Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 2: Päivä kaupungissa

Istumme syömässä superäänekkään kävelykadun, rue Saint Johnin, varrella. Oloni oli lounaspaikkaan istuutuessamme heikko - en ole vielä tottunut suoraan auringonpaisteeseen ja koko päivän kestävään 28-30 asteen helteeseen. Kaupungissa lämpö tuntuu voimistuvan entisestään: kuumuus hohkaa tiekiveyksistä ja näyteikkunoista, eikä tuulesta ole tietoakaan. Nyt, kylmän vesilasillisen ja poulet colombo -kanaruoan jälkeen, oloni on jo selvästi parempi.

Guadeloupelaiset tuntuvat pukeutuvan kovin paksusti säätilaan nähden: ihmiset marssivat kaduilla täyspitkissä farkuissa ja ihonmyötäisissä trikoopaidoissa. Itse hikoan kuin suihkulähde väljässä pellavamekossani ja sträppisandaaleissani. Minulle on taitanut viimein selvitä miksi synnyin Suomen siunattuun viileyteen päiväntasaajan pätsien sijaan. Rakkauteni kotimaatani kohtaan on kasvanut entisestään - mulla on henkilökohtaisesti tarvetta sille, että lämpötila vaihtelee viidenkymmenen, ei viiden, asteen sisällä.

Aivan ruokapaikkamme vieressä soittaa porukka tummaihoisia katumuusikoita. Musiikki, jota kuulee Point-à-Pitren joka kolkassa, tekee kaupungin tunnelmasta svengaavan ja rennon. Useat napsuttavat sormiaan tai lyövät jalkaansa musiikin tahdissa; rohkeimmat uskaltautuvat jopa tanssimaan. Mustissa ihmisissä on jotain sanoinkuvaamatonta charmia: he tuntuvat olevan kaikki itsevarmoja ja muiden mielipiteistä viis veisaavia tyyppejä. Naiset pukeutuvat sateenkaaren värisiin mekkoihin tai kirkkaan yksivärisiin trikooasuihin - mutta mikä tärkeintä, he antavat läskin näkyä. Keskivartalomakkaraton nainen onkin enemmän säälin kuin ihailun kohde. Mustien mammojen rentoudesta saisivat eurooppalaiset stuck up -pimut ottaa mallia.

Porukan värikkäästä pukeutumisesta johtuen tunnen kerrankin erottuvani joukosta mustine vaatteineni. Suurimman eron tekevät kuitenkin täkäläisellä skaalalla erittäin vaalea ihoni ja blondit hiukseni. Guadeloupen asukkaista yli yhdeksän kymmenesosaa on afrikkalaisista orjista polveutuneita tummaihoisia, ja vain pieni prosenttiosuus saarella vakituisesti asuvia mannerranskalaisia. Hieno seikka on kuitenkin se, että porukka alkaa olla enemmän ja enemmän sekoittunutta. Philippe sanoo että hänen ja Vivianen kaltaisia valko-musta -pareja näkee katukuvassa jo paljon enemmän kuin aiemmin.

...

Vietämme päivän viimeisiä hetkiä Saint Annen -rannalla. Viviane ja Jean-Pierre pulikoivat jo meressä, mutta minulla on vielä iltapäivän tapahtumat kirjoittamatta. En kuitenkaan valita: olo on kaikin puolin mukava, istun selkä vasten palmupuuta ja kynävapaassa kourassani on kupillinen ihanaista kookossorbettia.

Tämänpäiväinen kaupunkitourimme jatkui rue Frébault -kauppakadun, Saint Antoine -torin ja Point-à-Pitren kalasataman merkeissä. Innostuin ottamaan paljon kuvia - inspiroiduin omiaan duunaavista tummaihoisista ja kaupungin hienoista seinägraffiteista. Jouduin kuitenkin harmittavan ikävään tilanteeseen napattuani kuvan muutamasta kadunvarsimyyjästä. Kuvan otettuani naiset näyttivät erittäin loukkaantuneilta ja alkoivat kurotella kameraani kohti. Pyysin anteeksi, poistin ottamani kuvan naisten katseiden alla ja pakenin paikalta nopeasti.

Myöhemmin Philippe esitti naisten käyttäytymiselle syyn, joka oli kaikessa erikoisuudessaan erittäin järkeenkäyvä. Kyseisten naisten kaltaiset katumyyjät tulevat suureksi osaksi Haitilta. Philippen arvion mukaan naiset kävivät kuumina, koska he luulivat kuvaavani heitä Haitin tammikuisten tapahtumien vuoksi. Hohhoijaa, joskus ihmiset vaan ajattelevat liikaa, enhän minä edes osaa tehdä eroa Guadeloupen ja Haitin tummaihoisen välillä!

Saint Antoinen torilla piti pitää varansa aivan muusta syystä. Siellä joutui myyntihyökkäyksen alaiseksi joutui jos unohtui katsomaan kojujen tuotteita sekuntiakaan pidempään. Jopa kymmenvuotiaiden torimyyjänalkujen kynsistä oli vaikea irrottautua, kokeneista kauppiaista puhumattakaan. Torilla oli myynnissä kaiken maailman mausteita: erivärisiä chilipippureita, kaneli- ja vaniljatankoja, sinapinsiemeniä, sekä korianteria ja kuminaa jauheena. Mausteiden lisäksi torilta löytyi olkihattuja, värikkäitä tekstiilejä sekä haitilaisten maalaamia tauluja. Rommipunsseja löytyi jokaisesta kojussa metririvistö - Jean-Pierren mukaan tarttui kuin suuremman voiman sanelemana pullollinen kookospunssia, johon miesraukka on jo täysin ehtinyt hullaantua.

Erään kojun miesmyyjä tarjosi minulle maistettavaksi useita eri rommipunssejaan. Suurmaistelun jälkeen en viitsinyt kaikota paikalta saman tien, vaan jäin juttelemaan hyväntekijäni kanssa hetkeksi. Kiirettä ei ollut, sillä Jean-Pierre oli uppoutunut haitilaisten taulujen tutkimiseen ja Viviane oli keskellä suurta tinkimiskilpailua vaniljatankokauppiaan kanssa. Vain lyhyen smalltalkin jälkeen tori-Rudolphe kutsui minut zouk-konserttiin yhteen kaupungin yökerhoista. Olin kutsusta sen verran imarreltu, etten heti kättelyssä osannut sanoa siihen juuta enkä jaata. Myöhemmin Rudolphe lähetti vielä viestin, jossa hän kirjoitti: "Salu je sui conten jespere qe tu a pa change d avi a ce soir pour le zouk biz". Hehheh. En ole vieläkään puhunut asiasta hostvanhemmilleni, mutta pelkään vastauksen olevan kieltävä.

...

Päivän vihoviimeiset päiväkirjamerkinnät ennen nukkumaamenoa. Viviane ja Jean-Pierre kielsivät jyrkästi L'Instant-yöklubiin menoni tori-Rudolphen kanssa. Olin salaa helpottunut - ehkä mä en loppuen lopuksi ole se tyttö joka lähtee tuntemattoman miehen mukaan edes harmitonta zouk-musiikkia kuuntelemaan ja sen mukana tanssimaan. Sen sijaan ilta meni hostien ja Philippen kanssa kotosalla. Iltaruoaksi hankimme pizzat, joista ranskalaiset söivät jokainen vaivaiset puolikkaat. Säälittäviä pizzansyöjiä, tunsin itseni suursyömäriksi neljä pizzapalaa imuroituani. Pöydästä poistuttuani Jean-Pierre ja veljenpoika Philippe ottivat yhteen pienen sanaharkan merkeissä, toivottavasti kyseessä ei ole mitään vakavaa.