Au revoir Finlande!

Unettomissa tunnelmissa alle kymmenen tuntia ennen koneen lähtöä kirjoittelen tässä ensimmäistä VIRALLISTA blogipostiani. Tuntuupa hurjalta ja jännältä. Päivä meni mukavasti perheen kesken, viimeinen päivä suomenmaalla tuntuikin kuin miltä tahansa muulta päivältä. Anni ja Juuso riehuivat kuin mitään ei olisikaan tapahtumassa, mikä on kai ihan hyvä, turhahan sitä on lähteä maailmalle valhekuvia perheestään mielessään elätellen ja kahta enkeliä sisarusten tilalla muistellen. Annilla oli kyllä harvinaisen voimakas ADHD-päivä tänään, eikä suoraansanoen Juusokaan osoittanut sellaista kypsyyttä jota ripille pääsevältä voisi odottaa. Tuntuupa harvinaisen upealta mollata veljeään netissä! Tämän olisi voinut keksiä jo aikaisemminkin. Päivän mittaan en voinut siis muuta kuin tosissaan miettiä, miten sitä tulee koskaan tottumaan siihen armahdettuun hiljaisuuteen, joka tulevassa kotitalossa todennäköisesti tulee vallitsemaan. Tasapainoiset vanhemmat ja parikymppiset isosisarukset tulee varmasti olemaan niin sivistynyttä seuraa että multa varmaan halkeaa pää. Perheen vanhahko, varmasti jo puolisokea ja -kuuro koira vielä täydentää tämän rauhan paratiisin, johon olen kahden viikon päästä asettumassa.

Haavekuvat sikseen, huomenna lennän kuitenkin kahden muun suomalaistytön kanssa Riikan kautta Pariisiin (lue: vaihtarijärjestö on säästölinjalla ja hankkinut halvimmat mahdolliset lennot) valmennusleirille, jossa opiskellaan ilmeisesti otsat hiessä passé composén ja imperfektin eroja ja stressataan host-perheen tapaamista ja tulevaa vuotta. Yritin vinoilla Juusolle koulun alkamisesta, mutta sainkin vähintään yhtä kovan iskun takaisin: mieluummin mä koulun penkille kun vapaaehtosesti jollekin kahen viikon leirille Ranskaa vääntää, huh! Ei tosiaan, siitä tulee varmasti mahtavaa, vaihtareita useista maista, ja onneks tosissaan myös suomalaisia. Lisäksi ihan mukava olla oman perheen ja tulevan välillä jollain neutraalilla maaperällä jonkin aikaa. Toisella viikolla kävästään Versaillesissa ja Pariisissakin kahden päivän ajan. Nettiyhteydestä ei tulevien viikkojen aikana ole tietoakaan, joten taidan saada myös muutaman viikon lisäsulatteluajan tämän blogin suhteen.

Vaikka kuinka pakkaamiset olivat olevinaan jo eilen illalla täysin valmiina ja sinetöityinä, päädyin vielä äskeiset tunnit ennen keskiyötä raivokkaasti vetelemään mukaan tulevia vaatteita kuivauskaapin telineiltä, punnitsemaan laukkuani vainoharhaisena ja sittenkin vaihtamaan tuliaiseksi menevät Fazerin siniset levyt ja Halvan salmiakit purkilliseen äidin lakkahilloa. Pakkaaminen jos joku on taitolaji! Muotibloggari Eeva Kolu kirjoitti kesän Trendissä kuinka hänen salaisissa haaveissaan vaatekaappi palaa poroksi ja vakuutus korvaa kaikki menetetyt vaatteet rahana. Kaikki virhe- sekä heräteostokset saa korvata täydellisillä vaateyksilöillä: kolmen epätäydellisen halpisneuleen tilalle saa vihdoin ostaa ilman turhaa omantunnon kolotusta sen aidon kasmirneuleen. Omaakin laukkua pakatessa tuntuu hienolta ottaa mukaan vain ja ainoastaan ne lempparivaatteet ja mukavimmat releet. Kaiken roskan saa jättää jälkeensä. Ensi vuoden saa aloittaa täysin uudelta ja puhtaalta pöydältä, mutta vaikka kuinka hienolta se nyt tuntuukaan, sama ihminenhän sitä tullaan olemaan! Tiedän, että eniten tulen kuitenkin kaipaamaan sitä kaikista renttuisinta, virttynyttä teepaitaani, joka on monen monta vuotta uskollisesti palvellut. Sama pätee kaikkiin ihmisiin jotka joudun jättämään uuden alta. Uusissa kuvioissa juuri niitä tuttuja ja turvallisia ympyröitä varmasti kaipaa eniten. Mukavaa on kuitenkin tietää, että palatessani kaikki on täällä varmaan yhtä ennallaan kuin mitä minä olen.