Aamu starttasi astetta rauhallisemmin kuin muutamana edeltävänä päivänä. Aamupalan syötyämme pakkasimme matkalaukkumme loppusilausta vaille valmiiksi - näin saisimme venytettyä viimeisen Guadeloupen päivämme pisimmilleen. Pakkauduimme täten autoon, jonka takakontista löytyi rantakamppeemme ja juotavia tulevalle biitsipiknikillemme. Tapaisimme joukon Philippen paikallisia kavereita Saint-Rosen kaupungissa ja viettäisimme päivän jollakin sen lähettyvillä olevista rannoista.
...
Matkalla Saint-Roseen pysähdyimme ostamaan pullolliset kookosvettä ja sokeriruokomehua. Kookosvettä olen alun oudoksumisen jälkeen ensin oppinut sietämään, sitten pitämään ja viimeiseksi rakastamaan. Jääkaappikylmänä nautittu kookosvesi raikastaa kymmenen kertaa paremmin kuin tavallinen lähdevesi. Ja raikastusta jos mitä näillä leveyspiireillä kaipaa!
Kookosveden tavoin sokeriruokomehukin "tehtiin" neniemme edessä. Kookospähkinöistä halkaistaan viidakkoveitsellä pala pois sisällä olevan nesteen ulossaamiseksi; kun taas sokeriruo'ot puristetaan tarkoitukseen tehdyn koneen avulla. Metrin pituisesta sokeriruo'osta saa lähes litran verran samean kultaista mehua. Mehu on taivaallisen hyvää epäilyttävästä ulkonäöstään huolimatta, mutta tietysti hurjan sokerista. Sitä ei tulekaan juoda päivittäin, vaikkei kyse olekaan puhdasenergisestä vesi-sokeri-seoksesta. Sokeriruokomehussa on kaikki vitamiinit sekä kasvin muut hyväntekijäaineet tallella.
Päiväpiknikimme on jo hyvässä vauhdissa. Paikalla on suuri määrä Philippen ja hänen tummaihoisen naisystävänsä Vivianen ystäviä. Joukosta löytyy niin vaaleita mannerranskalaisia kuin tummaihoisia guadeloupelaisiakin. Osa porukasta on Vivianen ex-miehen perhettä jossa on runsaasti intialaista verta. Guadeloupen intialaiset ovat geenien sekoittumisen myötä yhtä tummia kuin muutkin antillilaiset - intialaiset juuret tunnistaakin lähinnä hiustyypistä. Intialaisten hiukset ovat sileät, kun taas afrikkalaisista polveutuneiden afrokäkkärän kiharat.
Tarjolla on huima määrä syötävää ja juotavaa. Pöytä notkuu juotavien (rommia, viiniä, kookosvettä, sokeriruokomehua...) ja useiden ruokapadallisten painosta. Tarjolla on alkusalaatteja, välijuustoja ja jälkiruokia unohtamatta ruokaista risottoa ja biitsigrillissä valmistettuja kyljyksiä ja kanankoipia. Siitä, etteivätkö Guadeloupen ranskalaiset osaisi syödä kuten aidot mannerranskalaiset, ei ole epäilystäkään.
...
Ruoka painaa vatsassa ja hiekka polttaa varpaitteni alla. Varpaankynsieni mustat lakkaukset ovat jo aikaa sitten kuluneet pois. Aallot lyövät rantaan huimalla voimalla - uidessa tulee varoa sijoittumasta juuri aaltojen murtumiskohdan alla. Muuten voi käydä köpelösti. Mieleni tekisi riisua mekkoni ja iso auringolta suojaava lierihattuni ja pulahtaa mereen. Ainoa minua pidättelevä seikka on laiskuuteni aurinkorasvan lisäämisen suhteen. Ääh. Toisaalta haittaako niinkään jos viimeisenä päivänä hieman kärähdän?
...
Pariisin lentokentällä. Matkaa on takana kyysi plus kuusi tuntia, viimeiset aikaeron vuoksi. Päivän myötäisesti lentämisen vuoksi takanamme on "kokonainen" yö koneessa. Lento oli reilun tunnin myöhässä , minkä takia myöhästyimme pienimmällä mahdollisella vaihtoajalla varatusta Pariisi-Toulouse-lennostamme. Uudet liput saimme sitä seuraavalla lennolle, jota nyt odottelemme AirFrancen odotteluterminaalissa. Paikka on aivan törkeän likainen siivoushenkilökunnan lakon vuoksi (niinpä tietysti... tervetuloa aitoon Ranskaan). Erenkin penkkien alle on kertynyt kohtuullisen korkeat kerrostumat tyhjiä juomapulloja, paperi- ja muovikääreitä sekä muuta pienjätettä. Etovaa.
...
Olemme viimein boardanneet matkan viimeiselle lennollemme. Emme saaneet hostvanhempieni kanssa vierekkäisiä paikkoja, mutta mitäpä tuosta. Viereeni äskettäin istuutunut nuorimies kiroaa putain merdeä kun laukku ei meinaa mahtua edessä olevan penkin alle. Sopiva käännös kyseiselle kirosanalitanialle lienee vittu saatana. Sanasta sanaan käännettynä ranskalaisten lempikirosanayhdistelmä kuitenkin kuuluu huora paska. Erittäin oleellista tietoa..
Taitaa viimein olla aika sanoa hei-heit Guadeloupen viikollemme. Käytävän toisella puolella Jean-Pierre oikoo edelleen shortseihin puettuja jalkojaan ja Viviane ravistelee hiekkaa pitkistä lainehtivista hiuksistaan. Takana on viikko aurinkoa, rantoja, kookossorbettia ja hienoja kokemuksia hostien kanssa, kuten lähettämiini kortteihinikin kirjoitin. Kolmisenkymmentä Guadeloupen korttiani sain lähetettyä vasta Pariisin kentältä - koittakaa siis sulkea silmänne metropoli-Raskan postileimalta. Mutta sen pidemmittä puheitta... goodbye Guadeloupe!
torstaina, maaliskuuta 18, 2010
keskiviikkona, maaliskuuta 17, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 9: Iguaania metsästämässä
Päivän tavoitteemme on ollut bongata elävä iguaani. Point-à-Pitren ja Les Saints -iguaanisaaren välillä kulkeva lossi oli kuitenkin tänä aamuna lakossa, joten ajoimme toiseen satamakaupunkiin, mistä lähtee toinen setti samaan kohteeseen suuntaavia laivoja. Olimme kuitenkin myöhästyneet aamun yhteyksistä - seuraava paatti lähtisi vasta iltapäivällä.
Viviane ja Jean-Pierre eivät kuitenkaan luopuneet hartaasta toiveestaan nähdä iguaani. Jatkoimme siis Guadeloupen itäisempään kärkeen La Pointe des Chateaux'hon asti, missä paikalliset sanovat joskus kyseisiä eläimiä bonganneensa. Itseäni ei uusiodinosauruksen etsiminen suuremmin kiinnostanut. Vaikka löytäisimmekin lajia vastaavan yksilön ei se varmaan muuta tekisi kuin köllöttäisi auringossa evääkään liikuttamatta.
Mahdollisten iguaanien lisäksi täällä Guadeloupen itäisessä kärjessä on huimat näköalat, karuja kivirantoja (joihin iskee säännöllisin väliajoin korkeita vaahtopäisiä aaltoja) sekä pahaa kookossorbettia. Hostejani odotellessani ostamani sorbetti oli todellinen pettymys: kokkareinen ja vetinen.
Puisessa ja käsin väännettävässä koneessa tehdyn artesaanisorbetin viehätys on yleensä juuri siinä, ettei sen koostumus ja maku ole koskaan täysin samanlainen. Tämänkertainen sorbetista en pitänyt edes kyseisen ideologian nojalla.
...
Lounaan söimme Pieds dans l'eau -ravintolassa ei kaukana La Pointe des Chateaux'sta. Tilasimme Philippen suosituksesta annokset lambi-simpukansisälmyksiä. Riisin kanssa syötävä simpukkakastike oli herkullista, vaikken voinutkaan mitään vessapaperin ympärillä pyöriville ajatuksilleni. Mums, mums, maiskis.
Laskua maksaessamme tarjoilija kysyi mistä päin Ranskaa olemme. Philippe nappasi puheenvuoron ja sanoi: "Me kolme (häneen ja hostvanhempiini viitaten) olemme metrosta (manner-Ranskasta), mutta minä olen asunut Guadeloupella seitsemäntoista vuotta. Tämä tässä (minua osoittaen) on taas hieman erikoisempi tapaus, se tulee Suomesta, mutta eihän se sen vika ole, kjäh, kjäh". Miehen kaula katki ja pinoon, kävi mielessäni pöydästä noustessamme. Rasittava mies.
Paluumatkalla pysähdyimme Petit-Canalin Mangrovea ihastelemassa. La Mangrove on puita kasvavia vesialue, jonka sisälle pääsee käppäilemään pitkospuita pitkin. Kasvuston sisältä palattuamme söimme viimeiset kookossorbetit Port-Louisin rannalla. Sorbetinmyyjä olisi kovasti halunnut puhelinnumeroni, mutta pakenin paikalta sanoen valitettavasti lähteväni jo huomenna.
Tänä iltana kokkasin ensimmäistä kertaa viikon aikana. Tein takuuvarman makkarapastan, joka ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Kaikki tykkäsivät kovasti ja painuimme pehkuihin mahat spagetista pullollaan. Huominen on viimeinen päivämme saarella - kauhean nopeasti aika tuntuu kuluneen!

Vivane hostäitini La Pointe des Chateaux'n maisemat takanaan.
Ja kyllä me niitä iguaanejakin löysimme... ne jopa liikkuivat!
tiistaina, maaliskuuta 16, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 8: Canyoning-kokeilu
Istumme aamuauringossa La Malenduren rannalla ja odottelemme canyoning-retkemme alkamista. Canyoning on kai jonkinlaista veneetöntä koskenlaskua, en tiedä vielä tarkalleen. Viviane ja Jean-Pierre ovat tehneet sitä kerran Pyreneillä ja pitivät kuulemma kovasti. Kaikki päiväkirjamerkintäni tuntuvat alkavan samalla tavalla: "Istun rannalla ja...". Istumista riittää vielä hetki, sillä saavuimme paikalle "hyvissä ajoin", eli tuntia ennen aktiviteetimme alkamista. Toisinaan Viviane tuntuu pelaavan vähän liikaakin varman päälle.
...
Takana on mahtava koskikiipeily-sessio, josta minulla ei valitettavasti ole kuvan kuvaa. Koitan kuvallisen materiaalin puuttessa välittää edes pienen osan siitä hauskasta mitä kuusituntisen canyoningin aikana pidimme:
Kello yhdeksän nolla nolla saavuimme kaikennäköistä vesisporttia järjestävän pienyhtiön päämajalle, missä meidät toivotti tervetulleeksi iäkäs naisopas. Harmaantuneista hiuksistaan ja ryppyyntyneistä kasvoistaan huolimatta nainen tuntui olevansa elämänsä kunnossa – hän toi mieleeni Mauritiuksella vuosi sitten tapaamamme eläkeikäisen norjalaispariskunnan, jotka vetivät yhden suksen vesihiihtoa kuin eivät olisi vanhainkodissa muuta tehnytkään. Majalla puimme päällemme märkäpuvut, kypärät ja seinäkiipeilyvarusteita muistuttavat lannevaljaat. Oppaan lisäksi kanjoniin lähti kanssamme viisihenkinen pariisilaisperhe. Et c'était parti!
Rämistelimme kosken alajuoksulle valkoisella jeepillä, johon hädin tuskin mahduimme kaikki yhdeksän. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka olin lähes varma että auto hajoaisi matkan varrella. Vaihdoimme flipflopit tukeviin lenkkareihin ja lähdimme rämpimään koskea ympäröivään sademetsään. Alas tullaksemme oli meidän valitettavasti ensin kiivettävä ylös.
Toisinaan oppaamme pysäytti meidät esitelläkseen jonkin trooppisen puun tai -kasvin. Opin esimerkiksi että halkaisijaltaan parimetristen puiden lehtiä kutsutaan elefantinkorviksi (oreilles d'elephant) tai sateenvarjolehdiksi (feuilles parapluie). Loogista! Mielenkiintoisin tuttavuus oli kuitenkin vihreitä koteloita puskeva puu. Koteloiden sisältä löytyi huokoisia jyviä, joista ihoa vasten hieromalla lähti hyvin voimakas punainen väri. Intiaanit olivat kuulemma käyttäneet juuri tätä "luonnonväriä" sotamaalauksensa tehdäkseen. Täytimme taskut kyseisillä siemenillä ja jatkoimme matkaa taskut pullottaen.
Reittimme varrella oli myös paljon liaaneja (jotka ovat tosiasiassa puiden alaspäin roikkuvia juuria!). Niistä ei kuitenkaan "kannata vetää, saatika flengata, ellei halua päällensä kymmentä kiloa termiittejä ja mätää puuta". Hyvä että opas kertoi tämän alkumatkasta, muuten olisin varmaan hypännyt ensimmäisen liaanin mukaan, tietenkin Tarzan-huudolla säestettynä. Hyi että, mikä ajatus...
"Lähtoaltaalle" saavuttuamme hyppäsin suoraan viileään koskiveteen – märkäpuku oli kerännyt kiitettävästi hikeä sisälleen. Kattavan ohjeistuksen jälkeen lähti käyntiin kanjoniseikkailumme. Suurimman osan ajasta uimme virran mukana kiviä västellen, toisinaan toisinaan laskeuduimme kallioita pitkin alas köysien varassa. Mulla oli todella hauskaa – en ollut koskaan aiemmin kuullut puhuttuvan, saatika ajatellut kokeilevani, vastaavaa urheilulajia.
Kaikenlisäksi kanjoni oli kuin tehty koskikiipeilyä varten. Kalliolaskeutumisia varten oppaat olivat tietenkin asentaneet valmiit köysienkiinnityssilmukat, mutta reitin varrelta löytyi niin luonnonmukaisia hyppyreitä kuin vesiliukumäkiäkin. Viimeinen köysilaskeutuminen oli oikeasti aika hurja: noin neljän metrin pudotus kohdasta, jossa jalkojen alla virtasi pieni vesiputous. Olin todella vaikuttunut pariisilaisperheen 12-vuotiaan kuopuksen suorituksesta, sillä siinä kohtaa oli itsellänikin luu kurkussa.
Canyoningin jälkeen meille tarjottiin lähtömajalla Planteur-rommipunssit, mutta sillä kertaa siemailin juomaa vain pienen määrän ja rauhalliseen tahtiin. Sanottakoon kuitenkin että 55-prosenttiseen alkoholiin miksatut juomat nousevat päähän kohtuullisen tehokkaasti... Ainakin kaltaisellani alkoholineitsyellä! ;)
...
Istun nyt jääsäkki polveni päällä eräässä Malenduren rantakahvilassa. Söimme myöhäisen lounaan (Ranskassa on muuten tosi vaikea saada lounasta kello 15 jälkeen...), jonka jälkeen leikattu polveni kipeytyi niin pahasti, että soitin äidille ja hankin hänen neuvostaan jäät kipua lievittämään. Canyoningin aiheuttama rasitus oli ilmeisesti liikaa raihnaiselle polvelleni.
Hetki sitten samaan pöytään kanssani istui lihava ja erittäin huonoa englantia puhuva unkarilaismies. Miehen tökeröt iskuyritykset ottivat päähän heti ensimmäisestä minuutista lähtien, ihan oikeasti, millainen tyyppi tulee liehittelemään selvästi tuskissaan olevaa (ja lisäksi päiväkirjaa kirjoittavaa!) alaikäistä tyttöä? Myönnettäkäöön, joku hyvännäköinen tummaihoinen nuorimies olisi ollut eri asia, mutta porsasnaamainen ja puolikaljuuntunut itäeurooppalaisturisti, ei kiitos!

Ennen canyoningia melkein kaikki kamppeet päällä.
Canyoningin jälkeisellä drinkillä, välistä ei kuvia, sorry!
maanantaina, maaliskuuta 15, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 7: La Souffrièren tulivuorella
Takana on huonosti nukuttu yö hyttysten syömien kinttujeni vuoksi. Allergialääkkeitä kävin lainaamassa yläkerran naapurilta, sillä ajattelemattomana jätin äidin Suomesta lähettämät zyrtekit Laborien kotiin. Porukka on täällä niin auttavaista – naisnaapuri oli tyhjentää syliini koko lääkekaappinsa sisällön muutamaa allergiapilleriä pyytäessäni.
Jean-Pierreltä kärähti käämi veljenpoikansa suhteen jo loman alkupäivinä – tänä aamuna menivät omatkin hermoni. Hyväthuomenet toivotettuani totesin ettei takana ollut parhaiten nukuttu yö lukuisten hyttystenpuremieni vuoksi. Koska olin saapunut aamupalapöytään meikittä, totesi Philippe: ”Oh là là, mais ton front aussi, il est pique, pique, piqué!”. Totesin rauhallisesti ettei otsani kohdalla ongelma ollut suinkaan hyttystenpuremissa, vaan nuoruuden lievässä aknessa. Todellisuudessa mieleni olisi tehnyt paiskata ruokavälineeni pöytään ja sanoa Philippelle suorat sanat omien sanojensa miettimisestä. Herkempi olisi voinut tilassani todella loukkaantua.
Mä istun taas kerrostalon ulkoportailla muita odottamassa. Jollain ihmeen kaupalla mä onnistun aina olemaan ensimmäisten joukossa valmiina. Etenkin Philippe keksii usein juuri ennen lähtöä puhua puhelimessa tai käydä vessassa. Hänen vessassa viettämänsä ajan perusteella ei voisi uskoa tarpeen syntyneen puolessa sekunnissa, vaan lähinnä puhelimen tiputtua pönttöön, tai jotain muuta yhtä vakavaa.
Tällä kertaa myös Jean-Pierre on valmiina – hän odottaa muita auton etupeltiin nojaten. Hostisäni on rullannut kulahtaneen vihreän kesäpaitansa mahansa päälle joko auringonottomielessä tai vain runsasta rintakarvoitustaan tuulettaakseen. Oli teon motiivi mikä tahansa, ei näky ole kovin viehättävä.
…
Matelemme kaksivetoisella autollamme ylämäkeen niin hitaasti että päätin voivani kaivaa esiin matkapäiväkirjani ja kirjoittaa hieman. Pikkuruinen vuokrapeugeutimme ei tunne jaksavan edetä neljän aikuisen (ja lomapainoisen) ihmisen alla. Voi auto raukkaa – taaksemme lienee jo kertynyt kohtalainen jono neljä kertaa nelosia ja muita rasvaamman sarjan kulkupelejä.
…
Istun La Souffrièren kansallispuiston infopisteen edusnurmikolla. Tästä kulmalta lähtee reitti ylös tulivuorelle, jonka minäkin nousin ensimmäiseen näköalapisteeseen saakka. Olin Philippen neuvon mukaan pukenut päälleni pitkät hihat ja –lahkeet, sillä ylhäällä on ”yhtä kylmä kuin kylmälaukussa”. Seitsemäntoista vuotta 26 asteen keskilämpötilassa asuneen veljenpojan käsitys kylmästä ei aivan vastannut omaani – tuulelle alttiimpaa naköala-aukiota lukuunottamatta tuntui säätila yhtä kuumalta kuin muutenkin.
Kuumuus sai pääni pyörimään sen verran pahasti, että päätin jättää leikin kesken ja palata samaa reittiä takaisin. Jänistämispäätökseni ei kaduta lainkaan, sillä oloni on jo kymmenen kertaa parempi. Huuhtelin jalkani lasten valtaamassa (pissa)altaassa ja söin loppuun banaanivarastoni (tuoreita minibanaaneja, kokonaisia kuivattuja banaaneja ja suolaisia banaanisipsejä). Hostvanhempiani ja –serkkuani saan varmasti odottaa vielä toiset puolitoista tuntia.
…
Nyt harmittaa. Äidiltä tuli hetki sitten soittopyyntö ja varmistusviesti ettei alueella ole malariaa – asian varmistaminen tuli lääkäriäitini mieleen useiden minulla herkutelleiden itikoiden vuoksi. Taudin puuttuminen ei tietenkään haittaa, vaan se ettei täällä ylhäällä ole kenttää takaisin soittaakseni. Yyh, siinä meni harvoihin vaihtoehtoihini nähden erittäin hyvä tapa saada jäljellä oleva odotteluaika kulumaan.
…
Hostini palasivat La Souffrièren huiputusreissultaan kolme tuntia minun jälkeeni. Älkää kysykö miten sain aikani kulumaan, sillä en itsekään tiedä. Tulivuoren päälle haikkaaminen oli kuulemma hieno kokemus vaikkei ylhäällä pilvien vuoksi paljoa nähnytkään. Suoraan sanottuna minulle riitti hyvin Jean-Pierren paikanpäältä ottamien kuvien näkeminen. Ks. alla.
Vuorelta alasajaminen sujui huomattavasti sutjakkaammin kuin ylöspäin nouseminen. Emme palanneet samantien Pointe-à-Pitreen, vaan teimme vielä viimeisen iltavierailun Basse-Terren suurimpaan kaupunkiin Basse-Terreen (loogista). Tässä Guadeloupen kolmanneksi suurimmassa kaupungissa oli jo enemmän eurooppalainen meininki: avara asemakaava, puhtaat kävelykadut ja siististi pukeutuneita ihmisiä. Basse-Terre tunnetaan myös békéjen, Guadeloupen valkoihoisten mannerranskalaisten, suosimana asuinkaupunkina.
L’Aviation Civileen saavuttuamme päätimme laistaa ruoanlaitosta ja ostaa agoulou-leivät naapuruston öisin auki olevasta snack-baarista. Paikallinen fastfood oli hyvää sillä ehdolla ettei ajatellut mitä söi – kioskin big mama oli heittänyt leipien sisällä oleviin munakkaisiin mitä käsillä sattui olemaan: purkkitonnikalaa, grillikanan paloja ja jopa ranskalaisia. Kyllä tämänkaltaisella mätöllä saavuttaa antillilaisnaisten keskiarvoltaan kolmenkymmenen BMI-arvot.
”Gourmet”-illallisemme jälkeen Jean-Pierre tarjosi jälkiruokapunssit yhdestä hänen Domaine de Severin –rommitilalta hankkimista pulloistaan. EF:n absolutismisäännöt tuntien ja niitä syvästi kunnioittaen hostisäni kaatoi minulle alkoholijuomaa pelkän lasinpohjallisen verran. Osuuttani ilmeisen katkerasti katsottuani nappasi Philippe pullon ja kaatoi lasini ääriään myöten täyteen sanoen että tuleehan tytön saada enemmän kuin maistaa. Sanomattakin lienee selvää että olin tyytyväinen saamaani juomanlisäykseen.
Join määrässään viisinkertaistuneen rommipunssini loppuun, vaikka viimeinen kulaus saikin minut irvistämään – juoma tuntui reippaasti vahvemmalta kuin normaalisti. Alkoholi nousi päähäni nopeasti vaikka drinkin ottamista edelsi täyttävän aterian syöminen. Olin jo kunnon huppelissa kun varmistimme juoman prosentit: drinkki oli noin kaksi kertaa vahvempaa kuin normaalisti. Nopean (tai tilani huomioonottaen hieman hitaamman) päässälaskun suoritettuani totesin että olin kahdessa minuutissa kumonnut vastaavan määrän alkoholia kuin mitä on litrassa keskiolutta. Hupsista, ei siis ihme että olin ”lievästi” humaltunut. Siinä minä sitten olin, selittämässä en enää muista mitä ja ottamassa tukea pöydän reunasta tuolista ylös noustessani. Voi nolous.

La souffrièren päällä
Jean-Pierre myrkkyhöyryjen keskellä
Basse-Terre-kaupungin rantabulevardi ja satama
sunnuntaina, maaliskuuta 14, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 6: Vierailu antillilaisessa perheessä
Tämä päivä alkoi erittäin onnekkaissa merkeissä kun heräsin soivan puhelimeni tärinähälytykseen. Ääni yön jälkeen käheänä vastasin maakoodin mukaan Suomesta tulevaan puheluun. Nimeni luuriin kähistyäni alkoi innokas miesääni linjan toisessa päässä puhumaan niin nopeasti etten meinannut rapistuneella suomenkielelläni perässä pysyä. Mies ei ollutkaan täysverinen puhelinmyyjä, kuten olin aluksi pelännyt, vaan Trendi-lehden työntekijä, joka ilmoitti voittaneeni arvonnassa, johon olin mitä ilmeisimmin viime kesänä osallistunut. Ou jee.
Uskomatonta, sillä a) en koskaan voita vastaavissa arvonnoissa, mutta kaikista eniten koska b) käytän suomalaista sim-korttiani ensimmäistä kertaa seitsemään kuukauteen. Voittamani Trendi-lehdet ja kahden hengen Tallinnan-risteily olisivat menneet sivu suun, jos soitto olisi tullut minä tahansa muuna viikkona. Palkintoni päätin lahjoittaa ennakkosynttärilahjana ihanalle Ilselleni, jolle soitin ylläripuhelun vielä saman aamun aikana. Ensi kesästä tulee mahtava!
…
Olemme kohtapuoliin lähdössä illastamaan Philippen tummaihoisen anopin, mami Daniellen, luokse. Mä näen mamin mielessäni rypistyneenä, mutta alati hymyilevänä gypsikuningattarena tai vanhempana Queen Latifana. Saa nähdä kuinka hyvin mun mielikuvat pitävät paikkansa. Nappasin päiväreissultamme palattuamme ensimmäisen suihkuvuoron, mikä jätti minulle pienen hengähdystauon ennen autoon uudelleenpakkautumista. Uutta kynsilakkaa huutavien varpaankynsieni lakkaamisen sijaan tartuin kuitenkin kynään ja tähän mennessä pelkin ranskalaisin viivoin täyttyneeseen lomapäiväkirjaani (ihailtava saavutus). Aiemmin tänään tapahtui siis seuraavaa:
Pääsimme Les Abymesin asunnolta liikkeelle reippaasti muita aamuja myöhemmin. Asiaan taisi vaikuttaa se, että ripeään lähtöön kykenemätön Philippe lähti mukaamme ensimmäisen kerran sitten hänen ja hostisäni sunnuntaisen yhteenoton. Pitkäveteisen valmistautumisen jälkeen hyppäsimme autoon suuntanamme Grande-Terren vastakkaisella puolella sijaitseva Porte d’Enfer –hiekkaranta. Teimme lyhyen välipysähdyksen Grande Vigiessä, mistä saa suolaisia ja uppokeitettyjä, mutta nam, niin hyviä bokit-leipiä sekä saaren parhaaksi rankkaamaamme kookossorbettia. Kookosherkku oli vain parantunut viime maistokerrasta – tällä kertaa Viviane pääsi jopa pyörittämään sorbettikoneen kahdeksan kiloista väkipyörää (ks. kuva).
Itse pääkohteemme, Porte d’Enferin ranta, sijaitsi aivan suuremman maantien kainalossa. Tiellä porhalsi autojen sijasta joukko kilpapyöräilijöitä, joiden alle olimme rantakamppeinemme jäädä. Ranta oli kuitenkin vaarallisen ylityksenkin arvoinen, sillä se oli täysin erilainen kuin muut Guadeloupea ympäröivät rannat. Oikeastaan ranta ei ympäröinyt saarta lainkaan, vaan tuli sen sisään kapean lahden omaisesti. Lahden suulla oli muutaman kymmenen metrin levyinen aukeama, josta merivesi kohisi koskenomaisesti sisään. Kaikinpuolin kaunis paikka.
Pitkäkestoisen uiskenteluni jälkeen istuuduin vesirajaan nauttimaan olostani. Laskeva aurinko lämmitti kasvojani ja kevyt aalto pyyhkäisi jalkojeni yli kerran puolessa minuutissa. Oloni oli kuin paratiisissa, edes ympärilläni kahlaavat, kaljunsa ja pömppömahansa päältä palaneet miesturistit eivät onnistuneet tuhoamaan seesteistä mielentilaani. Ikävä kyllä jouduimme aikanaan palaamaan asunnolle anopin illalliselle valmistautuaksemme. Siitä lisää sitten kemuilta palattuamme!
…
Illallinen mami Daniellen talossa oli mulle jokin aivan uudenlainen kokemus. Philippe sanoo (neljä vuotta mustan naisen kanssa seurusteltuaan ja tämän perheeseen tutustuttuaan) että mustat ovat loppupeleissä aivan samanlaisia kuin valkoisetkin. En halua kuulostaa rasistiselta sanoessani etten ole täysin samaa mieltä. Mustan perheen ambianssi on täysin erilainen kuin valkoisen – se on äänekäs, avoin, mutta myös aika raaka. Heikompi ei tässä taistelussa pärjää, sillä pelkän puheenvuoron eteen tulee taistella kahta kauheammin kuin mannerranskalaisessa perheessä (ja jo tämä on paljon!). Yksityisyyden saaminen ja salaisuuksien pitäminen lienee myös haastavampaa kuin eurooppalaisessa perheessä, pohjoismaalaisesta versiosta puhumattakaan. Mustien elämänasenne on kuitenkin vienyt sanat suustani – enemmän positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Suurimmaksi osaksi mä olen vain vaikuttunut, sillä tavalla miten jostain itselleen tuntemattomasta ollaan.
Paikalla oli Danielle-isoäiti, tämän kaksi aikuista tyttöä Annette ja Viviane (Philippen naisystävä), sekä Vivianen kaksi lasta edellisestä avioliitosta, 7-vuotias Randy ja 12-vuotias Leïla. Danielle ei muistuttanut Queen Latifaa sen enempää kuin gypsikuningatartakaan, mutta hän oli pukeutunut keltapunaruudulliseen mekkoon ja vetänyt harmaantuneet hiuksensa ryppyyntyneet kasvonsa kiristävälle nutturalle. Mutta se äänenvoimakkuus..! Raihnaantuneesta ulkonäöstään huolimatta tästä isoäidistä lähti kovempi ääni kuin tusinasta suomalaisia mummeja.
Vivianen lapset Randy ja Leïla olivat todella suloisia tapauksia. He olivat aivan ihmeissään "valkoisista" hiuksistani, punaisista poskistani ja siitä, että tulen Joulupukin maasta. "Onko siellä todella nääääin paljon lunta?" kysyi Randy levittäessään kätensä niin leveälle kuin kykeni. Lapset pitivät minulle tuhat ja yksi eksoottista hedelmää –visailun, jossa pärjäsin omenat ja banaanit kattavalla hedelmätietoudellani kohtuullisen huonosti. Leïla oli aivan ihmeissään siitä, ettei kotimaassani kasva ananaksia tai mangoja, passionhedelmistä tai kookoksista puhumattakaan. Kysyessäni Randyltä tarvitseeko tämän koskaan käyttää aurinkorasvaa, vastasi poika kyllä, koska "äiti pakottaa" ja koska "muuten mä muutun yhtä mustaksi kuin mun varjo, ja sitten mua ei näe kukaan!"
Daniellen tytöt, Anette ja Viviane, olivat siskoksina toistensa vastakohtia. Siinä missä Viviane on ihonväriltään tummanruskea, lähes musta, on Annette vaaleampi, tumman kerman värinen. Annetten äänensävy on matalampi ja puhetapa rauhallisempi kuin Vivianen, joka siirtyy seuraavaan puheenaiheeseen ennen kuin edelliseen ehtii kommentoida sanallakaan. Siskosten eroista puhuessamme toi Viviane itse esille heidän eroavat muotonsa – hän itse on hoikka, kun taas Annette antillilaisia naisihanteita kunnioittavan pyöreä. Selluliitista sisarukset puhuivat kuin päivän säästä: "Tule näyttämään selluliittia, Annette, kun eurooppalaiset laiheliinivieraamme eivät tiedä mitä se on!", huusi Viviane siskolleen kun kieltelin ettei Annette nyt niin iso ole. Nolostuin, sillä kyllä selluliitin alkua löytyy omistakin sisäreisistäni, mutta Annette ei tehnyt muuta kuin vastasi: "Selluliitti ei nyt jaksa nousta sohvanpohjalta – mutta saisiko lisää samppanjaa?".
Ja samppanja jos jokin sillä asuinseudulla virtasi. Point-à-Pitren köyhyyttä huokuvasta tunnelmasta ja työttömistä ihmismassoista ei ollut Daniellen naapurustossa merkkiäkään. Kyseessä oli todellinen tummaihoisten chic-ympäristö – bambulinnamaisten talojen varustukseen kuului puutarhat ja uima-altaat, ja niiden eteen oli parkkeerattu toinen toistaan hienompia merkkiautoja. Philippe on iskenyt todelliseen kultakaivokseen Vivianen pokatessaan, sillä koko katu on käytännössä hänen perheensä asuttamaa. Lähinaapurissa asuvat Daniellen sisarukset perheineen, pykälää kauempana serkut ja tien päässä pikkuserkut ja perheet, joiden sukulaisyhteyksiä kukaan ei enää muista. "Iltaa, se on Daniellen tyttö, minulla on miesystäväni ja muita mannerranskalaisia mukanani", rääkyi Viviane naapureilleen talojen ohi kävellessämme. Poikkeuksetta jokainen tuli parvekkeelleensa ja huusi jotain vastatervehdykseksi, ja olisi kutsunut drinkeillekin ellei illallisemme olisi ollut juuri alkamassa.
Viviane pyörittämässä saaren parhaan sorbetintekijän jäätelökonetta.
Upea Porte d'Enferin ranta ja kohtuullisen itikansyömät sääreni.
lauantaina, maaliskuuta 13, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 5: Journée des conneries
Makaan rannalla (plage de Grande Anse) selkä kiinni bambumatossa ja katse taivaalla. Aurinko luo päivän viimeisiä säteitään lämmittäen sille kääntämääni kylkeä juuri sopivasti. Suojakertoimille ei enää ole tarvetta – muutaman minuutin kuluttua lähes pystysuoraan laskeva aurinko tippuu taivaanrannan taakse ja taivaan punertava kajo vaihtuu päiväntasaajalle ominaiseksi säkkipimeäksi yöksi.
Neljäs Guadeloupen päivämme oli lievä floppi kolmeen edeltävään verrattuna. Kyseisessä vertailujoukossa onkin hieman haastava pärjätä kun miettii mitä kaikkea olemme jo kokeneet: värikkään kaupunkielämän, rehevät sademetsät ja valkoiset hiekkarannat. Aivan normaalia siis ettei täysin uutta tekemistä löydy joka päivälle. Olen kuitenkin aina halveksinut been there, done that –matkailutyyppiä, joten eiköhän Guadeloupen kaupungeilla, sademetsillä ja rannoillakin ole vielä paljon annettavaa.
Erityisesti hostisäni mielestä päivä oli pelkkien surkeiden sattumusten sarjaa. Jean-Pierren journée des conneries alkoi aamupäivällä eräällä Basse-Terren rommitilalla vieraillessamme. Domaine de Severin –tilan kattavan esittelyn jälkeen meidät ohjattiin matkamuistokauppaan ostettavien rommijuomien ja muiden oheistuotteiden keskelle. Rommipullojen etikettejä tutkiessa Jean-Pierrelle selvisi karu totuus rakastamastaan kookospunssista, jota hän oli juomalla juonut sitä ensin marché Saint Antoinella maistettuaan. Hostisäni sydämen vienyt juoma ei ollut hänen luulonsa mukaan kookosmaitopohjainen, vaan siinä oli käytetty lisäksi konsentroitua lehmänmaitoa. Tästä puristivanhempani järkyttyivät syvästi – tuote ei ollutkaan täysin luonnollinen. Kookospunssi ei täten jäänyt vain matkamuistokaupan hyllylle avaramielisempää kuluttajaa odottamaan, vaan päätyi myös pysyvästi hostisäni mustalle listalle.
Surkeat sattumukset jatkuivat ravintolalounaamme merkeissä. Istuimme syömään Ti lo lo –ravintolaan, josta oli upeat näkymät rommitilan laajoille sokeriruokopelloille. Tilasimme jokainen ravintolan spesialiteetin, annoksen paikallisia mereneläviä ouassouksia. Ruokaa odotellessamme Jean-Pierre kehui ravintolan ruokalistan, sijainnin ja tunnelman huippuunsa myöntäen sille henkilökohtaisen Michelin-tähtensä. Yritin rauhoitella Jean-Pierreä sanoen ettei mielipidettä kannattaisi muodostaa ennen ruokien saapumista, mutta turhaan - hostisäni oli täysin "pumped up" rommitilan ravintolan suhteen.
Annosten saavuttua en tiennyt itkeäkö vai nauraa – saimme eteemme lautaselliset jättikatkarapuja, joille hostisäni on kuolettavan allerginen. Namskis, mutta Jean-Pierren naama oli valahtanut ja muuttunut lähes valkoiseksi. Sympatiaa en ainakaan tuntenut, sillä omakin ruokahalu oli mennä hostisän valituksia, yökkimisiä ja oksennusääniä kuunnellessa. Kakomisten keskellä mies näytteli kieltään ja siinä olevaa minun silmilleni näkymätöntä allergiaihottumaa. Voi herra auta.
Eikä tässä vielä kaikki. Edellisen lisäksi Jean-Pierre ei muuta tehnyt kuin syyttänyt vaimoaan tapahtuneesta: "Viviane, mitä ihmettä -- katkaravut, ainoa asia jota en syö koko maan päällä -- miten et voinut muistaa? Miten et voinut muistaa!". Herää ja kasva aikuiseksi, joskus 55-vuotias hostisäni käyttäytyy ja antaa itseään kohdella kuin viisivuotiasta lasta. Viviane-vaimon tehtäviin kuuluu mm. aurinkorasvan ja hyttysmyrkyn levittäminen, päälle puettavien vaatteiden valitseminen (laukun pakkaamisesta puhumattakaan), repun hihnojen kiristäminen ja ruoka-annoksen mikrossa lämmittämisen kaltaiset toimenpiteet.
Päivän viimeisiin kohtalokkaisiin tapahtumiin lukeutui turha visiitti kiinni olevalle Maison de Vanille -vaniljatilalle ja muovisen uintikengän kadottaminen mereen, koska "Viviane ei ollut kiinnittänyt sitä tarpeeksi hyvin". Päivä päättyi kuitenkin henkilökohtaisen surkean sattumukseni, Philippen kanssa käydyn mihinkään johtamattoman "onko Suomessa kanoja?" -väittelyn, merkeissä. Mullakin alkaa vähitellen mennä hermot veljenpojan kanssa.
Kuului päivään hyviäkin hetkiä. Rommitilalta ajoimme Basse-Terren itäpuolen sademetsiin Acomat-vesiputoukselle. Viimekertaisen nousemisen sijaan laskeuduimme putoukselle muutaman sadan metrin jyrkähköt portaat. Minä olin ainoa jolla sattui olemaan uikkari vaatteiden alla ja täten myös ainoa joka pääsi uimaan putouksen alla. Jean-Pierre ei osannut olla iloinen puolestani, vaan piti uikkarinsa autoon jättämistä jälleen yhtenä päivän surkeista sattumuksista. Sen pituinen se.
Viviane-hostäiti, Jean-Pierre-hostisä ja rommitilan sokeriruokoja.
Kohtalokas lounas Ti lo lo -ravintolassa.
Vivianen uusi tukkalaite ja mun iltapäiväuinti (perus).
Jean-Pierren uintikengistä katosi mereen vain toinen...
keskiviikkona, maaliskuuta 10, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 4: Turistioppaan varassa
Tänä aamuna söimme hieman kiusallisissa merkeissä Philippen ja Jean-Pierren eilisen yhteenoton vuoksi. Vielä illalla lähes täyttä kurkkua huutanut hostisäni oli puristanut huulensa tiukasti yhteen eikä pukahtanut sanaakaan koko aamupalan aikana. Viviane puolestaan tökki lautasellaan olevia ananaksenpaloja vaivaantuneen oloisesti. Philippe käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, puhui omaan taukoamattomaan tapaansa, lähinnä itsestään tai vähintäänkin omista mielenkiinnonkohteistaan.
Ulkoisesta tyyneydestään huolimatta Philippe jäi pois sen päivän saarireissailultamme. Löysimme itsemme täten täysin oman onnemme varasta pelkkä Guadeloupen turistiopas apunamme. Onneksi Jean-Pierre oli lukenut läksynsä hyvin ja tunsi pienen vihreän geoguidensa lähes kannesta kanteen. Hostisäni otettua ohjat suuntasimme auton nokan kohti pohjoista Grande-Terreä ja Morne-à-l'Eaun hautausmaata.

Jean-Pierren opas ei ollut turhaan merkannut vierailemaamme hautausmaata neljän tähden kohteeksi. Valtavan suuren hautuumaan kaikki haudat oli koristeltu mustin ja valkoisin keramiikkalaatoin. Mustavalkoisuuden luoma efekti oli sanoinkuvaamattoman hieno - tunsin itseni kuin pelinappulaksi shakkilaudalla. Syvemmällä tätä vaikuttavaa "kuolleiden kaupunkia" löytyi pienten talojen kokoisia perhehautoja, joiden ulkoseinillä roikkui värikkäitä ja hymyileviä kuvia edesmenneistä perheenjäsenistä. Tämän hautausmaan fiilis oli täysin erilainen kuin minkään muun aiemmin vierailemani - kuolema ei tuntenut olevan läsnä lainkaan. Sain upeita, mutta sitäkin erikoisempia kuvia, etenkin kiedottuani harmaan huivini päähäni porottavalta auringolta suojautuakseni. "Vaaleaihoinen muslimi guadeloupelaisella hautuumaalla", totesi hostisäni uudistuneelle lookilleni nauraen.
Seuraava kohteemme oli Petit-Canalin "orjaportaat", Les Escaliers des Esclaves. Antiikkisten kiviportaiden nousukohtiin oli kaiverrettu vanhojen orjasukujen nimiä, kuten Ouolofs, Aiomos, ja Idos. Portaiden keskivaiheilla istui varjoissa arviolta ikäiseni poika, joka ohi kulkiessani kysyi nimeäni. Puhuin ja jäin juttelemaan tummaihoisen pojan kanssa Vivianen ja Jean-Pierren jatkaessa portaiden laskeutumista. Lyhyen keskustelumme lopuksi surusilmäinen tuttavuutena totesi olevani söötti. Kiitin kohteliaisuudesta ja lähdin ottamaan jo muutaman sadan metrin päähän ehtineitä hostvanhempiani. Olin toisaalta todella otettu melankolisen pojan kommentista, mutta toisaalta minua harmitti: ainoa syy minun sööttinä pitämiselle on vaalea ihoni. Mustat tuntuvat ajattelevan kaikki vaaleaihoiset automaattisesti kauniiksi, mikä on mielestäni hieman häiritsevää, lähes sairasta. Mustat ovat ihmisinä aivan yhtä kauniita kuin valkoisetkin.
Petit-Canalista jatkoimme Port-Lousin kyljessä olevalle Souffleur-rannalle. Tällä hetkellä istumme rannan sämpyläbaarissa, jonka paikansimme (yllätys, yllätys) raamatun arvoon nousseen oppaamme avulla. Olemme odottaneet savustetulla mourue-kalalla täytettyjä lounasleipiämme jo hyvän puolituntisen (ja viiden päiväkirjansivun) ajan. Todellista slow fast foodia!
...
Olemme palanneet Souffleurin rannalle, välissä kävimme kurkkaamassa Pointe de la Grande Virgiessä, Guadeloupen pohjoisimmissa osissa. Mistään Pohjolasta ei kuitenkaan ollut kyse, vaikka kasvusto muuttuikin "etelää" aavistuksen kitukasvuisemmaksi. Perillä meitä odotti upea merinäköala - korkeisiin kallioihin lyövät aallot ja voimakkaana puhaltava merituuli toivat mieleeni Villingin myrskykalliot, mutta tietysti potenssiin kolme. Saimme syödäksemme myös herkullista kookossorbettia - pohjoiseen täytynee palata jos ei muuten niin ainakin tämän gourmandkokemuksen vuoksi. Kaikkien turistioppaiden (omamme mukaan lukien!) parhaaksi nimeä artesaanisorbetintekijä pyörittää sorbettikonettaan juuri Grand Virgiessä.
Päivän viimeisetkin tapahtumat on nyt kirjoitettu ja jälkianalysoitu, taidan lähteä vielä viimeisellä iltauinnille ennen auringon laskemista ja viheliäisten pistiäisten saapumista. Takana on hienon hieno päivä, itse asiassa kolme, jotka ovat kaikenlisäksi olleet täysin erilaisia keskenään. Mä taidan pitää tästä pienestä Karibianmeren saaresta!
Au cimetière de Morne-à-l'Eau.
Morne-à-l'Eaun hautausmaalla.
"Uskovaiset" hostvanhempani.
Minä muslimilookissani.
Paikallisen pikkupojan ottama ryhmäkuva meistä kolmesta.
Les Marches des Eslaves.
Orjaportaiden viereisessä satamassa.
La Pointe de la Grande Virgie.
tiistaina, maaliskuuta 09, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 3: Seikkailu sademetsässä
Uusi päivä uudet, uudet kujeet. Tunnen oloni hieman syylliseksi eilisen aurinkolaiskuuteni vuoksi. Niin hieno kuin kaupunkitourimme olikin, olin sen jälkeen täyttä vainaa – jalkojani särki hiostavissa sandaaleissa käveleminen, silmäni vuosivat lukuisten aurinkorasvakerrosten valuttua pitkin naamaani ja päässäni pyöri voimakkaan auringonpaisteen vuoksi. Enhän minä fysiikalleni mitään voi, mutta hostvanhempieni kaikenkertovat ilmeet satuttivat silti. ”Guadeloupelle asti piti tulla etkä sinä halua uida ”, totesi Jean-Pierre kun jätin merivesiuinnit siltä illalta väliin. Palamisvaara oli kaukana, sillä kello näytti viittä ja aurinko paistoi viistosta kulmasta, mutta aiemmasta aurinkoannoksesta kihelmöivän ihoni vuoksi päätin jäädä palmun alle varjoon kirjoittamaan päivän tapahtumista. Kyllä tämäkin tyttö vielä karaistuu viikon aikana, odottakaa vain!
…
Veljenpoika-Philippe oli hankkinut muuten hyvin mannerranskalaiselle aamupalallemme pullollisen kookosvettä. Kookosvesi on kookosten sisältä vuodatettavaa nestettä, jota guadeloupelaiset juovat eräänlaisena parannusvetenä. Erehdyin juomaan suoraan kyseisen pullon suusta luulleen sitä tavalliseksi lähdevedeksi. Ottamani kulaus ei ehtinyt poskia alemmas – kookosveden maku oli minulle liian uusi ja erikoinen. Minulle tuli suurena yllätyksenä se, ettei kookosten sisällä loiskuva neste olekaan kermaista kookosmaitoa, vaan kirkasta kookosvettä. Itse kookosmaito valmistetaan kookoksen sisäpinnan hedelmälihasta. Ennen vanhaan kookosmaidon valmistaminen oli pitkä ja työläs prosessi, nykyään valmistuksen hoitaa tarkoitukseen tehdyt koneet. Et voilà, lopputuotteena on säilykepurkillinen kookosmaitoa, kuten me sen tunnemme!
…
Olemme viettäneet päivän Basse-Terren sademetsien katveessa. Guadeloupen saari koostuu itseasiassa kahdesta täysin erillisestä saaresta, Grande-Terrestä ja Basse-Terrestä. Nämä saaret ovat toistensa geologisia vastakohtia: Basse-Terre on la Soufrière –tulivuoren ja luonnonalaisten sademetsien dominoima; kun taas Grande-Terre onkoralliperäinen, kasvustollisesti köyhempi, mutta kulttuurillisesti rikkaampi osa Guadeloupea. Saarten välillä virtaa suolainen joki, la Rivière Saléé. Kyseessähän ei tietenkään ole aito joki, vaan saarten välinen kapea merivesikanaali. Saaret mielletään niiden välillä olevasta suolaisesta vesimassasta huolimatta yhdeksi, Guadeloupen saareksi, tai perhoseksi. Omasta mielestäni saarten muoto muistuttaa lähinnä rutistunutta keuhkoparia, mutta perusperiaatehan ei tästä mihinkään muutu.
Istumme nyt kahvilassa kevyellä lounaalla sademetsäpäivämme päätteeksi. Valitsemamme sademetsä on turistiystävällinen versio – pääsymaksullinen mutta hoidettu. Aidon sademetsän sijaan tunsin astuneeni keskelle salaista puutarhaa. Mistään indianajonesmaisesta tutkimusretkestä ei ainakaan aamupäivän aikana ollut kyse, sillä se meni alueen hoidettuja kukkaistutuksia ja tekoaltaita kierrellessä ja valokuvatessa.
Paikka on todellinen turistitiivistymä - amerikkalaisia safariasuihin pukeutuneita ja kiikareilla varustettuja eläkeläisturisteja näkee joka ilmansuunnassa. ”Oh, look lads, it’s a hummingbird!” tai ”Don’t get any closer to that plant, it might be poisonous!” –tyyppiset huudahdukset kuuluvat täten sademetsäkokemukseemme yhtä tiiviisti kuin trooppisten heinäsirkkojen sirinä ja veden rauhallinen lorina.
Vasta sademetsäalueen hoidetun osan kierrettyämme alkoi ekskursiomme kiinnostavampi osuus, nimittäin lähistöllä olevalle vesiputoukselle kiipeäminen. Tämän osuuden suurin osa puiston vierailijoista jättää väliin, mikä on harmi, sillä se on mielestäni alueen nähtävyyksistä luonnonalaisin ja täten myös antoisin. Parinkymmenen minuutin haikki ei ollut haastava, vaikka jouduinkin vaihtamaan jalassani olleet muoviset flip-flopit kunnon juoksulenkkareihin.
Juurakkoisen reitin taitettuamme meitä odotti upea näky: noin viiden metrin korkeudesta laskeva vesiputous. Onneksi putous ei ollut pelkkä kaunis näky, vaan sen alla olevassa luonnonaltaassa oli luvallista uida. Vaihdoimme täten uikkarimme pikimmiten päällemme ja pulahdimme viileään kahdenkymmenenviiden asteen laskuveteen. Lähes yksityisessä altaassamme uiminen virkisti ja oli kokemuksena ainutkertainen, vaikkei itse vesiputouksen alla ollutkaan mahdollista pysytellä muutamaa hetkeä pidempään se pään veden alle painavan voiman vuoksi.
…
Kotiinpaluumatkallamme pysähdyimme kauniilla näköalapaikalla Basse-Terren länsirannikolla sekä Pointe-Noiren pikkukaupungissa. Pointe-Noire on sympaattinen rantakylä, jonka pääkatu on mereneläväravintoloiden ja pienten turistiputiikeiden täplittämä. Ostin yhdestä putiikeista kolmisenkymmentä Guadeloupen korttiani, jotka toivottavasti saan lähetettyä ennen loman viimeisiä päiviä. Kylä oli erityisen kaunis auringonlaskun aikaan – sainkin kohtuullisen onnistuneita maisemaotoksia purjeveneiden taakse laskevasta auringosta.
…
Muuten hieno päivä päättyi hieman harmillisissa merkeissä kun hostisäni Jean-Pierre ja veljenpoikan Philippe jatkoivat eilistä sanaharkkaansa. En tiedä tarkalleen mistä on kyse, mutta hostisääni ottaa ilmeisesti päähän Philippen kunnioituksen puute häntä kohtaan. Eläköön ranskalainen mentaliteetti ja auktoriteettiasemat, yhden katon alla ei ilmeisemmin voi asua kahta päättämishaluista ranskalaismiestä. On totta, että Philippe on hyvin suorapuheinen, lähes arrogantti, mutta tulisi Jean-Pierrenkin muistaa että olemme talossa hänen vierainaan. En aio kuitenkaan puuttua tilanteeseen missään määrin, antaa aikuisten miesten hoitaa itse omat välinsä.
Hostit trooppisen kasvin alla.
Lisää trooppisia kasveja.
Hostavanhemmat ja vielä yksi trooppinen kasvi.
Vesiputouksella uimista hikisen haikin jälkeen.
Maisemapysähdys Basse-Terren länsipuolella.
Jean-Pierren veljenpoika Philippe katselemassa merelle.
...ja ne maisemakuvat!
sunnuntaina, maaliskuuta 07, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 2: Päivä kaupungissa
Istumme syömässä superäänekkään kävelykadun, rue Saint Johnin, varrella. Oloni oli lounaspaikkaan istuutuessamme heikko - en ole vielä tottunut suoraan auringonpaisteeseen ja koko päivän kestävään 28-30 asteen helteeseen. Kaupungissa lämpö tuntuu voimistuvan entisestään: kuumuus hohkaa tiekiveyksistä ja näyteikkunoista, eikä tuulesta ole tietoakaan. Nyt, kylmän vesilasillisen ja poulet colombo -kanaruoan jälkeen, oloni on jo selvästi parempi.
Guadeloupelaiset tuntuvat pukeutuvan kovin paksusti säätilaan nähden: ihmiset marssivat kaduilla täyspitkissä farkuissa ja ihonmyötäisissä trikoopaidoissa. Itse hikoan kuin suihkulähde väljässä pellavamekossani ja sträppisandaaleissani. Minulle on taitanut viimein selvitä miksi synnyin Suomen siunattuun viileyteen päiväntasaajan pätsien sijaan. Rakkauteni kotimaatani kohtaan on kasvanut entisestään - mulla on henkilökohtaisesti tarvetta sille, että lämpötila vaihtelee viidenkymmenen, ei viiden, asteen sisällä.
Aivan ruokapaikkamme vieressä soittaa porukka tummaihoisia katumuusikoita. Musiikki, jota kuulee Point-à-Pitren joka kolkassa, tekee kaupungin tunnelmasta svengaavan ja rennon. Useat napsuttavat sormiaan tai lyövät jalkaansa musiikin tahdissa; rohkeimmat uskaltautuvat jopa tanssimaan. Mustissa ihmisissä on jotain sanoinkuvaamatonta charmia: he tuntuvat olevan kaikki itsevarmoja ja muiden mielipiteistä viis veisaavia tyyppejä. Naiset pukeutuvat sateenkaaren värisiin mekkoihin tai kirkkaan yksivärisiin trikooasuihin - mutta mikä tärkeintä, he antavat läskin näkyä. Keskivartalomakkaraton nainen onkin enemmän säälin kuin ihailun kohde. Mustien mammojen rentoudesta saisivat eurooppalaiset stuck up -pimut ottaa mallia.
Porukan värikkäästä pukeutumisesta johtuen tunnen kerrankin erottuvani joukosta mustine vaatteineni. Suurimman eron tekevät kuitenkin täkäläisellä skaalalla erittäin vaalea ihoni ja blondit hiukseni. Guadeloupen asukkaista yli yhdeksän kymmenesosaa on afrikkalaisista orjista polveutuneita tummaihoisia, ja vain pieni prosenttiosuus saarella vakituisesti asuvia mannerranskalaisia. Hieno seikka on kuitenkin se, että porukka alkaa olla enemmän ja enemmän sekoittunutta. Philippe sanoo että hänen ja Vivianen kaltaisia valko-musta -pareja näkee katukuvassa jo paljon enemmän kuin aiemmin.
...
Vietämme päivän viimeisiä hetkiä Saint Annen -rannalla. Viviane ja Jean-Pierre pulikoivat jo meressä, mutta minulla on vielä iltapäivän tapahtumat kirjoittamatta. En kuitenkaan valita: olo on kaikin puolin mukava, istun selkä vasten palmupuuta ja kynävapaassa kourassani on kupillinen ihanaista kookossorbettia.
Tämänpäiväinen kaupunkitourimme jatkui rue Frébault -kauppakadun, Saint Antoine -torin ja Point-à-Pitren kalasataman merkeissä. Innostuin ottamaan paljon kuvia - inspiroiduin omiaan duunaavista tummaihoisista ja kaupungin hienoista seinägraffiteista. Jouduin kuitenkin harmittavan ikävään tilanteeseen napattuani kuvan muutamasta kadunvarsimyyjästä. Kuvan otettuani naiset näyttivät erittäin loukkaantuneilta ja alkoivat kurotella kameraani kohti. Pyysin anteeksi, poistin ottamani kuvan naisten katseiden alla ja pakenin paikalta nopeasti.
Myöhemmin Philippe esitti naisten käyttäytymiselle syyn, joka oli kaikessa erikoisuudessaan erittäin järkeenkäyvä. Kyseisten naisten kaltaiset katumyyjät tulevat suureksi osaksi Haitilta. Philippen arvion mukaan naiset kävivät kuumina, koska he luulivat kuvaavani heitä Haitin tammikuisten tapahtumien vuoksi. Hohhoijaa, joskus ihmiset vaan ajattelevat liikaa, enhän minä edes osaa tehdä eroa Guadeloupen ja Haitin tummaihoisen välillä!
Saint Antoinen torilla piti pitää varansa aivan muusta syystä. Siellä joutui myyntihyökkäyksen alaiseksi joutui jos unohtui katsomaan kojujen tuotteita sekuntiakaan pidempään. Jopa kymmenvuotiaiden torimyyjänalkujen kynsistä oli vaikea irrottautua, kokeneista kauppiaista puhumattakaan. Torilla oli myynnissä kaiken maailman mausteita: erivärisiä chilipippureita, kaneli- ja vaniljatankoja, sinapinsiemeniä, sekä korianteria ja kuminaa jauheena. Mausteiden lisäksi torilta löytyi olkihattuja, värikkäitä tekstiilejä sekä haitilaisten maalaamia tauluja. Rommipunsseja löytyi jokaisesta kojussa metririvistö - Jean-Pierren mukaan tarttui kuin suuremman voiman sanelemana pullollinen kookospunssia, johon miesraukka on jo täysin ehtinyt hullaantua.
Erään kojun miesmyyjä tarjosi minulle maistettavaksi useita eri rommipunssejaan. Suurmaistelun jälkeen en viitsinyt kaikota paikalta saman tien, vaan jäin juttelemaan hyväntekijäni kanssa hetkeksi. Kiirettä ei ollut, sillä Jean-Pierre oli uppoutunut haitilaisten taulujen tutkimiseen ja Viviane oli keskellä suurta tinkimiskilpailua vaniljatankokauppiaan kanssa. Vain lyhyen smalltalkin jälkeen tori-Rudolphe kutsui minut zouk-konserttiin yhteen kaupungin yökerhoista. Olin kutsusta sen verran imarreltu, etten heti kättelyssä osannut sanoa siihen juuta enkä jaata. Myöhemmin Rudolphe lähetti vielä viestin, jossa hän kirjoitti: "Salu je sui conten jespere qe tu a pa change d avi a ce soir pour le zouk biz". Hehheh. En ole vieläkään puhunut asiasta hostvanhemmilleni, mutta pelkään vastauksen olevan kieltävä.
...
Päivän vihoviimeiset päiväkirjamerkinnät ennen nukkumaamenoa. Viviane ja Jean-Pierre kielsivät jyrkästi L'Instant-yöklubiin menoni tori-Rudolphen kanssa. Olin salaa helpottunut - ehkä mä en loppuen lopuksi ole se tyttö joka lähtee tuntemattoman miehen mukaan edes harmitonta zouk-musiikkia kuuntelemaan ja sen mukana tanssimaan. Sen sijaan ilta meni hostien ja Philippen kanssa kotosalla. Iltaruoaksi hankimme pizzat, joista ranskalaiset söivät jokainen vaivaiset puolikkaat. Säälittäviä pizzansyöjiä, tunsin itseni suursyömäriksi neljä pizzapalaa imuroituani. Pöydästä poistuttuani Jean-Pierre ja veljenpoika Philippe ottivat yhteen pienen sanaharkan merkeissä, toivottavasti kyseessä ei ole mitään vakavaa.

J-P ostamassa pussillista banaanisipsejä.
Katukuva plus minä nojaamassa seinää vasten.
Katutaiteilija työssään sekä pikkupoika kuuntelemassa musiikkia.
Torin antimia sekä naispuolinen torimyyjä.
Point-à-Pitren kalasatamassa.
tiistaina, maaliskuuta 02, 2010
Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 1: Saapuminen saarelle
Et c'est parti! Paluuta ei enää ole: istumme tiukasti penkeissämme Karibianmerelle suuntaavassa Airbus-lentokoneessa. Viviane kaivaa esiin kirjojaan, jotka hän on vivianemaiseen tapaan käärinyt kuplamuoviin niiden kansien ja sivujen kulumisen estämiseksi. Jean-Pierre on löytänyt penkin selkämykseen upotetusta monitorista kartan, joka esittää lentokoneemme verkkaista liikkumista Atlantin poikki. Vielä toistaiseksi koneemme on Ranskan käsivarren Bretagnen päällä, mutta pian altamme löytyy vain merta, merta ja merta.
Perillä meitä odottaa Jean-Pierren veljenpoika, jonka luona kämppäämme koko tulevan kymmenpäiväisen ajan. Seitsemäntoista vuotta saarella asunut Philippe on luvannut ottaa koko viikon vapaaksi töistä paikallisppaanamme toimiakseen. Mies seurustelee kolmatta vuotta Guadeloupelaisen naisen kanssa, jolla on kaksi minua nuorempaa lasta edellisestä avioliitostaan. Viviane (kyllä, kuten hostäitinikin), Leïla ja Randy eivät kuitenkaan asu Philippen pienessä kerrostaloasunnossa Point-à-Pitressä, vaan maalla Vivianen äidin luona. Minä jätän päiväkirjan kirjoittamisen tältä kertaa tähän ja siirryn käytävän päässä näkyvän ruokavaunun odottamiseen. Epäilemättä erinomaisen lentokoneaterian nauttimisen lisäksi aikeenani olisi kuumentaa pankkikorttiani kolmen samppanjalasillisen oston verran. Qui pis Guadeloupen matkallemme!
...
Taisin ymmärtää atlantinylilentomme keston hieman väärin, sillä käsitykseni mukainen kuusituntinen lento on kestänyt jo rapeat seitsemän tuntia. Takana on ranskankielinen Là-Haut -Pixar-elokuva (jonka näin jo EF:n leirillä viime elokuussa, mutta josta en silloin ymmärtänyt sanaakaan), neljä John Mayerin albumia ja useat verryttelyt lentokoneen käytävällä jalkojeni kihelmöintiä helpottaakseni. Jalassani on äitini neuvosta ostamani supertiukat turpoamisenestosukat, joita en usko löytyvän keneltäkään muulta alle eläkeikäiseltä matkustajalta kuin minulta. Ei niin, että mulla olisi jotain mummoja vastaan, mutta kuitenkin.
Jean-Pierre tuijottaa edelleen lentokoneanimaatiota, joka ei omasta mielestäni tunnu etenevän lainkaan. Istumista taitaa vielä riittää, sillä kartalla ei näy valtameren lisäksi muuta kuin kaistale Pohjois-Amerikan länsirannikosta. Tähän mereenhän AirFrancen toinen kone sukelsi viime kesäkuussa. Erittäin rauhoittava ajoitus. Muutaman kartalla näkyvän nimeltä mainitun kaupungin joukossa on Halifax, kanadalaisen vaihtariystäväni Paulinen tuleva yliopistokaupunki. Pitänee mainita tytölle kortissa, jonka tulen hänelle Guadeloupelta kirjoittamaan!
Hankin ennen lähtöämme nelisenkymmentä postimerkkiä postikortteja varten. Tämän tehtyäni voin sanoa, että kyseisiinkin paperinpaloihin voi suurempana määränä hankittuna käyttää omaisuuden. Antakaa siis arvoa postissa mahdollisesti saapuvalle kortillenne! Rahankäytöstä puheen ollen samppanjaa, tai edes kuohuviiniä, ei ollut tarjolla. Voi itku! Ja kehtaavat vielä puhua samppanjakriisistä, hmph!
...
Vielä muutama saapumisenjälkeinen merkintä. Koneemme lähti Pariisista puolisen tuntia myöhässä joten saavuimme Point-à-Pitreenkin hieman aikataulusta jäljessä. Matkalaukkumme saimme odoteltuamme ensin hyvän tovin väärän lentoyhtiön, Air Caraïben, hihnalla. Jean-Pierren veljenpoika oli meitä vastassa lentokentän saapumisenaulassa leveä, rusketustaan vasten korostuva, hymy naamallaan. Mies oli pukeutunut jo aikaa sitten muodista poistuneeseen hawaijipaitaan ja auringossa haalistuneisiin liituraitahousuihin. Hostisäni katsoi kysyvästi veljenpoikansa viimenäkemästä selvästi kihartunutta hiuskuontaloa, mihin Philippe vastasi harteitaan kohautellen ja todeten etta paikalliseen muotiin tulee sopeutua. Rento tyyppi.
Asunnolle saavuttuamme Philippe miksasi minulle "kevyen" rommidrinkin, jonka nimeksi opin myöhemmin ti-punch. "Kevyt" tervetuliaisdrinkkini koostui lasillisesta puhdasta rommia, johon oli sekoitettu vain nimellinen määrä limemehua ja ruokasokeria. Huhhuh, pelkkä huulten juomaan kastaminen sai kurkun lämpiämään ja alkoholin höyrystymään suussa. Guadeloupelaiset litkivät tosin kansallisjuomaansa aivan muista syistä kuin lämmittelymielessä - saarella on tarpeeksi kuuma ilmasto muutenkin. Näin puolenkin yön jälkeen lämpömittari näyttää edelleen hellelukemia. Ei hassumpaa.
Nukun auki taitettavalla sohvalla yhdessä Philippen kolmesta makuuhuoneesta. Makkareiden lisäksi kerrostaloasunnosta löytyy keittiö, yhdistetty ruoka- ja olohuone, parveke sekä vessa ja kylpyhuone. Vessan käsienpesuallas ei vedä eikä kylpyhuoneen vessanpönttö toimi, joten tarpeilleen mennessä pitää aina miettiä hetki ennen varsinaisen toiminnan aloittamista. Apartementti on sisustettu minimaalisesti: täältä löytyy vain kaikista välttämättömimmät huonekalut ja kodinkoneet. Yksi seinä on tapetoitu saaren eri rommimerkkien etiketeillä; toiselta löytyy Cheguevaran naamataulu; ja kolmannelta muutaman kympin öljyväriteoksia rantamaisemista palmupuineen ja sinisine aallokkoineen. Tervetuloa Guadeloupelle!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)