Itse tilanteessa kirjoitettua: Istun toista tuntia suljetussa luokkahuoneessa kolmenkymmenenkolmen muun oppilaan kanssa. Pöydällä nenäni edessä on ranskalainen harjoitus yo-koe, jonka kahteen aineistotehtävään olen jo vastannut noin sadalla sanalla kumpaankin. Tälle äidinkielen ja kirjallisuuden kokeelle on varattu aikaa kokonaiset kaksi tuntia, joista ensimmäinen meni vastauksentynkieni kirjoittamiseen, ja toinen epämiellyttävistä nukkumisasennoista miellyttävimmän etsimiseen. Nukkumisesta ei tullut mitään - vielä olisi siis kaksi ikuisuudelta tuntuvaa kuusikymmentäminuuttista tapettavana. Paikkojen puutteessa minut istutettiin kylki kylkeä vasten pojan kanssa, joka on suhteellisen kovaan ääneen julistanut etten kuulu hänen parhaimpiin ystäviinsä. Ja tämä oli vasta sensuroitu versio siitä mitä kaikkea Lucas on minusta sanonut. Hallelujah, tulkaa noutamaan kuollut ruumiini pikimmiten tämän kokeen loputtua.
Tuijotan maripenaalin ympärille kiinnittämääni rannekelloani ja toivon voivani nopeuttaa viisareiden käyntiä puoella. 10:31, 10:32, 10:33... Mä olen keksinyt uuden leikin, jossa mä seuraan näkymätöntä sekuntiviisaria kellotaulun ympäri ja koitan arvata hetken jona minuuttiviisari värähtää eteenpäin. Erittäin viihdyttävää, mä alan olla jo aika hyvä siinä. Mä en suoraan sanoen ymmärrä miten muuten niin mukavanoloinen ranskanopettajamme soi meille vaihtareille näin karun kohtalon - mitä hyötyä meille on harjoitella kokeeseen jota emme kuitenkaan tule tekemään? Ei mitään sanon minä! Viereisessä rivissä istuvat saksalaiset Elisabeth ja Niklas vaikuttavat vähintään yhtä tylsistyneiltä kuin minäkin. Uusiseelantilaista Sarahia en paikaltani näe, mutten usko hänenkään kynän sauhuavan kirjoittamisen ekstaasista tai silmien palavan kokeessa pärjäämisen halusta. Huoh, nämä ranskalaiset.
Tilanteen jälkeen: Mä kiitän Jumalaa, sillä kokeesta sai kuin saikin poistua puoliajan jälkeen. Sen kuin olisin tiennyt tasan kello 10:05! Poistuin salista vasta kello yhdentoista tienoilla, mutta olen tyytyväinen tunninkin saamaani aika-armahdukseen. Onnistuin ilmeisesti olemaan riittävän toimettoman näköinen, sillä kokeenvalvoja tuli lopulta koputtamaan olkapäätäni sanoen että salista saa todellakin jo poistua. Nyt bloggaan kokemistani kauheuksista ja odottelen vielä koetta tekevää Dorianea syömään mennäksemme. Lounaan jälkeen on edessä toiset neljä tuntia hidasta kuolemista kemian-, fysiikan, ja matematiikankokeiden merkeissä. Toivottakaa mulle rohkeutta, tämän tytön koulupäivä loppuu vasta kello seitsemäntoista.
perjantaina, maaliskuuta 26, 2010
torstaina, maaliskuuta 25, 2010
Siskollista elämää
Mä olen päättänyt kirjoittaa hieman tapahtumaläheisempää tekstiä nyt kun Anna on vielä maisemissa. Uusi hostsiskoni lähtee kiertämään Ranskaa vajaan viikon kuluttua, jolloin voin hyvin palata epäolennaisempiin asioihin keskittyvään blogitilitykseeni. Useamman viikon loman pitäminen uusiseelantilaisen perheen kanssa ei välttämättä ole paras ajatus ranskankielen kehittämisen kannalta, mutta Annalle tehnee hyvää nähdä läheisiään pitkästä aikaa. Huhtikuinen loma suunniteltiin ja lyötiin lukkoon jo Annan Toulonin aikoina - koti-ikävää poteva tyttö ajatteli perheloman odottamisen olevan ainoa keino millä hän jaksaisi pitkän kevään läpi. Asiat ovat nyt kuitenkin toisin, ja mikäli olen oikein ymmärtänyt, tekisi siskoni mieli leikata lomansa lopusta viikko pois viettääkseen enemmän aikaa uusien hostvanhempiensa (ja minun!) kanssa. Mehän tietysti pitäisimme tästä - Annan sanat eivät voisi suoremmin kertoa hänen viihtyvän luonamme.
Aikaisen bussin ottaminen maanantaiaamuna ei tuottanut tytölle sen suurempia ongelmia, vaikka takana olikin nippa nappa riittävävät yöunet sunnuntain myöhäisleffan vuoksi. Keitimme yhteisen aamupuuron (jos tyttö tykkää kaurapuurosta ei tämä voi olla muuta kuin hyvä ihminen) ja kiirehdimme bussipysäkille jolla äiti Glasiys lapsineen jo odotti. Laborien elämään totutteleva hostsiskoni läpäisi bussirastin hyvin arvosanoin, vaikka korkokengät jäivätkin sitä seuraavana aamuna kotiin. Koroilla kipsuteltavaa matkaa kertyy kuitenkin rapeat viisi sataa metriä aamuin illoin.
Tiistai meni koulullisesti passiivisissa merkeissä opettajien lakon vuoksi. Annalla oli yksi ainoa historiantunti; minulla kävi hieman huonompi tuuri (tai parempi, miten sen nyt ottaa...), sillä kaikki opettajani yhtä lukuunottamatta olivat paikalla. Kaiken lisäksi poisjäänyt tunti oli espanjaa, josta olen jokatapauksessa vapautettu. Première economique socialen maikat olivat mitä ilmeisimmin innokkaampia protestoimaan eläkeiän nostamista vastaan kuin omat, première litterairen, opettajani.
Tiistai-iltana olimme Toulousessa teatterissa luokkiemme kanssa. Teatteri oli rakennuksena vaikuttavampi kuin viimekertainen, joka sijaitsi kebab-kioskien ja seksikauppojen tuntumassa eräässä kaupungin huonomaineisemmassa lähiössä. Tämänkertaisen teatterin paremmasta sijainnista ja valkoisista eduspylväistä huolimatta ei tuotos ollut sen kummempi - huonolla maulla modernisoitu versio Molièren Dom Juanista. Teatterikäynti oli kuitenkin hyvä tapa rikkoa muuten niin itseääntoistavaa viikkorutiiniamme, joten lainaan Annan sanoja todetessani senkin olleen kokemus, eikä lainkaan turha sellainen.
Keskiviikkoaamuna sydämeni oli pakahtua kun löysin Annan alhaalta koko aamupalan valmiiksi laittaneena. Olin herännyt hostsiskoani aiemmin suihkussa käydäkseni, mutta alas tullessani oli Anna ehtinyt kattaa pöydän, keittää teen, paahtaa leivät ja nostaa hillopurkit esille. Voi, miten sööttiä, tämänkaltaiseen höösäämiseen voisi tottua!
Iltapäivästä treffasimme itävaltalaisen Evin kanssa ja menimme katsomaan Alice aux pays des merveilles -leffan. Elokuva oli hieno, vaikka iltapäivänäytös olikin täynnä 3D-efekteille kiljahtelevia lapsia. Takanani istuva poika ei puolestaan voinut lopettaa penkkini selkämyksen potkimista vaikka mainitsin asiasta useampaan kertaan. Leffan loputtua käännyin ympäri ja pidin vesselille sen verran pitkän ja tiukan puhuttelun että pojan äiti tuli lopulta paikalle kysyen: "Est-ce qu'il y a un problème?". Pudistin päätäni ja hymyilin nätisti todeten päässeemme jo yhteisymmärrykseen - poikaraukan naama oli valahtanut enemmän tai vähemmän lakanankalpeaksi.
Tarkkanäköisimmät ovat ehkä huomanneet että countdown-laskuristani on äskettäin tippunut pois viisitoista päivää. Aikaisempi lähtöni on nyt varmistunut - palaan samaa matkaa äitini kanssa, joka tulee seudulle Montpellierissä pidettävän gynekonferenssin vuoksi. Alustavan suunnitelman mukaan vietämme muutaman päivän Montpellierissä ja toiset samanlaiset Gaillacissa, jonka jälkeen 26.5 lennähdämme Suomeen Toulouse-Amsterdam-Helsinki -yhteyksillämme. Mä olen kahta viikkoa aiemmin palaamisesta enemmän kuin onnellinen - näin ehdin mukaan kevään ylppärijuhliin ja pääsen aloittamaan kesäloman samaan aikaan kavereideni kanssa, mutta mikä tärkeintä, en missaa Anni-siskoni 9-vuotissynttäreitä.
Aikaisen bussin ottaminen maanantaiaamuna ei tuottanut tytölle sen suurempia ongelmia, vaikka takana olikin nippa nappa riittävävät yöunet sunnuntain myöhäisleffan vuoksi. Keitimme yhteisen aamupuuron (jos tyttö tykkää kaurapuurosta ei tämä voi olla muuta kuin hyvä ihminen) ja kiirehdimme bussipysäkille jolla äiti Glasiys lapsineen jo odotti. Laborien elämään totutteleva hostsiskoni läpäisi bussirastin hyvin arvosanoin, vaikka korkokengät jäivätkin sitä seuraavana aamuna kotiin. Koroilla kipsuteltavaa matkaa kertyy kuitenkin rapeat viisi sataa metriä aamuin illoin.
Tiistai meni koulullisesti passiivisissa merkeissä opettajien lakon vuoksi. Annalla oli yksi ainoa historiantunti; minulla kävi hieman huonompi tuuri (tai parempi, miten sen nyt ottaa...), sillä kaikki opettajani yhtä lukuunottamatta olivat paikalla. Kaiken lisäksi poisjäänyt tunti oli espanjaa, josta olen jokatapauksessa vapautettu. Première economique socialen maikat olivat mitä ilmeisimmin innokkaampia protestoimaan eläkeiän nostamista vastaan kuin omat, première litterairen, opettajani.
Tiistai-iltana olimme Toulousessa teatterissa luokkiemme kanssa. Teatteri oli rakennuksena vaikuttavampi kuin viimekertainen, joka sijaitsi kebab-kioskien ja seksikauppojen tuntumassa eräässä kaupungin huonomaineisemmassa lähiössä. Tämänkertaisen teatterin paremmasta sijainnista ja valkoisista eduspylväistä huolimatta ei tuotos ollut sen kummempi - huonolla maulla modernisoitu versio Molièren Dom Juanista. Teatterikäynti oli kuitenkin hyvä tapa rikkoa muuten niin itseääntoistavaa viikkorutiiniamme, joten lainaan Annan sanoja todetessani senkin olleen kokemus, eikä lainkaan turha sellainen.
Keskiviikkoaamuna sydämeni oli pakahtua kun löysin Annan alhaalta koko aamupalan valmiiksi laittaneena. Olin herännyt hostsiskoani aiemmin suihkussa käydäkseni, mutta alas tullessani oli Anna ehtinyt kattaa pöydän, keittää teen, paahtaa leivät ja nostaa hillopurkit esille. Voi, miten sööttiä, tämänkaltaiseen höösäämiseen voisi tottua!
Iltapäivästä treffasimme itävaltalaisen Evin kanssa ja menimme katsomaan Alice aux pays des merveilles -leffan. Elokuva oli hieno, vaikka iltapäivänäytös olikin täynnä 3D-efekteille kiljahtelevia lapsia. Takanani istuva poika ei puolestaan voinut lopettaa penkkini selkämyksen potkimista vaikka mainitsin asiasta useampaan kertaan. Leffan loputtua käännyin ympäri ja pidin vesselille sen verran pitkän ja tiukan puhuttelun että pojan äiti tuli lopulta paikalle kysyen: "Est-ce qu'il y a un problème?". Pudistin päätäni ja hymyilin nätisti todeten päässeemme jo yhteisymmärrykseen - poikaraukan naama oli valahtanut enemmän tai vähemmän lakanankalpeaksi.
Tarkkanäköisimmät ovat ehkä huomanneet että countdown-laskuristani on äskettäin tippunut pois viisitoista päivää. Aikaisempi lähtöni on nyt varmistunut - palaan samaa matkaa äitini kanssa, joka tulee seudulle Montpellierissä pidettävän gynekonferenssin vuoksi. Alustavan suunnitelman mukaan vietämme muutaman päivän Montpellierissä ja toiset samanlaiset Gaillacissa, jonka jälkeen 26.5 lennähdämme Suomeen Toulouse-Amsterdam-Helsinki -yhteyksillämme. Mä olen kahta viikkoa aiemmin palaamisesta enemmän kuin onnellinen - näin ehdin mukaan kevään ylppärijuhliin ja pääsen aloittamaan kesäloman samaan aikaan kavereideni kanssa, mutta mikä tärkeintä, en missaa Anni-siskoni 9-vuotissynttäreitä.
keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2010
Kuvia Carcassonnesta 20.3.
Hostsiskoni Anna ja minä Carcassonnen sisäänkäynnillä
Jean-Pierre ja Anna tutkimassa linnoituksen karttaa
Kehikon läpi heitettiin aikanaan kuumaa öljyä hyökkääjien niskaan
Laborien tyttöritarit ja Anna tulevan aviomiehensä kanssa
Katucrêpeillä herkuttelua, huomaa jättikokoinen nutellapurkki
Rappustelua ikivanhoilla portailla ja muureilla
Näkymä Carcassonnen ulkopuoliseen kylään
Jean-Pierre poseeraamassa naistensa kanssa
tiistaina, maaliskuuta 23, 2010
Laborien likat Carcassonnessa
Ensimmäinen viikonloppu yhteiseloa Annan kanssa on nyt takana. Mulla kestää varmaan vielä hetki tajuta että tyttä on tullut jäädäkseen, tai siis siksi lyhyeksi ajaksi mikä vaihtovuodestamme enää on jäljellä. Isosiskollinen elämä on ainakin tähän mennessä tuntunut ihan mukavalta – talossa on ikäistäni seuraa, ruokapöytäpuheenaiheisiin tulee uusia vivahteita ja peitto pysyy paremmin paikoillaan kun molemmat vetävät sitä puoleensa yhtälaisin voimin. Nukumme toistaiseksi molemmat minun huoneessani, ainakin sen aikaa kun Nicolas-hostveljeni ja hänen tyttöystävänsä Charlotte ovat täällä ja kämppäävät talon toisessa vierashuoneessa.
Viikon kuluttua Anna lähtee pitkälle lomalle uusiseelantilaisen perheensä kanssa. He aikovat kiertää paikkoja Lontoo-Geneve-Chamonix-Pariisi-Toulon-Montpellier-Toulouse-akselilla reippaan kolmen viikon ajan. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että edessä on noin kuukausi annatonta- ja noin kuukausi annallista aikaa. Näin ajateltuna vaihtovuoteni loppu tuntuu olevan jo aivan käsillä.
Anna asettui taloon perjantaina. Viviane oli tehnyt ruoaksi sanoinkuvaamattoman hyvää merenelävärisottoa, jonka seassa oli lukemattomien muiden herkkujen lisäksi kampasimpukoiden sukupuolielimiä. Tämän sivutiedon hostisämme viitsi paljastaa vasta risottomme tyytyväisesti syötyämme. Mikä ihana tervetuliaisateria!
Lauantaiaamuna lähdimme talolta varhain suuntanamme Carcassonnen keskiaikainen linnoitus. Olimme varautuneet sadevaattein ja hyvin kävelykengin, sekä pakanneet mukaan hedelmistä ja tofu-tonnikala-sandwicheistä koostuvan piknikin. Kaikkien niiden Carcassonne-lautapelin peluukertojen jälkeen olin innoissani itse kaupungin näkemisestä. Tuhat jotain luvulla rakennettu kivilinnoitus oli vaikuttava, muttei aivan niin hieno kuin olin (pelin perusteella) odottanut. Vettä tihkutti koko vierailumme ajan, mikä rokotti kokemuksen hohdokkuudesta hieman. Mutta tulipahan käytyä!
Lauantai-illasta kävin esittelemässä Annan täydelliselle naapuriperheelleemme. Glasiykset hurmaantuivat täysin uusiseelantilaistytön suurista räpsysilmistä, helisevästä naurusta ja kaikin puolin söötistä olemuksesta. Veikkaan (ja toivon) että kyseisestä perheestä löytyy ensi vuonna kanadalainen/norjalainen/
australialainen vaihto-oppilas, sillä Glasiykset ovat todellinen ihannehostperhe. Myös Vivianen ja Jean-Pierren luona ensi vuonna kämppäävälla saksalaisella Leonardilla olisi näin kaveri naapurustossa.
Sunnuntai menikin sitten ei mitään tehdessä. Heräsimme normaalia myöhempään, kuten aina sunnuntaiaamuisin, ja söimme brunssin, kuten aina sunnuntaiaamuisin. Anna ihastui täysin lettubrunssiimme, ja esittelikin uuden herkkuyhdistelmän, vuohenjuusto-hunaja-täytteisen galetten, nam! Iltapäivästä emme sitten tehneetkään muuta kuin datasimme vuoron perään kannettavallani ja katsoimme televisiosta täysin turhaa hevosdokumenttia. Tunsin oloni hieman syylliseksi toimettomuutemme vuoksi, vaikka Anna vakuuttikin ettei häntä haitannut lainkaan. Itse oli niin paljon helpompi olla tekemättä ei mitään. Päivän pelasti illan elokuvissa käynti (Shutter Island) itävaltalaisen Evin kanssa. Absurdi leffa.
Viikon kuluttua Anna lähtee pitkälle lomalle uusiseelantilaisen perheensä kanssa. He aikovat kiertää paikkoja Lontoo-Geneve-Chamonix-Pariisi-Toulon-Montpellier-Toulouse-akselilla reippaan kolmen viikon ajan. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että edessä on noin kuukausi annatonta- ja noin kuukausi annallista aikaa. Näin ajateltuna vaihtovuoteni loppu tuntuu olevan jo aivan käsillä.
Anna asettui taloon perjantaina. Viviane oli tehnyt ruoaksi sanoinkuvaamattoman hyvää merenelävärisottoa, jonka seassa oli lukemattomien muiden herkkujen lisäksi kampasimpukoiden sukupuolielimiä. Tämän sivutiedon hostisämme viitsi paljastaa vasta risottomme tyytyväisesti syötyämme. Mikä ihana tervetuliaisateria!
Lauantaiaamuna lähdimme talolta varhain suuntanamme Carcassonnen keskiaikainen linnoitus. Olimme varautuneet sadevaattein ja hyvin kävelykengin, sekä pakanneet mukaan hedelmistä ja tofu-tonnikala-sandwicheistä koostuvan piknikin. Kaikkien niiden Carcassonne-lautapelin peluukertojen jälkeen olin innoissani itse kaupungin näkemisestä. Tuhat jotain luvulla rakennettu kivilinnoitus oli vaikuttava, muttei aivan niin hieno kuin olin (pelin perusteella) odottanut. Vettä tihkutti koko vierailumme ajan, mikä rokotti kokemuksen hohdokkuudesta hieman. Mutta tulipahan käytyä!
Lauantai-illasta kävin esittelemässä Annan täydelliselle naapuriperheelleemme. Glasiykset hurmaantuivat täysin uusiseelantilaistytön suurista räpsysilmistä, helisevästä naurusta ja kaikin puolin söötistä olemuksesta. Veikkaan (ja toivon) että kyseisestä perheestä löytyy ensi vuonna kanadalainen/norjalainen/
australialainen vaihto-oppilas, sillä Glasiykset ovat todellinen ihannehostperhe. Myös Vivianen ja Jean-Pierren luona ensi vuonna kämppäävälla saksalaisella Leonardilla olisi näin kaveri naapurustossa.
Sunnuntai menikin sitten ei mitään tehdessä. Heräsimme normaalia myöhempään, kuten aina sunnuntaiaamuisin, ja söimme brunssin, kuten aina sunnuntaiaamuisin. Anna ihastui täysin lettubrunssiimme, ja esittelikin uuden herkkuyhdistelmän, vuohenjuusto-hunaja-täytteisen galetten, nam! Iltapäivästä emme sitten tehneetkään muuta kuin datasimme vuoron perään kannettavallani ja katsoimme televisiosta täysin turhaa hevosdokumenttia. Tunsin oloni hieman syylliseksi toimettomuutemme vuoksi, vaikka Anna vakuuttikin ettei häntä haitannut lainkaan. Itse oli niin paljon helpompi olla tekemättä ei mitään. Päivän pelasti illan elokuvissa käynti (Shutter Island) itävaltalaisen Evin kanssa. Absurdi leffa.
perjantaina, maaliskuuta 19, 2010
Muuta arkielämässä tapahtunutta
Guadeloupen jälkeiset viikot menivät erittäin vaihtelevissa tunnelmissa ja mielentiloissa. Kotiin palattuamme hätäilin varaamaan ajat röntgen- ja magneettitutkimuksiin lomalla oireilleen polveni vuoksi. Kuvauksiin minua ei kuitenkaan päästetty ilman yleislääkärin kirjoittamaa lähetettä. Kävin siis riitelemässä erään Dr Chalan kanssa, joka ei millään ollut uskoa tarvettani kyseisille tutkimuksille. Narttulääkärin sanomaa: "Franchement, l'histoire de ton genou ne m'inquiète pas du tout" ja "C'est de la pure folie d'en faire des radios et des IRM" sekä pahimmillaan "Les images ne soigneront pas ton genou, le problème se trouve dans ta tête, mademoiselle".
Oh là là, vaikka sainkin lähetteet oli pääni haljeta raivosta vastaanotolta poistuessani. Myöskään Vivianen toistuvat ehdotukset kankaisen polvituen hankkimisesta eivät tehneet hyvää mielenterveydelleni. Mitä hostäitini luuli asiasta tietävän? Ihan niin kuin tyhmä polvituki olisi ratkaissut ongelmani! Graahh!
Polvisäädön loputtua tuntui ranskanelämäni yhtäkkiä kovin tapahtumaköyhältä. Tunsin mätäneväni paikoilleni - arkeni ei antanut minulle enää mitään uutta. Kävin koulua, söin ja nukuin vain käydäkseni lisää koulua. Ikävöin täkäläisen arjen rinnalla tähdelliseltä ja merkitykselliseltä tuntuvaa suomenelämääni, ja sitä aikaansaavaa ja tehokasta ihmistä, mikä en täällä osaa olla. Ilmoitin äidilleni haluavani kotiin. Äiti tietysti haukkui minut maan tasalle sanoen ettei vaihtovuoden keskeyttäminen tulisi kuuloonkaan. Häntä koipien välissä luovuin suurista suunnitelmistani ja koitin ottaa uuden asenteen täkäläiseen elämääni. Loppuviikosta vallankumousasenteeni oli jo suuremmaksi osaksi historiaa.
Tehokkuuden tunteesta sain hieman kiinni lähetettyäni Ressun hakupaperit ja haettuani syksyllä maalaamani taulut Rodezista. Vanhassa asuinkaupungissani yövyin erään maalausryhmäläiseni perheessä - entisten hostieni tapaamiselle en löytänyt tarpeeksi hyvää syytä. Marilynellä oli sen verran miellyttävää kämpätä, että voisin hyvinkin ottaa vastaan heidän kutsunsa viipyä talossa pidemmänkin aikaa tulevien lomien aikana.
Rodezinreissuni vuoksi missasin vaihtarityttöjen joenrantapiknikin Albissa. Viikonlopun jälkeen tytöt näyttivät minulle toistaan ihanampia kuvia, jossa he istuivat Tarn-joen rannalla aurinkoa ottamassa itse täyttämiään patonkeja syömässä. Lämpöasteita täytyi olla viidentoista kieppeillä, sillä niin Pauline, Leonie kuin Evikin olivat jättäneet paksummat päällysvaattensa kotiin. Voih, tahtoo mukaan ensi kerralla!
Aurinkoiset ja kevättäenteilevät kelit loppuivat kuitenkin siihen viikonloppuun. Maanantaiyöksi oli luvattu pakkasta ja lumisadetta: aamulla maa olikin valkoisen lumiharson peitossa. Mistään lumimyrskystä ei kuitenkaan ollut kyse, vaikkei koulubussit kulkeneetkaan muutamaan päivään. Äiti soitti aivan huolissaan, kun Lounais-Ranskan "hurjasta" lumimyrskystä oli mainittu Suomenkin uutisissa.
Viime viikon lopulla syntyikin sitten idea uusiseelantilaisen Annan meille ottamisesta (siitä lisää tästä). Perjantai-iltapäivän vietin tytön kanssa Toulousessa, mutten aluevalvojan toiveesta viitannut vireillä oleviin perhesuunnitelmiin sanallakaan. Camot ja minä varmistuimme Annan uudeksi hostperheeksi lauantaina, aluevalvoja Fabiennen ensin soitettua ja käytyä sitten myöhemmin kylässä vaadittavat paperit allekirjoituttamassa. Jee!
Sinä iltana Viviane oli kutsunut viinipellon toisella puolella asuvat lähinaapurimme meille syömään. Fabienne-aluevalvoja lähti vieraidemme saapuessa, käytännössä samalla ovenavauksella. Glasiykset ovat ranskalais-hollantilainen perhe, jonka 12- ja 14-vuotiaiden lasten kanssa hyppään bussiin joka aamu. Glasiykset ovat perhe josta puhutaan pelkin superlatiivein - kyseessä on todellinen ihanneperhe. Vanhemmat ovat seurallisia ja sivistyneitä; lapset puolestaan alati hymyileviä, kohteliaita ja vanhempiensa tapaan puheliaita. Perhe on kaikin puolin täydellinen, jopa siinä määrin että se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Annan meille tulosta kuullessaan Natalie-äiti kiirehti kutsumaan meidät molemmat kylään tulevana viikonloppuna. Täydellistä!
Ilta meni viihdyttävien keskustelujen parissa ja hyvää ruokaa syödessä. Viviane oli tehnyt suomalaista janssoninkiusausta muistuttavan pataruoan, joka oli tietysti supernannaa. Puheenaiheemme eksyi Guadeloupen matkastamme Nicolas Sarkozyyn ja tämän äskettäin vaihtuneeseen naisystävään. Presidentti on lempannut laulajavaimonsa ja ottanut tilalle karaten ranskanmestaruuden voittaneen ministerin. Carla Brunikaan ei tosin yksin mätäne, vaan hän on löytänyt uuden kainalon musiikkibisneksen parista. Huvittavinta on, että Ranskan media on täysin hiljennetty asian suhteen, mutta englantilaiset ja espanjalaiset lööppilehdet mässäilevät skuupilla kuin viimeistä päivää.
Harmaita hiuksia sain yhden ainoan kerran illan aikana vieraidemme kysyttyä karibianlomastamme ja liioitteluun taipuvaisen hostisäni otettua puheenvuoron. Lento saarelle kesti yhdeksän tuntia (vertaa seitsemän ja puoli), passia tuli näyttää 4-6 kertaa (vertaa yksi per meno ja yksi per paluu), lämpöasteita oli 32 (todellisuudessa 28-30) ja merivesi oli 30-asteen lämpöistä (todellisuudessa 26-28). Lentolippujenkin hinta oli kuin ihmeen kaupasta pompannut 850 eurosta 1500 euroon. Voi huoh, liioittelu käy päinsä lievänä ja riittävän harvoin harjoitettuna, mutta hostisän jatkuvaa asioiden paisuttelua en jaksaisi sulattaa. Rasittavaa!
Sunnuntaina kävin Cagnacin Musée de la Minessä itävaltalaisen Evin ja hänen hostveljensä ja -isänsä kanssa. Laskeuduimme hissillä museoksi muutettuun kaivokseen, joka oli todellisuudessa vain yhden kerroksen maanpinnan alla. Kaivosesittelyn jälkeen hyväuskoisille ranskalaisille paljastettiin ettemme olleetkaan ollut sadanviidenkymmenen, vaan hädin tuskin viiden metrin syvyydessä. Visiitti oli kokemus, vaikka jälkeenpäin olimmekin Evin kanssa yhtä mieltä ettei paikka ollut ideaalisin kaltaisillemme nuorille naisille. Ja huh, tässä suurin piirtein se, mitä Guadeloupen jälkeisinä viikkoina on ehtinyt tapahtua. Tekstin pituudesta huolimatta aika paljon tuli leikeltyä ja karsittua, uskokaa pois!
Oh là là, vaikka sainkin lähetteet oli pääni haljeta raivosta vastaanotolta poistuessani. Myöskään Vivianen toistuvat ehdotukset kankaisen polvituen hankkimisesta eivät tehneet hyvää mielenterveydelleni. Mitä hostäitini luuli asiasta tietävän? Ihan niin kuin tyhmä polvituki olisi ratkaissut ongelmani! Graahh!
Polvisäädön loputtua tuntui ranskanelämäni yhtäkkiä kovin tapahtumaköyhältä. Tunsin mätäneväni paikoilleni - arkeni ei antanut minulle enää mitään uutta. Kävin koulua, söin ja nukuin vain käydäkseni lisää koulua. Ikävöin täkäläisen arjen rinnalla tähdelliseltä ja merkitykselliseltä tuntuvaa suomenelämääni, ja sitä aikaansaavaa ja tehokasta ihmistä, mikä en täällä osaa olla. Ilmoitin äidilleni haluavani kotiin. Äiti tietysti haukkui minut maan tasalle sanoen ettei vaihtovuoden keskeyttäminen tulisi kuuloonkaan. Häntä koipien välissä luovuin suurista suunnitelmistani ja koitin ottaa uuden asenteen täkäläiseen elämääni. Loppuviikosta vallankumousasenteeni oli jo suuremmaksi osaksi historiaa.
Tehokkuuden tunteesta sain hieman kiinni lähetettyäni Ressun hakupaperit ja haettuani syksyllä maalaamani taulut Rodezista. Vanhassa asuinkaupungissani yövyin erään maalausryhmäläiseni perheessä - entisten hostieni tapaamiselle en löytänyt tarpeeksi hyvää syytä. Marilynellä oli sen verran miellyttävää kämpätä, että voisin hyvinkin ottaa vastaan heidän kutsunsa viipyä talossa pidemmänkin aikaa tulevien lomien aikana.
Rodezinreissuni vuoksi missasin vaihtarityttöjen joenrantapiknikin Albissa. Viikonlopun jälkeen tytöt näyttivät minulle toistaan ihanampia kuvia, jossa he istuivat Tarn-joen rannalla aurinkoa ottamassa itse täyttämiään patonkeja syömässä. Lämpöasteita täytyi olla viidentoista kieppeillä, sillä niin Pauline, Leonie kuin Evikin olivat jättäneet paksummat päällysvaattensa kotiin. Voih, tahtoo mukaan ensi kerralla!
Aurinkoiset ja kevättäenteilevät kelit loppuivat kuitenkin siihen viikonloppuun. Maanantaiyöksi oli luvattu pakkasta ja lumisadetta: aamulla maa olikin valkoisen lumiharson peitossa. Mistään lumimyrskystä ei kuitenkaan ollut kyse, vaikkei koulubussit kulkeneetkaan muutamaan päivään. Äiti soitti aivan huolissaan, kun Lounais-Ranskan "hurjasta" lumimyrskystä oli mainittu Suomenkin uutisissa.
Viime viikon lopulla syntyikin sitten idea uusiseelantilaisen Annan meille ottamisesta (siitä lisää tästä). Perjantai-iltapäivän vietin tytön kanssa Toulousessa, mutten aluevalvojan toiveesta viitannut vireillä oleviin perhesuunnitelmiin sanallakaan. Camot ja minä varmistuimme Annan uudeksi hostperheeksi lauantaina, aluevalvoja Fabiennen ensin soitettua ja käytyä sitten myöhemmin kylässä vaadittavat paperit allekirjoituttamassa. Jee!
Sinä iltana Viviane oli kutsunut viinipellon toisella puolella asuvat lähinaapurimme meille syömään. Fabienne-aluevalvoja lähti vieraidemme saapuessa, käytännössä samalla ovenavauksella. Glasiykset ovat ranskalais-hollantilainen perhe, jonka 12- ja 14-vuotiaiden lasten kanssa hyppään bussiin joka aamu. Glasiykset ovat perhe josta puhutaan pelkin superlatiivein - kyseessä on todellinen ihanneperhe. Vanhemmat ovat seurallisia ja sivistyneitä; lapset puolestaan alati hymyileviä, kohteliaita ja vanhempiensa tapaan puheliaita. Perhe on kaikin puolin täydellinen, jopa siinä määrin että se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Annan meille tulosta kuullessaan Natalie-äiti kiirehti kutsumaan meidät molemmat kylään tulevana viikonloppuna. Täydellistä!
Ilta meni viihdyttävien keskustelujen parissa ja hyvää ruokaa syödessä. Viviane oli tehnyt suomalaista janssoninkiusausta muistuttavan pataruoan, joka oli tietysti supernannaa. Puheenaiheemme eksyi Guadeloupen matkastamme Nicolas Sarkozyyn ja tämän äskettäin vaihtuneeseen naisystävään. Presidentti on lempannut laulajavaimonsa ja ottanut tilalle karaten ranskanmestaruuden voittaneen ministerin. Carla Brunikaan ei tosin yksin mätäne, vaan hän on löytänyt uuden kainalon musiikkibisneksen parista. Huvittavinta on, että Ranskan media on täysin hiljennetty asian suhteen, mutta englantilaiset ja espanjalaiset lööppilehdet mässäilevät skuupilla kuin viimeistä päivää.
Harmaita hiuksia sain yhden ainoan kerran illan aikana vieraidemme kysyttyä karibianlomastamme ja liioitteluun taipuvaisen hostisäni otettua puheenvuoron. Lento saarelle kesti yhdeksän tuntia (vertaa seitsemän ja puoli), passia tuli näyttää 4-6 kertaa (vertaa yksi per meno ja yksi per paluu), lämpöasteita oli 32 (todellisuudessa 28-30) ja merivesi oli 30-asteen lämpöistä (todellisuudessa 26-28). Lentolippujenkin hinta oli kuin ihmeen kaupasta pompannut 850 eurosta 1500 euroon. Voi huoh, liioittelu käy päinsä lievänä ja riittävän harvoin harjoitettuna, mutta hostisän jatkuvaa asioiden paisuttelua en jaksaisi sulattaa. Rasittavaa!
Sunnuntaina kävin Cagnacin Musée de la Minessä itävaltalaisen Evin ja hänen hostveljensä ja -isänsä kanssa. Laskeuduimme hissillä museoksi muutettuun kaivokseen, joka oli todellisuudessa vain yhden kerroksen maanpinnan alla. Kaivosesittelyn jälkeen hyväuskoisille ranskalaisille paljastettiin ettemme olleetkaan ollut sadanviidenkymmenen, vaan hädin tuskin viiden metrin syvyydessä. Visiitti oli kokemus, vaikka jälkeenpäin olimmekin Evin kanssa yhtä mieltä ettei paikka ollut ideaalisin kaltaisillemme nuorille naisille. Ja huh, tässä suurin piirtein se, mitä Guadeloupen jälkeisinä viikkoina on ehtinyt tapahtua. Tekstin pituudesta huolimatta aika paljon tuli leikeltyä ja karsittua, uskokaa pois!
Perheenlisäystä
Niin ihana kuin Guadeloupen matkamme olikin, mulla alkaa mennä hermot matkapäiväkirjan julkikirjoittamisen kanssa. Paluustamme tulee kuluneeksi kaksi kokonaista viikkoa, ja minä liimailen edelleen viidennen lomapäivämme tienoilla. Vielä eilen illalla ajattelin jättää loput lomatekstini käsinkirjoitettuun muotoonsa, kun ei keneltäkään tuntunut kommenttiakaan tulevan. Ihanan Ilsen viesti kuitenkin valoi minuun uskoa pelastaen tekstini tältä muuten niin karulta kohtalolta. Tähän väliin julkaisen kuitenkin muutamia välttämättömiä välipäivityksiä, sillä Gaillacinkin elämä porskuttaa tässä samalla hyvää vauhtia eteenpäin.
Älkää ihmetelkö tämän kirjoituksen julkaisupäivämäärää, jonka merkkasin tarkoituksella tulevaisuuteen viimeiset lomakertomukset tähän väliin mahduttaakseni. Pidän pientä paussia ja jatkan Guadeloupen muisteloita sitten paremmalla ajalla (ja kärsivällisyydellä!). Karibiankokemuksistani edelleen kiinnostuneet voivat sitten jälkikäteen selata taaksepäin ja lukea näin matkapäiväkirjani viimeisimmätkin osat, jotka saan toivon mukaan realisoitua ennen seuraavia lomia. Jää nähtäväksi. Ja nyt niihin välttämättömimpiin välipäivityksiin:
Uutta on siis se, että MÄ SAAN UUSISEELANTILAISEN HOSTSISKON! Anna muuttaa meille ensi viikonloppuna ja pysyy kanssamme vaihtovuotensa viimeiset kuukaudet. Mä olen kaikesta tähän käänteeseen liittyvästä todella innoissani. Sanomattakin lienee selvää että me tullaan Annan kanssa hyvin toimeen, kun tähän järjestelyyn suostuttiin, eli ongelmaa ei pitäisi tulla. Laborie on loppuen lopuksi aika iso talo vain hostvanhemmilleni ja minulle, etenkin kahden pikkusisaruksen tähdittämään arkeen tottuneena. Ei niin että talosta elämää tai lämpöä puuttuisi, mutta Anna tuo varmasti tervetullutta vaihtelua arkeemme. Edes makuusiivestäni – yksityisestä kylpyhuoneestani ja toisesta huoneestani – luopuminen ei minua sen pahemmin häiritse (paljon vaadittu). Eiköhän kosmetiikkatuotteeni mahdu puolikkaallekin kylppärinpöydälle ja maalauspuuhilleni löydy talosta jokin toinen käyttökelpoinen nurkka.
Näin tapahtumat suurin piirtein menivät: Ensimmäisen puolivuotisensa Anna asui Provencen Toulonissa perheessä, jonka isä oli lievä alkoholisti ja lähentelyyn taipuvainen. Marras-joulukuun vaihteessa Anna ymmärsi pyytää vaihtoa, kun hostisän lähentely-yritykset eivät olleet loppuakseen. Gaillaciin uusiseelantilaistyttö muutti tammikuun lopulla, EF:n etsittyä uutta hostperhettä lähes kahden kuukauden ajan. Tytön tarina sai minut uudelleenvihastumaan EF:lle, tälle vaihtojärjestyksen irvikuvalle, jonka kautta liian moni (meidät mukaan lukien) on erehtynyt toteuttamaan vaihtovuotensa.
Muistan edelleen ensimmäisen kohtaamiseni Annan kanssa. Saavuin tunneille muutaman tunnin myöhässä vain törmätäkseni aluevalvojaani koulun porteilla. Hups. Fabiennella oli mukanaan Anna ja hänen uusi Gaillacin hostäitinsä, jotka olivat olleet ilmoittamassa tyttöä lukion listoille. Myöhäisen kouluunsaapumiseni kyseenalaistamisen sijaan Fabienne pyysi minua avustamaan Annaa ensimmäisinä koulupäivinään. Lupasin tehdä parhaani, olinhan itsekin ollut samassa tilanteessa vielä nelisen kuukautta sitten. Anna ottikin minusta tukea aika lailla – olinhan ensimmäinen samanikäinen henkilö jonka hän uudesta ympäristöstään tunsi. Alun ”tukisuhde” jättikin minun ja Annan välille vahvan siteen, vaikkemme samalla luokalla olekaan.
Muutama viikko sitten Annalta alkoi tulla sen suuntaista viestiä, ettei uudessakaan perheessä ollut sujunut kovin hyvin. Tyttöraukka alkoi olla vakuuttunut että vika löytyy hänestä itsestään, eihän kukaan ”ongelmaton” käy läpi kolmea hostperhettä vaihtovuotensa aikana. Vakuutin tytölle että kyse oli vain sikamaisesta epäonnesta, jonka hän oli saanut osakseen, ja kannustin hänet aluevalvojan puheille. Ei Fabiennenkaan kaikki löytämät perheet voi olla takuuvarmoja. Jo samana iltapäivänä Anna oli muuttanut evakkoon aluevalvojan luokse uutta hostperhettä odottamaan.
Kerroin Annasta hostvanhemmillleni silkasta empatiantunteesta, vailla taka-ajatuksia tai ehdotuksia tytön meille ottamisesta. Tässä kohtaa hostvanhempani eivät antaneet viitettä suuntaan tai toiseen, mutta sitä seuraavana iltana Jean-Pierre kysyi minulta mitä mieltä olisin jos he ehdottaisivat itseään Annan uusiksi hosteiksi. Minulta oli silmät pudota päästä – en ollut nähnyt tämän ehdotuksen tulevan lainkaan. Hostvanhempani, etenkin Viviane, ovat suunnittelija-tyyppiä, jotka eivät yleensä tee päätöksiä yhden yön yli mietittyänsä. Hiljaisesta ihmettelystäni huolimatta minulla ei (tietenkään) ollut mitään asiaa vastaan. Päätöksen tehtyämme asiat rullasivat nopeasti eteenpäin, paperit allekirjoitettiin ja muuttopäivä sovittiin. Kertauksena siis jos joku ehti sen mun ylimittaisen tarinoinnin aikana unohtaa: Mä saan uusiseelantilaisen hostsiskon! Jee!
Yllä on ainoa kuva jonka onnistuin Annasta löytämään: tyttö on vieressäni vasemmalla. Muut tytöt ovat (vasemmalta lukien) kanadalainen Pauline ja itävaltalainen Evi. Kuvan otti saksalainen Leonie, neljäs hyvä vaihtarikamuni. Kyseessä poreiluhetki 7.2. ennen runebergintorttujen leipomista.
torstaina, maaliskuuta 18, 2010
Guadeloupen kymppipäivän kuvia
Sokeriruokomehu puristettiin silmiemme edessä pienen pakun takakontissa.
Guadeloupelainen isoisoäiti ja hostvanhempani täyttämässä lautasiaan paellalla.
Rantapiknikillä mukana olleita paikallsia lapsia.
Pojat eivät tykänneet jatkuvasta kuvaamisestani...
Vasemmanpuolisessa kuvassa hostisäni veljenpoika Philippe ja tämän guadeloupelainen naisystävä Viviane.
Hostisäni Jean-Pierre ja hostäitini Viviane.
Isoisoäiti lapsenlapsensa (?) auttamana.
Pojat ilmeilemässä ja minä jo tyhjentyneen piknik-pöydän ääressä.
Lapset nauttimassa merestä.
Hurjia leikkejä...
Kone jolla palasimme Atlantin yli Ranskaan ja kirjeeni menossa postiin.
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 10: Lähtopiknik
Aamu starttasi astetta rauhallisemmin kuin muutamana edeltävänä päivänä. Aamupalan syötyämme pakkasimme matkalaukkumme loppusilausta vaille valmiiksi - näin saisimme venytettyä viimeisen Guadeloupen päivämme pisimmilleen. Pakkauduimme täten autoon, jonka takakontista löytyi rantakamppeemme ja juotavia tulevalle biitsipiknikillemme. Tapaisimme joukon Philippen paikallisia kavereita Saint-Rosen kaupungissa ja viettäisimme päivän jollakin sen lähettyvillä olevista rannoista.
...
Matkalla Saint-Roseen pysähdyimme ostamaan pullolliset kookosvettä ja sokeriruokomehua. Kookosvettä olen alun oudoksumisen jälkeen ensin oppinut sietämään, sitten pitämään ja viimeiseksi rakastamaan. Jääkaappikylmänä nautittu kookosvesi raikastaa kymmenen kertaa paremmin kuin tavallinen lähdevesi. Ja raikastusta jos mitä näillä leveyspiireillä kaipaa!
Kookosveden tavoin sokeriruokomehukin "tehtiin" neniemme edessä. Kookospähkinöistä halkaistaan viidakkoveitsellä pala pois sisällä olevan nesteen ulossaamiseksi; kun taas sokeriruo'ot puristetaan tarkoitukseen tehdyn koneen avulla. Metrin pituisesta sokeriruo'osta saa lähes litran verran samean kultaista mehua. Mehu on taivaallisen hyvää epäilyttävästä ulkonäöstään huolimatta, mutta tietysti hurjan sokerista. Sitä ei tulekaan juoda päivittäin, vaikkei kyse olekaan puhdasenergisestä vesi-sokeri-seoksesta. Sokeriruokomehussa on kaikki vitamiinit sekä kasvin muut hyväntekijäaineet tallella.
Päiväpiknikimme on jo hyvässä vauhdissa. Paikalla on suuri määrä Philippen ja hänen tummaihoisen naisystävänsä Vivianen ystäviä. Joukosta löytyy niin vaaleita mannerranskalaisia kuin tummaihoisia guadeloupelaisiakin. Osa porukasta on Vivianen ex-miehen perhettä jossa on runsaasti intialaista verta. Guadeloupen intialaiset ovat geenien sekoittumisen myötä yhtä tummia kuin muutkin antillilaiset - intialaiset juuret tunnistaakin lähinnä hiustyypistä. Intialaisten hiukset ovat sileät, kun taas afrikkalaisista polveutuneiden afrokäkkärän kiharat.
Tarjolla on huima määrä syötävää ja juotavaa. Pöytä notkuu juotavien (rommia, viiniä, kookosvettä, sokeriruokomehua...) ja useiden ruokapadallisten painosta. Tarjolla on alkusalaatteja, välijuustoja ja jälkiruokia unohtamatta ruokaista risottoa ja biitsigrillissä valmistettuja kyljyksiä ja kanankoipia. Siitä, etteivätkö Guadeloupen ranskalaiset osaisi syödä kuten aidot mannerranskalaiset, ei ole epäilystäkään.
...
Ruoka painaa vatsassa ja hiekka polttaa varpaitteni alla. Varpaankynsieni mustat lakkaukset ovat jo aikaa sitten kuluneet pois. Aallot lyövät rantaan huimalla voimalla - uidessa tulee varoa sijoittumasta juuri aaltojen murtumiskohdan alla. Muuten voi käydä köpelösti. Mieleni tekisi riisua mekkoni ja iso auringolta suojaava lierihattuni ja pulahtaa mereen. Ainoa minua pidättelevä seikka on laiskuuteni aurinkorasvan lisäämisen suhteen. Ääh. Toisaalta haittaako niinkään jos viimeisenä päivänä hieman kärähdän?
...
Pariisin lentokentällä. Matkaa on takana kyysi plus kuusi tuntia, viimeiset aikaeron vuoksi. Päivän myötäisesti lentämisen vuoksi takanamme on "kokonainen" yö koneessa. Lento oli reilun tunnin myöhässä , minkä takia myöhästyimme pienimmällä mahdollisella vaihtoajalla varatusta Pariisi-Toulouse-lennostamme. Uudet liput saimme sitä seuraavalla lennolle, jota nyt odottelemme AirFrancen odotteluterminaalissa. Paikka on aivan törkeän likainen siivoushenkilökunnan lakon vuoksi (niinpä tietysti... tervetuloa aitoon Ranskaan). Erenkin penkkien alle on kertynyt kohtuullisen korkeat kerrostumat tyhjiä juomapulloja, paperi- ja muovikääreitä sekä muuta pienjätettä. Etovaa.
...
Olemme viimein boardanneet matkan viimeiselle lennollemme. Emme saaneet hostvanhempieni kanssa vierekkäisiä paikkoja, mutta mitäpä tuosta. Viereeni äskettäin istuutunut nuorimies kiroaa putain merdeä kun laukku ei meinaa mahtua edessä olevan penkin alle. Sopiva käännös kyseiselle kirosanalitanialle lienee vittu saatana. Sanasta sanaan käännettynä ranskalaisten lempikirosanayhdistelmä kuitenkin kuuluu huora paska. Erittäin oleellista tietoa..
Taitaa viimein olla aika sanoa hei-heit Guadeloupen viikollemme. Käytävän toisella puolella Jean-Pierre oikoo edelleen shortseihin puettuja jalkojaan ja Viviane ravistelee hiekkaa pitkistä lainehtivista hiuksistaan. Takana on viikko aurinkoa, rantoja, kookossorbettia ja hienoja kokemuksia hostien kanssa, kuten lähettämiini kortteihinikin kirjoitin. Kolmisenkymmentä Guadeloupen korttiani sain lähetettyä vasta Pariisin kentältä - koittakaa siis sulkea silmänne metropoli-Raskan postileimalta. Mutta sen pidemmittä puheitta... goodbye Guadeloupe!
...
Matkalla Saint-Roseen pysähdyimme ostamaan pullolliset kookosvettä ja sokeriruokomehua. Kookosvettä olen alun oudoksumisen jälkeen ensin oppinut sietämään, sitten pitämään ja viimeiseksi rakastamaan. Jääkaappikylmänä nautittu kookosvesi raikastaa kymmenen kertaa paremmin kuin tavallinen lähdevesi. Ja raikastusta jos mitä näillä leveyspiireillä kaipaa!
Kookosveden tavoin sokeriruokomehukin "tehtiin" neniemme edessä. Kookospähkinöistä halkaistaan viidakkoveitsellä pala pois sisällä olevan nesteen ulossaamiseksi; kun taas sokeriruo'ot puristetaan tarkoitukseen tehdyn koneen avulla. Metrin pituisesta sokeriruo'osta saa lähes litran verran samean kultaista mehua. Mehu on taivaallisen hyvää epäilyttävästä ulkonäöstään huolimatta, mutta tietysti hurjan sokerista. Sitä ei tulekaan juoda päivittäin, vaikkei kyse olekaan puhdasenergisestä vesi-sokeri-seoksesta. Sokeriruokomehussa on kaikki vitamiinit sekä kasvin muut hyväntekijäaineet tallella.
Päiväpiknikimme on jo hyvässä vauhdissa. Paikalla on suuri määrä Philippen ja hänen tummaihoisen naisystävänsä Vivianen ystäviä. Joukosta löytyy niin vaaleita mannerranskalaisia kuin tummaihoisia guadeloupelaisiakin. Osa porukasta on Vivianen ex-miehen perhettä jossa on runsaasti intialaista verta. Guadeloupen intialaiset ovat geenien sekoittumisen myötä yhtä tummia kuin muutkin antillilaiset - intialaiset juuret tunnistaakin lähinnä hiustyypistä. Intialaisten hiukset ovat sileät, kun taas afrikkalaisista polveutuneiden afrokäkkärän kiharat.
Tarjolla on huima määrä syötävää ja juotavaa. Pöytä notkuu juotavien (rommia, viiniä, kookosvettä, sokeriruokomehua...) ja useiden ruokapadallisten painosta. Tarjolla on alkusalaatteja, välijuustoja ja jälkiruokia unohtamatta ruokaista risottoa ja biitsigrillissä valmistettuja kyljyksiä ja kanankoipia. Siitä, etteivätkö Guadeloupen ranskalaiset osaisi syödä kuten aidot mannerranskalaiset, ei ole epäilystäkään.
...
Ruoka painaa vatsassa ja hiekka polttaa varpaitteni alla. Varpaankynsieni mustat lakkaukset ovat jo aikaa sitten kuluneet pois. Aallot lyövät rantaan huimalla voimalla - uidessa tulee varoa sijoittumasta juuri aaltojen murtumiskohdan alla. Muuten voi käydä köpelösti. Mieleni tekisi riisua mekkoni ja iso auringolta suojaava lierihattuni ja pulahtaa mereen. Ainoa minua pidättelevä seikka on laiskuuteni aurinkorasvan lisäämisen suhteen. Ääh. Toisaalta haittaako niinkään jos viimeisenä päivänä hieman kärähdän?
...
Pariisin lentokentällä. Matkaa on takana kyysi plus kuusi tuntia, viimeiset aikaeron vuoksi. Päivän myötäisesti lentämisen vuoksi takanamme on "kokonainen" yö koneessa. Lento oli reilun tunnin myöhässä , minkä takia myöhästyimme pienimmällä mahdollisella vaihtoajalla varatusta Pariisi-Toulouse-lennostamme. Uudet liput saimme sitä seuraavalla lennolle, jota nyt odottelemme AirFrancen odotteluterminaalissa. Paikka on aivan törkeän likainen siivoushenkilökunnan lakon vuoksi (niinpä tietysti... tervetuloa aitoon Ranskaan). Erenkin penkkien alle on kertynyt kohtuullisen korkeat kerrostumat tyhjiä juomapulloja, paperi- ja muovikääreitä sekä muuta pienjätettä. Etovaa.
...
Olemme viimein boardanneet matkan viimeiselle lennollemme. Emme saaneet hostvanhempieni kanssa vierekkäisiä paikkoja, mutta mitäpä tuosta. Viereeni äskettäin istuutunut nuorimies kiroaa putain merdeä kun laukku ei meinaa mahtua edessä olevan penkin alle. Sopiva käännös kyseiselle kirosanalitanialle lienee vittu saatana. Sanasta sanaan käännettynä ranskalaisten lempikirosanayhdistelmä kuitenkin kuuluu huora paska. Erittäin oleellista tietoa..
Taitaa viimein olla aika sanoa hei-heit Guadeloupen viikollemme. Käytävän toisella puolella Jean-Pierre oikoo edelleen shortseihin puettuja jalkojaan ja Viviane ravistelee hiekkaa pitkistä lainehtivista hiuksistaan. Takana on viikko aurinkoa, rantoja, kookossorbettia ja hienoja kokemuksia hostien kanssa, kuten lähettämiini kortteihinikin kirjoitin. Kolmisenkymmentä Guadeloupen korttiani sain lähetettyä vasta Pariisin kentältä - koittakaa siis sulkea silmänne metropoli-Raskan postileimalta. Mutta sen pidemmittä puheitta... goodbye Guadeloupe!
keskiviikkona, maaliskuuta 17, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 9: Iguaania metsästämässä
Päivän tavoitteemme on ollut bongata elävä iguaani. Point-à-Pitren ja Les Saints -iguaanisaaren välillä kulkeva lossi oli kuitenkin tänä aamuna lakossa, joten ajoimme toiseen satamakaupunkiin, mistä lähtee toinen setti samaan kohteeseen suuntaavia laivoja. Olimme kuitenkin myöhästyneet aamun yhteyksistä - seuraava paatti lähtisi vasta iltapäivällä.
Viviane ja Jean-Pierre eivät kuitenkaan luopuneet hartaasta toiveestaan nähdä iguaani. Jatkoimme siis Guadeloupen itäisempään kärkeen La Pointe des Chateaux'hon asti, missä paikalliset sanovat joskus kyseisiä eläimiä bonganneensa. Itseäni ei uusiodinosauruksen etsiminen suuremmin kiinnostanut. Vaikka löytäisimmekin lajia vastaavan yksilön ei se varmaan muuta tekisi kuin köllöttäisi auringossa evääkään liikuttamatta.
Mahdollisten iguaanien lisäksi täällä Guadeloupen itäisessä kärjessä on huimat näköalat, karuja kivirantoja (joihin iskee säännöllisin väliajoin korkeita vaahtopäisiä aaltoja) sekä pahaa kookossorbettia. Hostejani odotellessani ostamani sorbetti oli todellinen pettymys: kokkareinen ja vetinen.
Puisessa ja käsin väännettävässä koneessa tehdyn artesaanisorbetin viehätys on yleensä juuri siinä, ettei sen koostumus ja maku ole koskaan täysin samanlainen. Tämänkertainen sorbetista en pitänyt edes kyseisen ideologian nojalla.
...
Lounaan söimme Pieds dans l'eau -ravintolassa ei kaukana La Pointe des Chateaux'sta. Tilasimme Philippen suosituksesta annokset lambi-simpukansisälmyksiä. Riisin kanssa syötävä simpukkakastike oli herkullista, vaikken voinutkaan mitään vessapaperin ympärillä pyöriville ajatuksilleni. Mums, mums, maiskis.
Laskua maksaessamme tarjoilija kysyi mistä päin Ranskaa olemme. Philippe nappasi puheenvuoron ja sanoi: "Me kolme (häneen ja hostvanhempiini viitaten) olemme metrosta (manner-Ranskasta), mutta minä olen asunut Guadeloupella seitsemäntoista vuotta. Tämä tässä (minua osoittaen) on taas hieman erikoisempi tapaus, se tulee Suomesta, mutta eihän se sen vika ole, kjäh, kjäh". Miehen kaula katki ja pinoon, kävi mielessäni pöydästä noustessamme. Rasittava mies.
Paluumatkalla pysähdyimme Petit-Canalin Mangrovea ihastelemassa. La Mangrove on puita kasvavia vesialue, jonka sisälle pääsee käppäilemään pitkospuita pitkin. Kasvuston sisältä palattuamme söimme viimeiset kookossorbetit Port-Louisin rannalla. Sorbetinmyyjä olisi kovasti halunnut puhelinnumeroni, mutta pakenin paikalta sanoen valitettavasti lähteväni jo huomenna.
Tänä iltana kokkasin ensimmäistä kertaa viikon aikana. Tein takuuvarman makkarapastan, joka ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Kaikki tykkäsivät kovasti ja painuimme pehkuihin mahat spagetista pullollaan. Huominen on viimeinen päivämme saarella - kauhean nopeasti aika tuntuu kuluneen!
Viviane ja Jean-Pierre eivät kuitenkaan luopuneet hartaasta toiveestaan nähdä iguaani. Jatkoimme siis Guadeloupen itäisempään kärkeen La Pointe des Chateaux'hon asti, missä paikalliset sanovat joskus kyseisiä eläimiä bonganneensa. Itseäni ei uusiodinosauruksen etsiminen suuremmin kiinnostanut. Vaikka löytäisimmekin lajia vastaavan yksilön ei se varmaan muuta tekisi kuin köllöttäisi auringossa evääkään liikuttamatta.
Mahdollisten iguaanien lisäksi täällä Guadeloupen itäisessä kärjessä on huimat näköalat, karuja kivirantoja (joihin iskee säännöllisin väliajoin korkeita vaahtopäisiä aaltoja) sekä pahaa kookossorbettia. Hostejani odotellessani ostamani sorbetti oli todellinen pettymys: kokkareinen ja vetinen.
Puisessa ja käsin väännettävässä koneessa tehdyn artesaanisorbetin viehätys on yleensä juuri siinä, ettei sen koostumus ja maku ole koskaan täysin samanlainen. Tämänkertainen sorbetista en pitänyt edes kyseisen ideologian nojalla.
...
Lounaan söimme Pieds dans l'eau -ravintolassa ei kaukana La Pointe des Chateaux'sta. Tilasimme Philippen suosituksesta annokset lambi-simpukansisälmyksiä. Riisin kanssa syötävä simpukkakastike oli herkullista, vaikken voinutkaan mitään vessapaperin ympärillä pyöriville ajatuksilleni. Mums, mums, maiskis.
Laskua maksaessamme tarjoilija kysyi mistä päin Ranskaa olemme. Philippe nappasi puheenvuoron ja sanoi: "Me kolme (häneen ja hostvanhempiini viitaten) olemme metrosta (manner-Ranskasta), mutta minä olen asunut Guadeloupella seitsemäntoista vuotta. Tämä tässä (minua osoittaen) on taas hieman erikoisempi tapaus, se tulee Suomesta, mutta eihän se sen vika ole, kjäh, kjäh". Miehen kaula katki ja pinoon, kävi mielessäni pöydästä noustessamme. Rasittava mies.
Paluumatkalla pysähdyimme Petit-Canalin Mangrovea ihastelemassa. La Mangrove on puita kasvavia vesialue, jonka sisälle pääsee käppäilemään pitkospuita pitkin. Kasvuston sisältä palattuamme söimme viimeiset kookossorbetit Port-Louisin rannalla. Sorbetinmyyjä olisi kovasti halunnut puhelinnumeroni, mutta pakenin paikalta sanoen valitettavasti lähteväni jo huomenna.
Tänä iltana kokkasin ensimmäistä kertaa viikon aikana. Tein takuuvarman makkarapastan, joka ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Kaikki tykkäsivät kovasti ja painuimme pehkuihin mahat spagetista pullollaan. Huominen on viimeinen päivämme saarella - kauhean nopeasti aika tuntuu kuluneen!
Vivane hostäitini La Pointe des Chateaux'n maisemat takanaan.
Ja kyllä me niitä iguaanejakin löysimme... ne jopa liikkuivat!
tiistaina, maaliskuuta 16, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 8: Canyoning-kokeilu
Istumme aamuauringossa La Malenduren rannalla ja odottelemme canyoning-retkemme alkamista. Canyoning on kai jonkinlaista veneetöntä koskenlaskua, en tiedä vielä tarkalleen. Viviane ja Jean-Pierre ovat tehneet sitä kerran Pyreneillä ja pitivät kuulemma kovasti. Kaikki päiväkirjamerkintäni tuntuvat alkavan samalla tavalla: "Istun rannalla ja...". Istumista riittää vielä hetki, sillä saavuimme paikalle "hyvissä ajoin", eli tuntia ennen aktiviteetimme alkamista. Toisinaan Viviane tuntuu pelaavan vähän liikaakin varman päälle.
...
Takana on mahtava koskikiipeily-sessio, josta minulla ei valitettavasti ole kuvan kuvaa. Koitan kuvallisen materiaalin puuttessa välittää edes pienen osan siitä hauskasta mitä kuusituntisen canyoningin aikana pidimme:
Kello yhdeksän nolla nolla saavuimme kaikennäköistä vesisporttia järjestävän pienyhtiön päämajalle, missä meidät toivotti tervetulleeksi iäkäs naisopas. Harmaantuneista hiuksistaan ja ryppyyntyneistä kasvoistaan huolimatta nainen tuntui olevansa elämänsä kunnossa – hän toi mieleeni Mauritiuksella vuosi sitten tapaamamme eläkeikäisen norjalaispariskunnan, jotka vetivät yhden suksen vesihiihtoa kuin eivät olisi vanhainkodissa muuta tehnytkään. Majalla puimme päällemme märkäpuvut, kypärät ja seinäkiipeilyvarusteita muistuttavat lannevaljaat. Oppaan lisäksi kanjoniin lähti kanssamme viisihenkinen pariisilaisperhe. Et c'était parti!
Rämistelimme kosken alajuoksulle valkoisella jeepillä, johon hädin tuskin mahduimme kaikki yhdeksän. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka olin lähes varma että auto hajoaisi matkan varrella. Vaihdoimme flipflopit tukeviin lenkkareihin ja lähdimme rämpimään koskea ympäröivään sademetsään. Alas tullaksemme oli meidän valitettavasti ensin kiivettävä ylös.
Toisinaan oppaamme pysäytti meidät esitelläkseen jonkin trooppisen puun tai -kasvin. Opin esimerkiksi että halkaisijaltaan parimetristen puiden lehtiä kutsutaan elefantinkorviksi (oreilles d'elephant) tai sateenvarjolehdiksi (feuilles parapluie). Loogista! Mielenkiintoisin tuttavuus oli kuitenkin vihreitä koteloita puskeva puu. Koteloiden sisältä löytyi huokoisia jyviä, joista ihoa vasten hieromalla lähti hyvin voimakas punainen väri. Intiaanit olivat kuulemma käyttäneet juuri tätä "luonnonväriä" sotamaalauksensa tehdäkseen. Täytimme taskut kyseisillä siemenillä ja jatkoimme matkaa taskut pullottaen.
Reittimme varrella oli myös paljon liaaneja (jotka ovat tosiasiassa puiden alaspäin roikkuvia juuria!). Niistä ei kuitenkaan "kannata vetää, saatika flengata, ellei halua päällensä kymmentä kiloa termiittejä ja mätää puuta". Hyvä että opas kertoi tämän alkumatkasta, muuten olisin varmaan hypännyt ensimmäisen liaanin mukaan, tietenkin Tarzan-huudolla säestettynä. Hyi että, mikä ajatus...
"Lähtoaltaalle" saavuttuamme hyppäsin suoraan viileään koskiveteen – märkäpuku oli kerännyt kiitettävästi hikeä sisälleen. Kattavan ohjeistuksen jälkeen lähti käyntiin kanjoniseikkailumme. Suurimman osan ajasta uimme virran mukana kiviä västellen, toisinaan toisinaan laskeuduimme kallioita pitkin alas köysien varassa. Mulla oli todella hauskaa – en ollut koskaan aiemmin kuullut puhuttuvan, saatika ajatellut kokeilevani, vastaavaa urheilulajia.
Kaikenlisäksi kanjoni oli kuin tehty koskikiipeilyä varten. Kalliolaskeutumisia varten oppaat olivat tietenkin asentaneet valmiit köysienkiinnityssilmukat, mutta reitin varrelta löytyi niin luonnonmukaisia hyppyreitä kuin vesiliukumäkiäkin. Viimeinen köysilaskeutuminen oli oikeasti aika hurja: noin neljän metrin pudotus kohdasta, jossa jalkojen alla virtasi pieni vesiputous. Olin todella vaikuttunut pariisilaisperheen 12-vuotiaan kuopuksen suorituksesta, sillä siinä kohtaa oli itsellänikin luu kurkussa.
Canyoningin jälkeen meille tarjottiin lähtömajalla Planteur-rommipunssit, mutta sillä kertaa siemailin juomaa vain pienen määrän ja rauhalliseen tahtiin. Sanottakoon kuitenkin että 55-prosenttiseen alkoholiin miksatut juomat nousevat päähän kohtuullisen tehokkaasti... Ainakin kaltaisellani alkoholineitsyellä! ;)
...
Istun nyt jääsäkki polveni päällä eräässä Malenduren rantakahvilassa. Söimme myöhäisen lounaan (Ranskassa on muuten tosi vaikea saada lounasta kello 15 jälkeen...), jonka jälkeen leikattu polveni kipeytyi niin pahasti, että soitin äidille ja hankin hänen neuvostaan jäät kipua lievittämään. Canyoningin aiheuttama rasitus oli ilmeisesti liikaa raihnaiselle polvelleni.
Hetki sitten samaan pöytään kanssani istui lihava ja erittäin huonoa englantia puhuva unkarilaismies. Miehen tökeröt iskuyritykset ottivat päähän heti ensimmäisestä minuutista lähtien, ihan oikeasti, millainen tyyppi tulee liehittelemään selvästi tuskissaan olevaa (ja lisäksi päiväkirjaa kirjoittavaa!) alaikäistä tyttöä? Myönnettäkäöön, joku hyvännäköinen tummaihoinen nuorimies olisi ollut eri asia, mutta porsasnaamainen ja puolikaljuuntunut itäeurooppalaisturisti, ei kiitos!
...
Takana on mahtava koskikiipeily-sessio, josta minulla ei valitettavasti ole kuvan kuvaa. Koitan kuvallisen materiaalin puuttessa välittää edes pienen osan siitä hauskasta mitä kuusituntisen canyoningin aikana pidimme:
Kello yhdeksän nolla nolla saavuimme kaikennäköistä vesisporttia järjestävän pienyhtiön päämajalle, missä meidät toivotti tervetulleeksi iäkäs naisopas. Harmaantuneista hiuksistaan ja ryppyyntyneistä kasvoistaan huolimatta nainen tuntui olevansa elämänsä kunnossa – hän toi mieleeni Mauritiuksella vuosi sitten tapaamamme eläkeikäisen norjalaispariskunnan, jotka vetivät yhden suksen vesihiihtoa kuin eivät olisi vanhainkodissa muuta tehnytkään. Majalla puimme päällemme märkäpuvut, kypärät ja seinäkiipeilyvarusteita muistuttavat lannevaljaat. Oppaan lisäksi kanjoniin lähti kanssamme viisihenkinen pariisilaisperhe. Et c'était parti!
Rämistelimme kosken alajuoksulle valkoisella jeepillä, johon hädin tuskin mahduimme kaikki yhdeksän. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka olin lähes varma että auto hajoaisi matkan varrella. Vaihdoimme flipflopit tukeviin lenkkareihin ja lähdimme rämpimään koskea ympäröivään sademetsään. Alas tullaksemme oli meidän valitettavasti ensin kiivettävä ylös.
Toisinaan oppaamme pysäytti meidät esitelläkseen jonkin trooppisen puun tai -kasvin. Opin esimerkiksi että halkaisijaltaan parimetristen puiden lehtiä kutsutaan elefantinkorviksi (oreilles d'elephant) tai sateenvarjolehdiksi (feuilles parapluie). Loogista! Mielenkiintoisin tuttavuus oli kuitenkin vihreitä koteloita puskeva puu. Koteloiden sisältä löytyi huokoisia jyviä, joista ihoa vasten hieromalla lähti hyvin voimakas punainen väri. Intiaanit olivat kuulemma käyttäneet juuri tätä "luonnonväriä" sotamaalauksensa tehdäkseen. Täytimme taskut kyseisillä siemenillä ja jatkoimme matkaa taskut pullottaen.
Reittimme varrella oli myös paljon liaaneja (jotka ovat tosiasiassa puiden alaspäin roikkuvia juuria!). Niistä ei kuitenkaan "kannata vetää, saatika flengata, ellei halua päällensä kymmentä kiloa termiittejä ja mätää puuta". Hyvä että opas kertoi tämän alkumatkasta, muuten olisin varmaan hypännyt ensimmäisen liaanin mukaan, tietenkin Tarzan-huudolla säestettynä. Hyi että, mikä ajatus...
"Lähtoaltaalle" saavuttuamme hyppäsin suoraan viileään koskiveteen – märkäpuku oli kerännyt kiitettävästi hikeä sisälleen. Kattavan ohjeistuksen jälkeen lähti käyntiin kanjoniseikkailumme. Suurimman osan ajasta uimme virran mukana kiviä västellen, toisinaan toisinaan laskeuduimme kallioita pitkin alas köysien varassa. Mulla oli todella hauskaa – en ollut koskaan aiemmin kuullut puhuttuvan, saatika ajatellut kokeilevani, vastaavaa urheilulajia.
Kaikenlisäksi kanjoni oli kuin tehty koskikiipeilyä varten. Kalliolaskeutumisia varten oppaat olivat tietenkin asentaneet valmiit köysienkiinnityssilmukat, mutta reitin varrelta löytyi niin luonnonmukaisia hyppyreitä kuin vesiliukumäkiäkin. Viimeinen köysilaskeutuminen oli oikeasti aika hurja: noin neljän metrin pudotus kohdasta, jossa jalkojen alla virtasi pieni vesiputous. Olin todella vaikuttunut pariisilaisperheen 12-vuotiaan kuopuksen suorituksesta, sillä siinä kohtaa oli itsellänikin luu kurkussa.
Canyoningin jälkeen meille tarjottiin lähtömajalla Planteur-rommipunssit, mutta sillä kertaa siemailin juomaa vain pienen määrän ja rauhalliseen tahtiin. Sanottakoon kuitenkin että 55-prosenttiseen alkoholiin miksatut juomat nousevat päähän kohtuullisen tehokkaasti... Ainakin kaltaisellani alkoholineitsyellä! ;)
...
Istun nyt jääsäkki polveni päällä eräässä Malenduren rantakahvilassa. Söimme myöhäisen lounaan (Ranskassa on muuten tosi vaikea saada lounasta kello 15 jälkeen...), jonka jälkeen leikattu polveni kipeytyi niin pahasti, että soitin äidille ja hankin hänen neuvostaan jäät kipua lievittämään. Canyoningin aiheuttama rasitus oli ilmeisesti liikaa raihnaiselle polvelleni.
Hetki sitten samaan pöytään kanssani istui lihava ja erittäin huonoa englantia puhuva unkarilaismies. Miehen tökeröt iskuyritykset ottivat päähän heti ensimmäisestä minuutista lähtien, ihan oikeasti, millainen tyyppi tulee liehittelemään selvästi tuskissaan olevaa (ja lisäksi päiväkirjaa kirjoittavaa!) alaikäistä tyttöä? Myönnettäkäöön, joku hyvännäköinen tummaihoinen nuorimies olisi ollut eri asia, mutta porsasnaamainen ja puolikaljuuntunut itäeurooppalaisturisti, ei kiitos!
Ennen canyoningia melkein kaikki kamppeet päällä.
Canyoningin jälkeisellä drinkillä, välistä ei kuvia, sorry!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)