Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 3: Seikkailu sademetsässä

Uusi päivä uudet, uudet kujeet. Tunnen oloni hieman syylliseksi eilisen aurinkolaiskuuteni vuoksi. Niin hieno kuin kaupunkitourimme olikin, olin sen jälkeen täyttä vainaa – jalkojani särki hiostavissa sandaaleissa käveleminen, silmäni vuosivat lukuisten aurinkorasvakerrosten valuttua pitkin naamaani ja päässäni pyöri voimakkaan auringonpaisteen vuoksi. Enhän minä fysiikalleni mitään voi, mutta hostvanhempieni kaikenkertovat ilmeet satuttivat silti. ”Guadeloupelle asti piti tulla etkä sinä halua uida ”, totesi Jean-Pierre kun jätin merivesiuinnit siltä illalta väliin. Palamisvaara oli kaukana, sillä kello näytti viittä ja aurinko paistoi viistosta kulmasta, mutta aiemmasta aurinkoannoksesta kihelmöivän ihoni vuoksi päätin jäädä palmun alle varjoon kirjoittamaan päivän tapahtumista. Kyllä tämäkin tyttö vielä karaistuu viikon aikana, odottakaa vain!

…

Veljenpoika-Philippe oli hankkinut muuten hyvin mannerranskalaiselle aamupalallemme pullollisen kookosvettä. Kookosvesi on kookosten sisältä vuodatettavaa nestettä, jota guadeloupelaiset juovat eräänlaisena parannusvetenä. Erehdyin juomaan suoraan kyseisen pullon suusta luulleen sitä tavalliseksi lähdevedeksi. Ottamani kulaus ei ehtinyt poskia alemmas – kookosveden maku oli minulle liian uusi ja erikoinen. Minulle tuli suurena yllätyksenä se, ettei kookosten sisällä loiskuva neste olekaan kermaista kookosmaitoa, vaan kirkasta kookosvettä. Itse kookosmaito valmistetaan kookoksen sisäpinnan hedelmälihasta. Ennen vanhaan kookosmaidon valmistaminen oli pitkä ja työläs prosessi, nykyään valmistuksen hoitaa tarkoitukseen tehdyt koneet. Et voilà, lopputuotteena on säilykepurkillinen kookosmaitoa, kuten me sen tunnemme!

…

Olemme viettäneet päivän Basse-Terren sademetsien katveessa. Guadeloupen saari koostuu itseasiassa kahdesta täysin erillisestä saaresta, Grande-Terrestä ja Basse-Terrestä. Nämä saaret ovat toistensa geologisia vastakohtia: Basse-Terre on la Soufrière –tulivuoren ja luonnonalaisten sademetsien dominoima; kun taas Grande-Terre onkoralliperäinen, kasvustollisesti köyhempi, mutta kulttuurillisesti rikkaampi osa Guadeloupea. Saarten välillä virtaa suolainen joki, la Rivière Saléé. Kyseessähän ei tietenkään ole aito joki, vaan saarten välinen kapea merivesikanaali. Saaret mielletään niiden välillä olevasta suolaisesta vesimassasta huolimatta yhdeksi, Guadeloupen saareksi, tai perhoseksi. Omasta mielestäni saarten muoto muistuttaa lähinnä rutistunutta keuhkoparia, mutta perusperiaatehan ei tästä mihinkään muutu.

Istumme nyt kahvilassa kevyellä lounaalla sademetsäpäivämme päätteeksi. Valitsemamme sademetsä on turistiystävällinen versio – pääsymaksullinen mutta hoidettu. Aidon sademetsän sijaan tunsin astuneeni keskelle salaista puutarhaa. Mistään indianajonesmaisesta tutkimusretkestä ei ainakaan aamupäivän aikana ollut kyse, sillä se meni alueen hoidettuja kukkaistutuksia ja tekoaltaita kierrellessä ja valokuvatessa.

Paikka on todellinen turistitiivistymä - amerikkalaisia safariasuihin pukeutuneita ja kiikareilla varustettuja eläkeläisturisteja näkee joka ilmansuunnassa. ”Oh, look lads, it’s a hummingbird!” tai ”Don’t get any closer to that plant, it might be poisonous!” –tyyppiset huudahdukset kuuluvat täten sademetsäkokemukseemme yhtä tiiviisti kuin trooppisten heinäsirkkojen sirinä ja veden rauhallinen lorina.

Vasta sademetsäalueen hoidetun osan kierrettyämme alkoi ekskursiomme kiinnostavampi osuus, nimittäin lähistöllä olevalle vesiputoukselle kiipeäminen. Tämän osuuden suurin osa puiston vierailijoista jättää väliin, mikä on harmi, sillä se on mielestäni alueen nähtävyyksistä luonnonalaisin ja täten myös antoisin. Parinkymmenen minuutin haikki ei ollut haastava, vaikka jouduinkin vaihtamaan jalassani olleet muoviset flip-flopit kunnon juoksulenkkareihin.

Juurakkoisen reitin taitettuamme meitä odotti upea näky: noin viiden metrin korkeudesta laskeva vesiputous. Onneksi putous ei ollut pelkkä kaunis näky, vaan sen alla olevassa luonnonaltaassa oli luvallista uida. Vaihdoimme täten uikkarimme pikimmiten päällemme ja pulahdimme viileään kahdenkymmenenviiden asteen laskuveteen. Lähes yksityisessä altaassamme uiminen virkisti ja oli kokemuksena ainutkertainen, vaikkei itse vesiputouksen alla ollutkaan mahdollista pysytellä muutamaa hetkeä pidempään se pään veden alle painavan voiman vuoksi.

…

Kotiinpaluumatkallamme pysähdyimme kauniilla näköalapaikalla Basse-Terren länsirannikolla sekä Pointe-Noiren pikkukaupungissa. Pointe-Noire on sympaattinen rantakylä, jonka pääkatu on mereneläväravintoloiden ja pienten turistiputiikeiden täplittämä. Ostin yhdestä putiikeista kolmisenkymmentä Guadeloupen korttiani, jotka toivottavasti saan lähetettyä ennen loman viimeisiä päiviä. Kylä oli erityisen kaunis auringonlaskun aikaan – sainkin kohtuullisen onnistuneita maisemaotoksia purjeveneiden taakse laskevasta auringosta.

…

Muuten hieno päivä päättyi hieman harmillisissa merkeissä kun hostisäni Jean-Pierre ja veljenpoikan Philippe jatkoivat eilistä sanaharkkaansa. En tiedä tarkalleen mistä on kyse, mutta hostisääni ottaa ilmeisesti päähän Philippen kunnioituksen puute häntä kohtaan. Eläköön ranskalainen mentaliteetti ja auktoriteettiasemat, yhden katon alla ei ilmeisemmin voi asua kahta päättämishaluista ranskalaismiestä. On totta, että Philippe on hyvin suorapuheinen, lähes arrogantti, mutta tulisi Jean-Pierrenkin muistaa että olemme talossa hänen vierainaan. En aio kuitenkaan puuttua tilanteeseen missään määrin, antaa aikuisten miesten hoitaa itse omat välinsä.

Hostit trooppisen kasvin alla.

Lisää trooppisia kasveja.

Hostavanhemmat ja vielä yksi trooppinen kasvi.

Vesiputouksella uimista hikisen haikin jälkeen.

Maisemapysähdys Basse-Terren länsipuolella.

Jean-Pierren veljenpoika Philippe katselemassa merelle.

...ja ne maisemakuvat!