeläispariskunnan luona. Eliane ja Patrice ovat tottuneet hostaamaan naapurinsa lukuisia vieraita, mistä syystä mekin olimme taloon enemmän kuin tervetulleita. Pariskunta lähes pakotti minut kylpemään ultrahienossa hierovassa kylpyammeessaan, jossa otinkin kylvyt kahtena aamuna kolmesta. Ensimmäisen aamun vaahtokylpy oli hienoinen floppi vaahdon noustua liikaa ja jouduttuani tyhjentämään ammeen vedestä kesken kaiken. Lähtöaamun kylpyyn Eliane tarjosi saippuan sijaan pussillisen kuivattua merilevää, joka kylpyveteen suodatettuna teki kylvystä ihanan merellisen.
Eikä tässä vielä kaikki. Marc Levyn matkalukemiseni nähtyään Patrice etsi minulle romaaneittain luettavaa kotinsa kirjahyllystä. Eliane taas halusi ehdoin tahdoin maistattaa minulla jokaista itse tekemäänsä hilloa. Kotitekoiset hillot olivatkin herkullisia ja "vähäsokerisia", kuten Eliane sanoi, "mikä on hyvä, ethän halua ottaa kymmentä lisäkiloa ranskanvuotesi aikana, hehheh". Oma nauruni oli hieman väkinäisempää - emäntämme heitto ei nimittäin ollut niin kovin kaukana senhetkisestä kilotilanteestani.
Loiren maatilalta ajoimme Jean-Pierren pikkuveljen perheen luokse astetta modernimpaan asuinympäristöön, missä yövyimme viikonlopun ajan. Sunnuntaina vierailimme hostvanhempieni pojan Nicolaksen ja tämän tyttöystävän Charlotten uudessa asunnossa Rennesissä. Katsastimme apartementin ja söimme nuorenpariskunnan kokkaaman lounaan, minkä jälkeen teimme kävelykierroksen kaupungin keskustassa. Tänään sitten huristelimme takaisin etelään, etten vain missaisi enempää kuin yhtä päivää arvokasta lukio-opetusta. Kyllä lomien jälkeen voi taas olla motivoitunut koulutyöhön.
P.S. Uusiseelantilaisen hostsiskonikin pitäisi palata perhelomaltansa tällä viikolla! Olen innoissani tytön paluusta, sillä Annatonta aikaa tulee kuluneeksi jo kokonaisen kuukauden verran... Uskallan myös veikata että bloginpäivitystahtini hidastuu hieman, sillä Annan ollessa taas maisemissa on minullakin muuta tekemistä kuin kirjoittaa iänikuisia blogistooreja. Sorge!
sunnuntaina, huhtikuuta 25, 2010
Pariisissa osa 3: Rive gauchen museoita
Tiistain 20.3 tapahtumia:
Tiistai, toinen päiväni Pariisissa, oli puhdas museopäivä. Kaikki museokäyntini kasautuivat yhdelle ainoalle päivälle, sillä Ranskassa useat kulttuurikohteet ovat maanantaisin kiinni. Urakka oli aikamoinen, vaikka visiittilistani supistuikin kolmesta kohteesta kahteen: Picasso-museo on kiinni vuoteen 2012 asti restaurointitöiden vuoksi. Riittääpähän kaupungissa jotain nähtävää mahdollisia tulevaisuudenkin Pariisin-matkoja varten!
Tiistaina en ollut maanantain tapaan yksin, vaan pikkuserkkuni Erika lähti mukaani. Olin ehdottanut tytölle mukaan lähtemistä - edellyttäen tietenkin että hänen vanhemmilleen sopisi. Erika ei saa vielä liikkua Pariisissa itsekseen, minkä vuoksi hän lähti mukaani enemmän kuin mielellään. Yhden vessaepisodin unohtaen 13-vuotias pikkuserkkuni olikin oivaa museoseuraa, jonka mukanaolosta nautin itsekin.
Aamupäivän aikana kävimme läpi musée Rodinin sekä musée d'Orsayn, joista jälkimmäisen ajan puutteen vuoksi lähes juosten. Rodinin museo koostuu sisätilanäyttelystä sekä Les Invalides –monumentille avaavasta puistosta, joka on täynnä toistaan upeampia ihmisveistoksia. Le Penseur -ajattelijapatsas on vain yksi puiston aarteista. Kenenkään Pariisissa käyvän, saatika siellä asuvan (kröhm, kröhm, Hande), ei tulisi jättää ainakaan museon puisto-osuutta näkemättä. Myöskään Orsayn museon kokoelmissa ei ollut valittamista - erityisen hienoja ovat museon impressionistiset teokset. Esimerkiksi Van Goghin omakuva on juuri niin vaikuttava kuin sen sanotaan olevan. Vanhan rautatieaseman sisälle rakennettu museo on tosin kaunis jo itsessään.
Lounaan Erika ja minä söimme hänen äitinsä kanssa Amerikan suurlähetystössä. Kaikkien sisäänpääsymme vaatimien turvatoimien jälkeen olisin ajatellut rautaporttien takana olevan jotain hienompaa, mutta ei, suurlähetystö oli kuin mikä tahansa, tosin kaunis, pariisilaisrakennus. Kokemus kuitenkin sinänsä, tuskin sitä tulee muuten pahemmin embasseissa pyörittyä.
Syömisen jälkeen Erika ja minä lähdimme shopping-katu Champs-Elyséelle, joka alkaa aivan suurlähetystön kulmalta. Tarkoitus oli treffata Pariisissa asuvaa hostsiskoani ennen rerrillä kotiin palaamista. Hande oli ohjeistanut meidät laukkuvorojen varalta: kassin hihna olan yli, takki hihnan päälle, reppu mahan päälle, vetoketjut kiinni. Taskuvarkaita jos jotain kaupungin suurimmalla turistirysällä nimittäin liikkuu.
Autosta käsin Avenue Champs-Elysées oli vaikuttanut leveältä, mutta metrotunnelista ylös noustuamme menetin suuntavaistoni täysin. Tunsin itseni niin pieneksi etten tiennyt lainkaan mihin suuntaan lähteä - pelkät kävelykadutkin olivat toistakymmentä metriä leveät. Suuntavaiston puutteessa istuuduimme odottamaan Carolinea erääseen katukahvilaan, josta kuitenkin karkasimme nopeasti ymmärrettyämme etteivät listan juomien edessä olevat numerot olleet suinkaan järjestysnumeroita, vaan oikeita hintoja. 4 euroa espressosta, kuusi ja puoli limupullollisesta, kymppi smoothiesta...
Caroline-siskoni saavuttua saimme jälleen päämäärän liikkumiseemme. Aivan ensimmäiseksi ranskansiskoni johdatti meidät Laduréen kahvila-leipomoon, joka on erityisen kuuluisa macaron-leivoksistaan. Jonotimme pitkän jonon vain paljonpuhutut pikkuleivät nähdäksemme: macaron-kokoelma olikin upea - leivoksia löytyi kaiken maan mauissa ja sateenkaaren väreissä. Loppuen lopuksi Erika päätyikin ostamaan pussilliset huippukalliita leivoksia itselleen ja 50-vuotta täyttävälle äidilleen.
Ennen kotiinpaluutamme poikkesimme Virgin megastore -tavaratalossa. DVD-osastolla oli Avatarin ilmestymisen vuoksi Make Up Storen meikkausständi, missä koulun opiskelijat tekivät ilmaisia meikkejä promomielessä. Mitäs me muuta Erikan kanssa teimmekään kuin hyppäsimme jakkaroille meikattaviksi - eihän pelissä ollut mitään menetettävää. Kymmenen minuutin kuluttua kaupasta poistuessamme oli kasvoillamme hurjan siniset Avatar-henkiset maskeeraukset.
Illalla lähdimme vielä ravintolaan syömään Hande-tätini 50-vuotissynttäreiden vuoksi. Vappuviikonlopuksi heille on kutsuttu suuri joukko perhettä ja ystäviä, niin ranskasalaisia kuin suomalaisiakin, mutta minä sain olla paikalla aitona synttäripäivänä. Söimme superhyvät annokset Hippopotamus-nimisessä pihviravintolassa, jossa lisukkeita sai buffetinomaisesti lisää niin kauan kuin jaksoi syödä (tai kehtasi pyytää). Ei mikään paras konsepti linjojen kannalta, mutta sitakin maittavampaa. Hande ei pahemmin pyöreitä vuosiaan kommentoinut, fiiliksiä kysyessäkin hän totesi olon olevan kuin minä tahansa muunakin päivänä. Way to go!
Kaiken kaikkiaan Pariisin-reissuni onnistui erittäin hyvin. Nautin keskustassa pyörimisestä ja uusien paikkojen löytämisestä - ihana kaupunki! Säätkin olivat kuin tilauksesta: aurinkoa ja lämpöä riitti koko viikonlopun ajan. Parasta kaikessa oli kuitenkin pikkuserkkuperheeseeni "uudelleen" tutustuminen:
Sukuloiminen oli tällä kertaa oikeasti kivaa, sillä kemiamme natsasivat todella hyvin yksiin. Toivon todella että tulen treffaamaan perhettä heidän ensi kesäisellä suomenkäynnillään - itse ainakin teen kaikkeni pitääkseni lupaukseni yhteisen Helsinki-päivän viettämisestä Erika-pikkuserkkuni kanssa. Jos en tyttöä nyt ihan omalla autolla hae, niin ainakin sataysinelosen avittamana siitä Louhentien bussipysäkiltä.
Tiistai, toinen päiväni Pariisissa, oli puhdas museopäivä. Kaikki museokäyntini kasautuivat yhdelle ainoalle päivälle, sillä Ranskassa useat kulttuurikohteet ovat maanantaisin kiinni. Urakka oli aikamoinen, vaikka visiittilistani supistuikin kolmesta kohteesta kahteen: Picasso-museo on kiinni vuoteen 2012 asti restaurointitöiden vuoksi. Riittääpähän kaupungissa jotain nähtävää mahdollisia tulevaisuudenkin Pariisin-matkoja varten!
Tiistaina en ollut maanantain tapaan yksin, vaan pikkuserkkuni Erika lähti mukaani. Olin ehdottanut tytölle mukaan lähtemistä - edellyttäen tietenkin että hänen vanhemmilleen sopisi. Erika ei saa vielä liikkua Pariisissa itsekseen, minkä vuoksi hän lähti mukaani enemmän kuin mielellään. Yhden vessaepisodin unohtaen 13-vuotias pikkuserkkuni olikin oivaa museoseuraa, jonka mukanaolosta nautin itsekin.
Aamupäivän aikana kävimme läpi musée Rodinin sekä musée d'Orsayn, joista jälkimmäisen ajan puutteen vuoksi lähes juosten. Rodinin museo koostuu sisätilanäyttelystä sekä Les Invalides –monumentille avaavasta puistosta, joka on täynnä toistaan upeampia ihmisveistoksia. Le Penseur -ajattelijapatsas on vain yksi puiston aarteista. Kenenkään Pariisissa käyvän, saatika siellä asuvan (kröhm, kröhm, Hande), ei tulisi jättää ainakaan museon puisto-osuutta näkemättä. Myöskään Orsayn museon kokoelmissa ei ollut valittamista - erityisen hienoja ovat museon impressionistiset teokset. Esimerkiksi Van Goghin omakuva on juuri niin vaikuttava kuin sen sanotaan olevan. Vanhan rautatieaseman sisälle rakennettu museo on tosin kaunis jo itsessään.
Lounaan Erika ja minä söimme hänen äitinsä kanssa Amerikan suurlähetystössä. Kaikkien sisäänpääsymme vaatimien turvatoimien jälkeen olisin ajatellut rautaporttien takana olevan jotain hienompaa, mutta ei, suurlähetystö oli kuin mikä tahansa, tosin kaunis, pariisilaisrakennus. Kokemus kuitenkin sinänsä, tuskin sitä tulee muuten pahemmin embasseissa pyörittyä.
Syömisen jälkeen Erika ja minä lähdimme shopping-katu Champs-Elyséelle, joka alkaa aivan suurlähetystön kulmalta. Tarkoitus oli treffata Pariisissa asuvaa hostsiskoani ennen rerrillä kotiin palaamista. Hande oli ohjeistanut meidät laukkuvorojen varalta: kassin hihna olan yli, takki hihnan päälle, reppu mahan päälle, vetoketjut kiinni. Taskuvarkaita jos jotain kaupungin suurimmalla turistirysällä nimittäin liikkuu.
Autosta käsin Avenue Champs-Elysées oli vaikuttanut leveältä, mutta metrotunnelista ylös noustuamme menetin suuntavaistoni täysin. Tunsin itseni niin pieneksi etten tiennyt lainkaan mihin suuntaan lähteä - pelkät kävelykadutkin olivat toistakymmentä metriä leveät. Suuntavaiston puutteessa istuuduimme odottamaan Carolinea erääseen katukahvilaan, josta kuitenkin karkasimme nopeasti ymmärrettyämme etteivät listan juomien edessä olevat numerot olleet suinkaan järjestysnumeroita, vaan oikeita hintoja. 4 euroa espressosta, kuusi ja puoli limupullollisesta, kymppi smoothiesta...
Caroline-siskoni saavuttua saimme jälleen päämäärän liikkumiseemme. Aivan ensimmäiseksi ranskansiskoni johdatti meidät Laduréen kahvila-leipomoon, joka on erityisen kuuluisa macaron-leivoksistaan. Jonotimme pitkän jonon vain paljonpuhutut pikkuleivät nähdäksemme: macaron-kokoelma olikin upea - leivoksia löytyi kaiken maan mauissa ja sateenkaaren väreissä. Loppuen lopuksi Erika päätyikin ostamaan pussilliset huippukalliita leivoksia itselleen ja 50-vuotta täyttävälle äidilleen.
Ennen kotiinpaluutamme poikkesimme Virgin megastore -tavaratalossa. DVD-osastolla oli Avatarin ilmestymisen vuoksi Make Up Storen meikkausständi, missä koulun opiskelijat tekivät ilmaisia meikkejä promomielessä. Mitäs me muuta Erikan kanssa teimmekään kuin hyppäsimme jakkaroille meikattaviksi - eihän pelissä ollut mitään menetettävää. Kymmenen minuutin kuluttua kaupasta poistuessamme oli kasvoillamme hurjan siniset Avatar-henkiset maskeeraukset.
Illalla lähdimme vielä ravintolaan syömään Hande-tätini 50-vuotissynttäreiden vuoksi. Vappuviikonlopuksi heille on kutsuttu suuri joukko perhettä ja ystäviä, niin ranskasalaisia kuin suomalaisiakin, mutta minä sain olla paikalla aitona synttäripäivänä. Söimme superhyvät annokset Hippopotamus-nimisessä pihviravintolassa, jossa lisukkeita sai buffetinomaisesti lisää niin kauan kuin jaksoi syödä (tai kehtasi pyytää). Ei mikään paras konsepti linjojen kannalta, mutta sitakin maittavampaa. Hande ei pahemmin pyöreitä vuosiaan kommentoinut, fiiliksiä kysyessäkin hän totesi olon olevan kuin minä tahansa muunakin päivänä. Way to go!
Kaiken kaikkiaan Pariisin-reissuni onnistui erittäin hyvin. Nautin keskustassa pyörimisestä ja uusien paikkojen löytämisestä - ihana kaupunki! Säätkin olivat kuin tilauksesta: aurinkoa ja lämpöä riitti koko viikonlopun ajan. Parasta kaikessa oli kuitenkin pikkuserkkuperheeseeni "uudelleen" tutustuminen:
Sukuloiminen oli tällä kertaa oikeasti kivaa, sillä kemiamme natsasivat todella hyvin yksiin. Toivon todella että tulen treffaamaan perhettä heidän ensi kesäisellä suomenkäynnillään - itse ainakin teen kaikkeni pitääkseni lupaukseni yhteisen Helsinki-päivän viettämisestä Erika-pikkuserkkuni kanssa. Jos en tyttöä nyt ihan omalla autolla hae, niin ainakin sataysinelosen avittamana siitä Louhentien bussipysäkiltä.
lauantaina, huhtikuuta 24, 2010
Pariisissa osa 2: Ensimmäinen päivä kaupungissa
Maanantain 19.3 tapahtumia:
Nelipäiväisen pariisinvierailuni loppupäivät vietin kaupungissa oman pääni mukaan kulkien. Olen kohtuullisen tyytyväinen siihen mihin itsekseni kykenin: molempien päivien visiittisaldo oli kattava ja täydensi hyvin aiempaa pariisintuntemustani. Metrotunneleissakin suunnistin enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä - jos ei muuta, niin ainakin totaalieksymisiltä onnistuin välttymään. Hande-tätini viikonloppuisella preppauksella saattoi tosin olla tähän osansa.
Elokuisella EF:n leirillä kävimme läpi kaikki suurimmat turistikohteet: Eiffelin tornin, Notre Damen kirkon, Louvren museon, Sacre Coeurin katedraalin ja Versaillesin linnan. Nämä must-kohteet nähtyäni minulla oli aikaa kierrellä pienemmissäkin paikoissa ilman sen suurempia omantunnontuskia. Pääkaduilta sivussa olevat tai muuten vaan hiljaisemmat korttelit osoittautuivatkin paljon turistirysiä antoisammiksi. Salarakoja jos jotain Ranskan pääkaupungilla onkin tarjota, jos vain tietää missä kulkea. Paljon minulla riittää vielä nähtävää, sitä en rupea kiistämään.
Erityisesti ihastuin Marais'n kaupunginosaan, missä sainkin kulumaan koko maanantaiaamupäivän. Hande oli suositellut alueella käymistä sillä se on "bien animé". Alkuun siksakkasin useat Vieille du Templen poikkikaduista, minkä jälkeen suuntasin Place des Vosgesin aukiolle. Place des Vosges on kauniin vaaleanpunaisine kivitaloineen yksi Pariisin vanhimmista kortteleista, ellei jopa vanhin. Talot, mutta myös niiden alakertojen lukuisat taidegalleriat ovat ainakin omasta mielestäni näkemiset arvoiset. Aukion keskellä oleva pieni puisto oli tupaten täynnä jo kello yksitoista: pariisilaisvanhempia lastensa kanssa, hiekkatietä ympäri juoksevia lenkkeilijöitä, koiranulkoiluttajia.
Myös alueen juutalaiskortteli oli viehättävä lukuisine basaareineen ja juutalaisleipomoineen. Törmäsinpäs muutamaan oikein stereotyyppiseen juutalaismieheenkin - lierihattu ja tumma parta toivat pakostikin mieleeni historiankirjan sivuilla näkemäni antisemitistiset julisteet.
Lounasajan lähestyessä nappasin metron Bastillen aukiolta Jardin du Luxembourgiin asti. Sämpyläpiknikkini söin eräällä puiston lukuisista penkeistä istuen ja Palais du Luxembourgia ihaillen. Pikkulapset uittivat vuokrattavia puuveneitä palatsin eduslammikossa; vanhemmat ja muut aikuiset ihmiset makasivat nurmella vaihtoehtoisesti romaania lukien tai aurinkoa ottaen. Ainakaan sieltä käsin katsottuna pariisilaisten elämä ei vaikuttanut niin kovin hektiseltä.
Piknik-ruoat mahassani painaen päätin reippailla metron ottamisen sijaan - kävelin puistosta aina latinalaiskortteleihin asti, minkä jälkeen ylitin Seinen Pont Neufin kohdalta. Katsastin muutaman bouquinistin tarjonnan, minkä jälkeen hyppäsin metroon suuntanani Place Vendômen kultakaupat. Hande oli suositellut aukiolla käymistä, vaikkei siellä shoppailu päätä huimaavien hintojen vuoksi olisi tullut kysymykseenkään. Hienoja jos jotain näyteikkunoihin asetetut timanttiset kultakäädyt olivatkin, vaikkei mitään sillä kertaa (ja sillä budjetilla) mukaani lähtenytkään.
Maailmankuulujen kultakauppojen lisäksi nappasin kuvat aukion keskellä olevasta kanuunoista sulatetusta monumentista sekä hienoakin hienommasta Ritz-hotellista. Prinsessa Dianan karu kohtalo mielessäni suuntasin askeleeni Concordelle päin, missä olin sopinut tapaavani Hande-tätini kotiin palataksemme. That was my monday.
Nelipäiväisen pariisinvierailuni loppupäivät vietin kaupungissa oman pääni mukaan kulkien. Olen kohtuullisen tyytyväinen siihen mihin itsekseni kykenin: molempien päivien visiittisaldo oli kattava ja täydensi hyvin aiempaa pariisintuntemustani. Metrotunneleissakin suunnistin enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä - jos ei muuta, niin ainakin totaalieksymisiltä onnistuin välttymään. Hande-tätini viikonloppuisella preppauksella saattoi tosin olla tähän osansa.
Elokuisella EF:n leirillä kävimme läpi kaikki suurimmat turistikohteet: Eiffelin tornin, Notre Damen kirkon, Louvren museon, Sacre Coeurin katedraalin ja Versaillesin linnan. Nämä must-kohteet nähtyäni minulla oli aikaa kierrellä pienemmissäkin paikoissa ilman sen suurempia omantunnontuskia. Pääkaduilta sivussa olevat tai muuten vaan hiljaisemmat korttelit osoittautuivatkin paljon turistirysiä antoisammiksi. Salarakoja jos jotain Ranskan pääkaupungilla onkin tarjota, jos vain tietää missä kulkea. Paljon minulla riittää vielä nähtävää, sitä en rupea kiistämään.
Erityisesti ihastuin Marais'n kaupunginosaan, missä sainkin kulumaan koko maanantaiaamupäivän. Hande oli suositellut alueella käymistä sillä se on "bien animé". Alkuun siksakkasin useat Vieille du Templen poikkikaduista, minkä jälkeen suuntasin Place des Vosgesin aukiolle. Place des Vosges on kauniin vaaleanpunaisine kivitaloineen yksi Pariisin vanhimmista kortteleista, ellei jopa vanhin. Talot, mutta myös niiden alakertojen lukuisat taidegalleriat ovat ainakin omasta mielestäni näkemiset arvoiset. Aukion keskellä oleva pieni puisto oli tupaten täynnä jo kello yksitoista: pariisilaisvanhempia lastensa kanssa, hiekkatietä ympäri juoksevia lenkkeilijöitä, koiranulkoiluttajia.
Myös alueen juutalaiskortteli oli viehättävä lukuisine basaareineen ja juutalaisleipomoineen. Törmäsinpäs muutamaan oikein stereotyyppiseen juutalaismieheenkin - lierihattu ja tumma parta toivat pakostikin mieleeni historiankirjan sivuilla näkemäni antisemitistiset julisteet.
Lounasajan lähestyessä nappasin metron Bastillen aukiolta Jardin du Luxembourgiin asti. Sämpyläpiknikkini söin eräällä puiston lukuisista penkeistä istuen ja Palais du Luxembourgia ihaillen. Pikkulapset uittivat vuokrattavia puuveneitä palatsin eduslammikossa; vanhemmat ja muut aikuiset ihmiset makasivat nurmella vaihtoehtoisesti romaania lukien tai aurinkoa ottaen. Ainakaan sieltä käsin katsottuna pariisilaisten elämä ei vaikuttanut niin kovin hektiseltä.
Piknik-ruoat mahassani painaen päätin reippailla metron ottamisen sijaan - kävelin puistosta aina latinalaiskortteleihin asti, minkä jälkeen ylitin Seinen Pont Neufin kohdalta. Katsastin muutaman bouquinistin tarjonnan, minkä jälkeen hyppäsin metroon suuntanani Place Vendômen kultakaupat. Hande oli suositellut aukiolla käymistä, vaikkei siellä shoppailu päätä huimaavien hintojen vuoksi olisi tullut kysymykseenkään. Hienoja jos jotain näyteikkunoihin asetetut timanttiset kultakäädyt olivatkin, vaikkei mitään sillä kertaa (ja sillä budjetilla) mukaani lähtenytkään.
Maailmankuulujen kultakauppojen lisäksi nappasin kuvat aukion keskellä olevasta kanuunoista sulatetusta monumentista sekä hienoakin hienommasta Ritz-hotellista. Prinsessa Dianan karu kohtalo mielessäni suuntasin askeleeni Concordelle päin, missä olin sopinut tapaavani Hande-tätini kotiin palataksemme. That was my monday.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)