Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 1: Saapuminen saarelle

Et c'est parti! Paluuta ei enää ole: istumme tiukasti penkeissämme Karibianmerelle suuntaavassa Airbus-lentokoneessa. Viviane kaivaa esiin kirjojaan, jotka hän on vivianemaiseen tapaan käärinyt kuplamuoviin niiden kansien ja sivujen kulumisen estämiseksi. Jean-Pierre on löytänyt penkin selkämykseen upotetusta monitorista kartan, joka esittää lentokoneemme verkkaista liikkumista Atlantin poikki. Vielä toistaiseksi koneemme on Ranskan käsivarren Bretagnen päällä, mutta pian altamme löytyy vain merta, merta ja merta.

Minä itse kirjoitan matkapäiväkirjaani (yllätys, yllätys) ja kuuntelen John Mayeria omassa sennheisermaailmassani. Edessä on kymmenen päivää (ja mahdolliset 96 sivua) Karibian kokemuksia. Jean-Pierren suurimmat haaveet ovat nähdä aito elävä iguaani ja maistaa paikallista artesaanikookossorbettia. Viviane taas odottaa paksun talvitakin poisjättämistä, sillä hän ei omien sanojensa mukaan enää muista miltä tuntuu pärjätä ilman lämpimiä päällysvaatteita. Omat odotukseni ovat vähemmän konkreettiset, mutta sitäkin suuremmat - viikosta tulee epäilemättä mahtava!

Perillä meitä odottaa Jean-Pierren veljenpoika, jonka luona kämppäämme koko tulevan kymmenpäiväisen ajan. Seitsemäntoista vuotta saarella asunut Philippe on luvannut ottaa koko viikon vapaaksi töistä paikallisppaanamme toimiakseen. Mies seurustelee kolmatta vuotta Guadeloupelaisen naisen kanssa, jolla on kaksi minua nuorempaa lasta edellisestä avioliitostaan. Viviane (kyllä, kuten hostäitinikin), Leïla ja Randy eivät kuitenkaan asu Philippen pienessä kerrostaloasunnossa Point-à-Pitressä, vaan maalla Vivianen äidin luona. Minä jätän päiväkirjan kirjoittamisen tältä kertaa tähän ja siirryn käytävän päässä näkyvän ruokavaunun odottamiseen. Epäilemättä erinomaisen lentokoneaterian nauttimisen lisäksi aikeenani olisi kuumentaa pankkikorttiani kolmen samppanjalasillisen oston verran. Qui pis Guadeloupen matkallemme!

...

Taisin ymmärtää atlantinylilentomme keston hieman väärin, sillä käsitykseni mukainen kuusituntinen lento on kestänyt jo rapeat seitsemän tuntia. Takana on ranskankielinen Là-Haut -Pixar-elokuva (jonka näin jo EF:n leirillä viime elokuussa, mutta josta en silloin ymmärtänyt sanaakaan), neljä John Mayerin albumia ja useat verryttelyt lentokoneen käytävällä jalkojeni kihelmöintiä helpottaakseni. Jalassani on äitini neuvosta ostamani supertiukat turpoamisenestosukat, joita en usko löytyvän keneltäkään muulta alle eläkeikäiseltä matkustajalta kuin minulta. Ei niin, että mulla olisi jotain mummoja vastaan, mutta kuitenkin.

Jean-Pierre tuijottaa edelleen lentokoneanimaatiota, joka ei omasta mielestäni tunnu etenevän lainkaan. Istumista taitaa vielä riittää, sillä kartalla ei näy valtameren lisäksi muuta kuin kaistale Pohjois-Amerikan länsirannikosta. Tähän mereenhän AirFrancen toinen kone sukelsi viime kesäkuussa. Erittäin rauhoittava ajoitus. Muutaman kartalla näkyvän nimeltä mainitun kaupungin joukossa on Halifax, kanadalaisen vaihtariystäväni Paulinen tuleva yliopistokaupunki. Pitänee mainita tytölle kortissa, jonka tulen hänelle Guadeloupelta kirjoittamaan!

Hankin ennen lähtöämme nelisenkymmentä postimerkkiä postikortteja varten. Tämän tehtyäni voin sanoa, että kyseisiinkin paperinpaloihin voi suurempana määränä hankittuna käyttää omaisuuden. Antakaa siis arvoa postissa mahdollisesti saapuvalle kortillenne! Rahankäytöstä puheen ollen samppanjaa, tai edes kuohuviiniä, ei ollut tarjolla. Voi itku! Ja kehtaavat vielä puhua samppanjakriisistä, hmph!

...

Vielä muutama saapumisenjälkeinen merkintä. Koneemme lähti Pariisista puolisen tuntia myöhässä joten saavuimme Point-à-Pitreenkin hieman aikataulusta jäljessä. Matkalaukkumme saimme odoteltuamme ensin hyvän tovin väärän lentoyhtiön, Air Caraïben, hihnalla. Jean-Pierren veljenpoika oli meitä vastassa lentokentän saapumisenaulassa leveä, rusketustaan vasten korostuva, hymy naamallaan. Mies oli pukeutunut jo aikaa sitten muodista poistuneeseen hawaijipaitaan ja auringossa haalistuneisiin liituraitahousuihin. Hostisäni katsoi kysyvästi veljenpoikansa viimenäkemästä selvästi kihartunutta hiuskuontaloa, mihin Philippe vastasi harteitaan kohautellen ja todeten etta paikalliseen muotiin tulee sopeutua. Rento tyyppi.

Asunnolle saavuttuamme Philippe miksasi minulle "kevyen" rommidrinkin, jonka nimeksi opin myöhemmin ti-punch. "Kevyt" tervetuliaisdrinkkini koostui lasillisesta puhdasta rommia, johon oli sekoitettu vain nimellinen määrä limemehua ja ruokasokeria. Huhhuh, pelkkä huulten juomaan kastaminen sai kurkun lämpiämään ja alkoholin höyrystymään suussa. Guadeloupelaiset litkivät tosin kansallisjuomaansa aivan muista syistä kuin lämmittelymielessä - saarella on tarpeeksi kuuma ilmasto muutenkin. Näin puolenkin yön jälkeen lämpömittari näyttää edelleen hellelukemia. Ei hassumpaa.

Nukun auki taitettavalla sohvalla yhdessä Philippen kolmesta makuuhuoneesta. Makkareiden lisäksi kerrostaloasunnosta löytyy keittiö, yhdistetty ruoka- ja olohuone, parveke sekä vessa ja kylpyhuone. Vessan käsienpesuallas ei vedä eikä kylpyhuoneen vessanpönttö toimi, joten tarpeilleen mennessä pitää aina miettiä hetki ennen varsinaisen toiminnan aloittamista. Apartementti on sisustettu minimaalisesti: täältä löytyy vain kaikista välttämättömimmät huonekalut ja kodinkoneet. Yksi seinä on tapetoitu saaren eri rommimerkkien etiketeillä; toiselta löytyy Cheguevaran naamataulu; ja kolmannelta muutaman kympin öljyväriteoksia rantamaisemista palmupuineen ja sinisine aallokkoineen. Tervetuloa Guadeloupelle!