Minni 1 vuotta

Vuosi sitten tänään pullahti maailmaan kummityttöni Minni. Ilouutinen kiiri kummitädin ja muun suvun korviin Mauritiuksen paraatiisisaarelle. Shamppanjalasit kohosivat useampaan otteeseen porottavan auringon alla. Minnin äidilläkin taisi olla hikiset paikat, mutta aivan muista syistä... Minni vanhempineenkin pääsi viimein maistamaan palaa paratiisista, ollessaan äskettäin korvaamassa viime vuoden ohimennyttä matkaa. Toivottavasti Mauritius antoi parastaan! 

Paljon onnea siis pikku kullannupulleni 1-vuotissynttäreiden kunniaksi! Paketti toimitetaan synttärikemuille, jotka oletan että kummitytön äiti järjestää? Kummitäti itkee verta ollessaan erossa silmäterästään näin pitkän aikaa. Melkein syntistä viettää vuosi muilla mailla kummitytön käydessä läpi kaikkein kuumimpia kehitysvaiheitaan. Phantom de la Francella, eli Ranskan kummituksella, taitaa olla paljon oppimista palatessaan. 

Paljon onnea Minnille!

Juurillaan Rodezissa

Alors, vuorokauteni Rodezissa on ohi, palasin kotiin Gaillaciin eilen illalla. Viikonlopunpuolikas vanhoilla seuduilla oli oikein riittoisa. Yhdessäkin vuorokaudessa ehtii paljon, kunhan hyvin suunnittelee! Hyppäsin junaan perjantai-iltana heti kouluni loputtua. Kuolettavan tylsään junamatkaan toi pientä jännitystä se seikka, että istuin ykkösluokassa kakkosluokan lipulla. Rodezin päässä minua oli vastassa ex-hostsisko, joka ei vaikuttanut erityisen iloiselta minut uudelleen nähdessään. Tai sitten Clarisse oli vain todella väsynyt työelämänsä alotettuaan. Sebazacissa viimeistään jouduin kysymystulvan alle, sillä ex-hostäiti oli erityisen kiinnostunut uudesta elämästäni Gaillacissa. Vastailin Elianen kysymyksiin rehellisesti ja totuutta kaihtamatta. Sanoin suoraan että mulla menee paremmin, ja että vaihto oli oikea ratkaisu. Elianen kysyessä Camojen ruokailutottumuksista teki mieleni kuitenkin täräyttää, ettei uudessa perheessäni lasketa syömiäni omenoita. Sain kuitenkin pidettyä kieleni kurissa. Elianekin vaikutti oikein tyytyväiseltä tilanteeseen, lähtöni oli hyvä hänenkin mielenterveyttään ajatellen. Ensi kerralla Rodezissa vieraillessani taidan kuitenkin kämpätä jonkun kavereistani luona. Ex-hostperheen uudelleennäkeminen oli hieman outoa, vaikka hyvissä merkeissä erosimmekin. Joitain yhtälöitä ei vain ole tehty toimimaan.

Lauantai-aamun maalaustunneilla sain kaksi keskeneräistä tauluani valmiiksi. Ateljeen kuuma puheenaihe oli tietysti sikainfluenssa. Useat olivat taudin jo sairastaneet, ja maalausopeni poika oli taudin kourissa juuri sillä hetkellä. Absurdia ajatella että vielä viime keväänä sikainfluenssaan sairastuneet suljettiin karanteeniin. Iltapäivällä sitten tapasin vanhoja ystäviäni kaupungilla. Aikaa vietin ensin Monteilista, vanhasta lukiostani, tuttujen Celian ja Paulinen kanssa. Myöhemmin näin myös sebazacilaista Léaa. Iltapäivä hujahti kuin siivillä kuulumisia vaihdellessa. Léan kanssa teimme myös suunnitelmia mahdollista Toulousen reissua varten. Gaillac olisi juuri sopivasti Rodezin ja Toulousen välillä, näin yöpymistä ajatellen. Léan kanssa synkkaa todella hyvin, uskon että välit pysyy kyseisen tytön kanssa jatkossakin. Joistakin ihmisistä sen vaan tietää.

Kuten jo aiemminkin arvelin, palasin kuin palasikin Gaillaciin erittäin mielelläni. Kaksikymmentäneljä tuntia Rodezia riitti aivan hyvin tälle kertaa. Ihan mukavasta ajasta huolimatta en päässyt eroon minua vaivaavasta epämiellyttävästä tunteesta. Viimein ymmärrän mistä suomalaislaulaja Cisu lauloi Mun koti ei oo täällä -hitissään. Pelkästään kolmessa viikossa kaikki rodezilainen oli muuttunut vieraaksi ja kylmäksi, aivan kuin mä en olisi siellä koskaan ollutkaan. Rodez taitaa olla vaihtovuoteni kuollut ja kuopattu ajanjakso. Hymyilin jo junassa ajatellessani Jean-Pierren iloisia kasvoja, jotka olisivat minua vastassa Gaillacin asemalla. Mikään ei ole parempaa kuin aito kotiin palaamisen tunne. Aiheesta puheen ollen olen saanut tietää lopullisen paluupäivämääräni! Kaivakaa kalenterinne esille, sillä tätä tyttöä saa olla odottaa kotiin kymmenes kuudetta. Ja tietäkää, että odotan Helsinki-Vantaan saapumisaulan historian suurinta paluuseremoniaa, kylttejä ja lakanoita unohtamatta!

P.S. Muistakaa avata adventtikalentereidenne ensimmäiset luukut! Niin minäkin jo tein :-) Jean-Pierre ja Viviane olivat aivan ihmeissään suklaattomasta partiokalenterista, joka vielä alkoikin "etuajassa".

Porsaita äidin oomme kaikki

Talossa on uusia asukkeja! 26-vuotias hostisoveli tuli kotiin viikonloppuna ja asustelee luonamme ensi viikkoon asti. Nicolas ei kuitenkaan saapunut yksin, vaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Mikä mielenkiintoinen tilanne! Viviane ja Jean-Pierre eivät olleet tyttöä koskaan aiemmin tavanneet. Sain seurata ensikohtaamista täysin tilanteen ulkopuolelta. Kerrankin en itse ollut kiusallisen tilanteen keskipisteenä! Isoveli ja miniäehdokas ovat molemmat sympaattisia, mukava tavata uusia perheenjäseniä kylpyhuoneen jakamisenkin uhalla.

Viikon alussa saimme sikainfluenssarokotetta koskevat tiedotteet. Tietopläjäys tuli kuin tilauksesta, juuri viikonloppuna äiti oli asettanut mulle tehtäväksi selvittää rokottamismahdollisuuksistani. Ranskassa possutauti alkaa rehottaa rikkaruohon tavoin. Nykyinen asuinseutuni on suhteellisen tapauspuhdas, mutta kaksi rodezilaista ystävääni ovat jo sian viemää. Tulipa hyvässä välissä muutettua! En kyllä lainkaan ihmettele sikäläisiä tartuntoja, Rodezin lukiossa kun ei panostettu käsihygieniaan edes nestesaippuan verran.

Ranskalaiset suhtautuvat rokottamismahdollisuuteen erittäin kylmäkiskoisesti. Rokotus ei lukuisista sairastapauksista huolimatta ole lainkaan toivottu ranskalaisten keskuudessa. Valtio on irtisanoutunut kaikesta vastuusta mahdollisten sivuvaikutusten suhteen, mikä on saanut ihmiset varpailleen. Auktoriteettivastaiset ranskalaiset ovat vakuuttuneita siitä, ettei valtio toivo kansalaistensa parasta. Omasta mielestäni on erittäin puupäistä, turhaa ja ranskalaista protestoida vastaavista syistä. Miksi mennä puremaan ruokkivaa kättä? Itse olisin ottamassa käsivarteeni vaikka koko luokan ja hostperheenkin rokotteet. Viviane ja Jean-Pierrekin aikovat nimittäin jättää rokotteet hyllylle, syinään mediassa annettu ristiriitainen informaatio ja pelko mahdollisista sivuvaikutuksista. Isäkulta on tehnyt kaikkensa käännyttääkseen minutkin uskoon. Minulle on luettu aiheesta lukuisia lääketieteellisiä artikkeleita ja näytetty karmivia youtube-videoita pyllylleen menneistä rokottamisista. Hostvanhempiani miellyttääkseni esitin harkitsevani rokotteesta luopumista muutaman päivän ajan. No chance!

Suureksi yllätykseksenne ilmoitan viettäväni viikonlopun puolikkaan Rodezissa. Ai hitto, mutta siellähän se tauti juuri vallitsee! Mähän oon painamassa päätäni muurahaispesään... Aikeenani on ottaa juna Rodeziin huomenna koulun jälkeen. Perjantai-illan aion viettää Galtiereiden luona Sebazacissa, yllätys, yllätys! Saa nähdä mitkä ovat jälleenkohtamisen fiilikset. Lauantaiaamulla käyn maalamassa tauluni loppuun ateljeella, iltapäivällä nään muutamaa kaveria ja illalla tulen junalla takaisin Gaillaciin. Tiedän jo nyt nauttivani Gaillaciin, eli kotiin, palaamisen tunteesta. 

Vanhentunutta tietoa

Netti toimii vihdoin kannettavassani! Hostisoveli saapui kotiin ja kuin Jumalan lähettiläänä kytki macbookini talon nettiin. Hallelujah! Hei hei hikisille hetkille ranskalaisen näppiksen parissa ja kirjain kirjaimelta näpyttelylle. Seuraavassa hieman vanhempaa tavaraa, jota en yhteyden puuttumisen vuoksi aiemmin saanut netitettyä.

Ranskalaisen korvapuustin ranskankielinen käännös on muuten oikeasti francais slap à oreilles. Tämä ilmeni klikattuani blogisivuni yläkulmassa olevaa käännä-painiketta. Sivun uudelleenladattua oli kaikki tekstini luettavissa suomi-ranska-kielisekamelskalla. Googlen sanasta sanaan käännös ei ollut lainkaan hullumpi. Mitään aihetta Jean-Pierren ja Vivianen varalta sensuroimiseen ei kuitenkaan ole, sillä kaikki sanottavani heistä on pelkkää hyvää. Uskon että kirjallisuudesta todella kiinnostuneilla hostvanhemmillani on parempaakin tekemistä kuin blogini lukeminen horjuvalla ranskankielellä. Esimerkiksi Jean-Pierre viettää hellyttävän paljon aikaa kirjoittamansa romaanin kotisivujen kävijätilastoja tutkien. 

Jean-Pierre on aivan ihana. Mulla synkkaa uuden hostisän kanssa vielä edellistäkin paremmin. Hostäiti Vivianekin on kultainen, meidän kolmen kopla todella toimii. Yhdessä me ollaan keskusteltu syvistä ja kevyistä aiheista, vierailtu lähikylissä ja opeteltu ranskan puhekielen ilmaisuja. Isän kanssa olemme analysoineet mun kirjallisuuden läksyjä - Blaise Pascalin filosofia tekstejä - mutta myös katsottu Quebecin ranskaksi puhuttua Têtes à claques -animaatiosarjaa. Esitin ymmärtäväni vitsit nauraen aina Jean-Pierren nauraessa. Voin vain olla tyytyväinen että opin kauniin aksentit Kanadan mössötyksen sijaan.

Vitsien ymmärtämisestä pääsee mukavasti aasinsiltaa kielen oppimiseen. Gaillaciin muutettuani mä oon huomannut todella osaavani puhua ranskaa. Kieli on ruvennut tarttumaan, mä pystyn jo täysin puhumaan ranskaksi. Lentävien lauseiden ja puhekielen ilmaisujen varasto vain karttuu karttumistaan. Ihmeellistä! Motivaatio kielen puhumiseen on aivan eri tasolla kuin viimeisinä viikkoina Galtiereiden perheessä. Käytökselleni löytyy varmasti jokin psykologinen selitys. En kai jaksanut yrittää täysillä tietäen että kaikki loppuu aikanaan. Uudessa ympäristössä taas yritän jatkuvasti pistää peliin kaikkeni. Mutta jes, jes, jes, mä todellakin palaan Suomeen kaksikielisenä. Tai kolmikielisenä englantini huomioon ottaen. Olkaa kateellisia.

Ihmiset on täällä edelleen ylihuomaavaisia, se ei ollut pelkästään alun huumaa! Kaikilla on jatkuva mukavuusvaihde päällä. Nyrpeä saksalaisvaihtari vetää kuitenkin vaakaa sopivasti alaspäin. Rakastan Tarnia, ihmiset on täällä kymmenen kertaa aurinkoisempia kuin Aveyronissa. Suomalaiset taas kalpenevat aveyronilaistenkin rinnalla kuin lumiukot. 

Muita uutisia. Pulahdin taloyhtiön uima-altaaseen sillä seurauksella että ranskalaiset pitää mua leijonan rohkeana. Kukaan ei ole uinut altaassa elokuun jälkeen. Vesi oli kyllä aika paljon kylmempää kuin mitä kädellä huljuttaessa arvioin. Jäätävä vesi salpasi hengen, mutta maamme kunnian säilyttääkseni nousin altaasta hymy korvissa ja hyvinvointiani vakuutellen.

Toisekseen mä oon melkein oppinut käyttämään mun kosketusruutukännykkää. Erehdyin ostamaan ylihienon samsungin vessanpöntössä uineen nokian tilalle. Normaali ihminen sopeutuisi uuteen teknologiaan muutamassa päivässä, mutta mä vastaan edelleen puheluihini epävarmalla haloo?:lla. Tuleepahan ainakin liittymä halvaksi kun en osaa tekstareita kunnolla kirjoittaa. Kaiken muun rahankäytön rinnalla tämä on varmaan ihan terveellinen seikka. Kesäduunissa ansaittu kolminollainen palkkasumma ja ukin vaihtostipendit ovat viimein saaneet tulta alleen.

Raha polttaa näpeissä ja nutella crêpet vetää puoleensa: Kadunkulmista ostetut letut ja Vivianen herkkukokkailut ovat saaneet mut suuntaamaan vaatekauppojen leggings-osastoille entistä tiuhempaan. Leggingseihin ja pepunylipaitaan mä pukeutuisin vaikka näitä muutamaa vaihtokiloa ei olisikaan. Farkut on vaan niin epämiellyttävä vaatekappale. Perheessä ollut edellinen suomalaistyttö oli kuulemma lihonnut aivan muodottomaksi syksyn aikana. Jouluna vierailleet vanhemmat olivat sitten laittaneet Porilaisen Emman ruotuun. Että tervetuloa vaan, äiti ja isä, saa nähdä mikä on teidän reaktionne!

Camojen edellisestä suomalaisvaihtarista on talossa muutamia johtolankoja. Olen jo paikantanut Pentikin hopeaporon takanreunukselta ja HIMin suomekielisiä julisteita kotoa muuttaneen isosiskon huoneen seiniltä. Emma oli kuulemma aivan eri muottiin valettu kuin minä. Jean-Pierren sanoja lainaten sinisten silmien ja blondien hiuksien alta löytyy kuin löytyykin erilaisia arvomaailmoja. Viviane vertasi meitä sanoen olevani hieman vähemmän "fashion" kuin Emma. Siinä missä minua kiinnostaa Ranskan rikkaaseen kulttuuriperintöön tutustuminen, oli Emman juttu pikemminkin ranskalaispojat ja shoppailu.

Tähän väliin on pakko kertoa sydämet sulattavasta kukkakauppiaasta, jolta minä ja saksalainen Carla ostimme kimput hostperheillemme. Geelitukkaisten lukiolaispoikien sijaan minuun vetoavat ilmeisesti varttuneemmat ja astetta taiteellisemmat ranskalaisurokset. Sanaakaan sanomatta jumalankaunis suklaasilmä taiteili minulle ja Carlalle kimput kuin taideteokset. Polvet vetelinä poistuimme kukkakauppiaan luota, taitaa kukkien ostosta tulla rituaali aina Albissa käydessä.

Ainoa asia, joka mua harmittaa on mun hiukseni. Ne sitten harmittavatkin oikein todella. Ennen tänne tuloani menin leikkauttamaan tukkani, mikä palautti minut lähtöruutuun hiustenkasvatusprojektini kanssa. Mikä selkärangaton otus olenkaan, ei taida tällä tytöllä olla nutturakampausta wanhojen tansseissa. 

Camokertomus ja Laborien linna

Mä oon pahoillani että oon pitänyt teidät näin kauan pimennossa. Mä en vaan tiedä mistä aloittaa, uusia asioita on niin hitsisti. Ensimmäisen kerran blogin kirjoittaminen tuntuu lähes työläältä! Mä muistan kun Sonja kirjoitti sekavasta mielentilastaan perheenvaihtonsa jälkeen. Mä voisin nyt turvautua samaan kikkaan kuin Sonja, joka antoi blogissaan kolme vaihtoehtoa vastausten saamiseksi. Sonjaa lainaten a) kysykää selkeitä kysymyksiä, b) älkää kysykö, älkääkä myöskään odottako vastauksia tai c) keksikää se ajatustenlukukone.

Ihan ensiksi mä kuittaan itseni elävien kirjoihin sanomalla että kaikki menee hyvin. Mulla on pullat uunissa parhaalla mahdollisella tavalla. Ratkaisu, ja erittäin hyvä sellainen, löytyi kuin löytyikin EF:n kainalosta. Tarvetta jyrkempiin toimenpiteisiin, kuten järjestöstä irtisanoutumiseen, ei koskaan tullutkaan. Mulla on nyt hitsin hyvä olla. Tämän sanon suoraan, koska musta ei nyt sitä ole rivien väliin kirjoittamaan.

Viime sunnuntaina, ennen Sebazacista lähtöäni, kirjoitin olevani tapahtumiin nähden suhteellisen rauhallinen. Mutta viimeistään junassa zen-tilani katosi kuin tuhka tuuleen. Olin aivan pissat housussa, alle puolentoista tunnin päästä kohtaisin uuden elämäni. Tulevasta ei olisi paluuta, toista vaihtoa järjestö ei tulisi hyväksymään. Sormet ja polvet ristissä odotin tulevaa, kaiken olisi mentävä nappiin.

Eric-isän halasin vasta Rodezin asemalla, muut olin hyvästellyt jo Sebazacissa. Hyvästit olivat tunteikkaat, vaikkei kyyneleitä vuodatettukaan. Tyylikkään lähdön varmistin tyrkkäämällä kumoon Elianen simpukoilla somasti koristeleman kukkapurkin. Voi nolous, mutta kerrankos Eliane ei ollut moksiskaan.

Ericille heitin hyvästit iskemällä hänen päähänsä äidin lähettämän suomilippiksen. Junan ovien sulkeuduttua Eric käveli laiturilta pois taakseen katsomatta. Junaan asettauduttuani huomasin hänen kuitenkin vielä odottavan aseman ovilla. Kurkkuani kuristi, en tiennyt mitä ajatella. Ex-hostisä kääntyi kannoillaan vasta junan nytkähdettyä liikkeelle.

Gaillacin asemalla sain matkalaukkuni nostettua junasta kahden ranskalaisnuorukaisen avittamana. Ensi silmäyksellä ei laiturilla ollut kukaan minua vastassa, mutta pian hääräsi ympärilläni yksi jos toinenkin. Aluevastaava Fabienne omine- ja lainalapsineen ja pian myös omat hostvanhempani. Ennen kuin huomasinkaan olin jo uusien hostieni kanssa ajamassa kohti uutta kotiani. Kiusallisesta hiljaisuudesta ei ollut tietoakaan, juttuun tulin uusien vanhempieni kanssa heti alkumetreiltä lähtien.

Hyvä hytinä, joka minulla oli ollut Camon perheestä, piti paikkansa täydellisesti. Luottamukseni Fabienneen, Gaillacin aluevalvojaan, oli ehkä vain niin suuri, että tiesin hänen löytämien perheiden olevan kunnollisia. Kunnollinen ei tosin riitä kuvaamaan tämänhetkistä tilannettani. Tulen uusien vanhempieni, Jean-Pierren ja Vivianen, kanssa toimeen aukottomasti. He antavat jatkuvasti ymmärtää että olen perheeseen enemmän kuin tervetullut.

Paljoa en kuullut perheestä ennen tänne tuloani. Vielä vähemmän tosin Jean-Pierre ja Viviane tiesivät minusta. Viime hetkiin asti Camot olivat odottaneet erästä saksalaistyttöä sijastani. Minusta vanhemmat saivat tietää vain kahta päivää ennen saapumistani. Kaikki oli täällä valmiina saksalaistyttöä varten: perhe oli prepattu, lukioon ilmoittauduttu ja paperit allekirjoitettu. Aluevalvoja Fabienne oli tehnyt valtavan työn siirtääkseen perhettä vailla olevan tytön Gaillaciin. Hikeä otsaltani pyyhkien en voi muuta kiittää suurempia voimia, että Keni kieltäytyi muutosta. Kylmät väreet kulkevat selkäpiissäni ajatellessani että tämä mahdollisuus oli mennä sivu suun.

Saksalaistytöllekin on nyt löydetty perhe, joten tilanne kääntyi parhain päin kaikille. Hän sai jäädä Rodeziin ja minä muuttaa Gaillaciin. Kenin kaltaisten tapausten rinnalla EF kuitenkin ajattelee minun olevan vaikea. Pitänee jatkossa pitää matalaa profiilia järjestön kanssa. Tarvetta tuskin tulee Pariisin toimiston piikittelyyn, sillä Fabiennen paikallistuki pelaa aukottomasti ja perhe on nappiosuma.

Illalla tulee viikko kuluneeksi saapumisestani. Aika on mennyt huisin nopeasti. Viikossa olen tutustunut hostvanhempiini, asettunut taloon ja lunastanut paikkani uudessa lukiossa. Olin viime viikolla koulussa kolme päivää viidestä. Aika tuntuu hyvällä tavalla sanottuna paljon pidemmältä. Luokka, johon päädyin, on paras mahdollinen. Luokkahenki on uskomaton, kaikki tuntuvat tulevan toimeen keskenään.

Luokan sosiaalisiin piireihin oli helpohko sukeltaa kahden saksalaisvaihtarin siivellä. Kaupungin yksityislukiota käyvien kavereideni ansiosta saan ujutettua lonkeroni myös heidän kuviohin. En edes jaksanut harmitella, etten päässyt samaan lukioon heidän kanssaan. Parempi näin, sain myöhemmin kuulla että yksityinen vastaa toimintatavoiltaan lähes vankilaa. Oppilaiden ei sallita koulupäivän aikana poistua luokkahuoneistaan.

Asun kuutisen kilometriä kolmentoistatuhannen asukkaan Gaillacin keskustasta. Linnamainen talo on jo maaseudulla, ikkunastani näen viiniköynnöksiä silmän kantamattomiin. Voin huonoa omatuntoa potematta sanoa asuvani linnassa, sillä talon kutsumanimi on le Chateau de Laborie. Valtakuntaani on talon yläkerrasta puolet, kylpyhuoneeni on karkeasti arvioituna vanhan huoneeni kokoinen. Täällä on huimaavan kaunista, aamulla bussipysäkille kävellessäni aurinko tekee nousuaan mitä hienoimmissa väreissä.

Viviane ja Jean-Pierre ovat mitä sympaattisimmat hostvanhemmat. Ranskankieli on lähtenyt uuteen nousukiitoon käydessämme mitä mielenkiintoisempia keskusteluja. Olen ottanut käyttöön pienen vihkon, johon riipustan Jean-Pierren minulle opettamia lentäviä lauseita.

Vivianen työ on olla kodin hengettärenä, mutta Jean-Pierre pyörittää Ranskan suurimpaa luomu-tuotantoa käsittelevää aikakausilehteä. Pariskunta harjoittaa luomu-elämää, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että talouden joka purnukassa ja pussissa lukee bio tai eko. Viviane tekee luomutuotteista sanoinkuvaamattoman hyvää ja vaihtelevaa ruokaa. Kaapeista löytyy juuri sellaista tavaraa mitä mä olen meidän perheen ällötykseksi Rantapolun kaappeihin yrittänyt haalia. Hyllyt pursuavat erilaista siementä ja tahnaa, eksoottisia vihannesta ja hedelmää, täysjyväpastaa, kikhernettä ja linssiä. Tämä on ruokataivas.

Kaikki on viimein loksahtanut paikoilleen, mun ranskavuosi on viimein saanut oikean alkunsa. Aion pistän kaiken energiani tähän hetkeen ja unohtaa kitkaisesti alkaneen syksyn. Aika kultaa Rodezinkin muistot, paljon hyviäkin asioita sieltä sain. Nykyinen tilanteeni Tarnissa vastaa kuitenkin enemmän sitä, mitä lähdin tältä vuodelta hakemaan. Uskon Gaillacin ja nykyinen perheeni antavan minulle paljon ehjemmän kokemuksen Ranskan kulttuurista. Tavasta, jolla paikalliset puhuvat vanhasta asuinseudustani, olen saanut kuvan että Aveyronia pidetään Ranskan Nummelana. Uusi elämäni Ranskan sydämessä on alkanut.

Au revoir Rodez, going to Gaillac!

Eilinen ja tämä aamu on mennyt lähtöön valmistautumisessa. Nyt alkaa kaikki olla reilassa, henkisesti ja fyysisesti. Huoneeni nurkassa nököttää kaksi matkalaukkuani sinettiä vaille valmiina. Jännittää tietysti hirmuisesti, mutta tapahtuvaan nähden olotila on suhteellisen rauhallinen.

Lauantai-aamuna hyppäsin bussiin ottaen varaslähdön kauppakeskukseen, jossa perheeni tekee viikoittaiset ruokaostoksensa. Etsin itselleni uuden kännykän vessanpöntössä uineen tilalle ja, nolottaa myöntää, toisen matkalaukun. Molemmat ovat aika chic. Valkoinen kosketusruutukännykkä on sen verran upea, että uskon sen kiertävän vessanpöntön kaltaiset vaaravyöhykkeet kaukaa. Kirkkaanpunainen matkalaukku taas oli niin valloittava, että se oli pakko saada, vaikka rutkasti halvempiakin olisi ollut tarjolla. Matkalaukku on ainakin kaksi kertaa arvokkaampi kuin tavarat joiden kuljettamiseen sen ostin. Mutta väri on tosiaan ihana.

Syötyäni lounaan hostisän kanssa suuntasin jälleen kaupungille. Tulen kyllä aidosti ikävöimään Ericiä. Eric on mitä sympaattisin tyyppi, vaikka onkin talossa vahvasti Elianen tossun alla. Kaupungilla jätin henkiset hyvästit Rodezille. Mitäköhän mä jään loppuen lopuksi Rodezista kaipaamaan? En ainakaan alkeellista bussiverkostoa tai radikaaleja lämpötilanmuutoksia. Uudessa perheessä tuskin saan nauttia Elianen ja Ericin minulle suomasta vapaudesta. Iltamenoja ajatellen en olisi joustavampia hostvanhempia voinut toivoa, vaikken mikään bilekärpänen olekaan. Sebazacin karatelle ja Rodezin maalausateljeellekin tulee etsiä Gaillacista vastineet. Kaksi tauluani aion noutaa Sonian luota joulukuun alkuun mennessä.

Takaisin pitänee tulla myös muutaman kaverin vuoksi. Sebazacilaiset Léa, Elodie ja Anna ovat jo minut kutsuneet luoksensa. Koulusta jään varmaan Paulinea, Cassandraa ja Celiaa eniten kaipaamaan. Latinopojille heitin hyvästit ollessamme eilen hostperheinemme keilaamassa ja syömässä ravintolassa. Pojat vakuuttivat etteivät he unohda minua, mutta heitä tulee kyllä ikävä. Omasta puolestani aion tehdä kaikkeni, jotten kadota sitä pientä latinomaisuutta, jonka poikien avulla löysin itsestäni.

Kunnostauduin pitkästä aikaa myös tavaroiden palauttelussa, onnistuin nimittäin saamaan rahat takaisin kuusi viikkoa käyttämistäni koulukirjoistani! Suurta euforiaa tuotti tyhjentää kansioni kaikista ekonomian tunneilla jaetuista monisteista. Hei hei kansantalous, budjettivaje ja maksuvalmius. Uudessa koulussa saan opiskella kirjallisuuslinjalla, ei taida kauppis olla mun juttu.

Kello lähentelee jo ruoka-aikaa, Clarisse poikaystävineenkin saapuu lähtölounaalleni. Pääruoaksi on raclettea ja jälkiruoaksi Elianen aamulla leipomaa pullaa. Yllätyin lämpimästi kun Eliane sanoi että tulee aina ajattelemaan mua pullapitkoa letittäessään. Sweet! Hyvä että olen vaihtamassa ennemmin kuin myöhemmin, ihana erota Elianesta näinkin lämpimissä merkeissä. Tämän kirjoituksen valmiiksi saatuani liityn muiden joukkoon ja keskityn itsekin tekemään viimeisistä hetkistä Galtiereiden perheessä parhaat mahdolliset.  

Real life 24

24-televisiosarjaa katsoessa olen aina miettinyt kuinka kaikki ne tapahtumat mahtuvat yhteen vuorokauteen. Nyt on kuitenkin todistettu, että 24 tuntiinkin mahtuu tapahtumaa ja tunnetta. Uuden isäntäperheen saaminen oli vähintäänkin yhtä suuren työn takana kuin Jack Bauerin maailmanpelastukset!

To 19h00: Soitan Gaillacin aluevalvojalle toistamiseen, kysyäkseni muuttoni varmistumisesta. Aluevalvoja kertoo minulle, ettei EF:n johto hyväksynyt muuttoani. Vallitsevina tunteina suru, epäusko ja sitä myötä kasvava raivo järjestöäni kohtaan. Kysyn aluevalvojalta voinko henk.koht soittaa EF:n toimistolle heidän päätökseensä vaikuttaakseni. Fabienne antaa minulle aluepäällikön numeron.

To 20h00: Koitan turhaan saada EF:n aluepäällikköä kiinni. Useiden soittoyrityksieni jälkeen en saa enää Fabienneakaan kinni. Eliane alkaa valittamaan puhuttuani puhelimessa liian pitkään. Kirjoitan hädissäni meilin äidille, nyt olisi tärkeä puhua. Avaudun epätoivoissani tilanteesta Ericille. Eric lupaa soittaa EF:n toimistolle heti ensimmäisenä asianaan aamulla. Kirjoitan itsekin EF:lle heidän uudelleenharkintaansa anoen.

To 21h00: Eliane ei hahmota tilannetta. Hän huutaa minulle ettei kukaan ymmärrä mitä haluan. Ensiksi haikailen viikkoa Lillessä, sitten Pariisiin muuttoa ja nyt olen Gaillacissa olevan isäntäperheen perässä. Tämän siitä saa, liiallisesta itsenäisyydestä. Selitän tilanteen parhaani mukaan, kuinka EF ei anna minun vaihtaa perhettä hänen ja minun eriävistä, vaihtoajankohtaa koskevista mielipiteistä johtuen. Paljastaen pyytäneeni Ericiä soittamaan EF:n toimistolle ja oikaisemaan tilanteen. Eliane raivostuu, sanoen ettei se ole heidän tehtävänsä.

To 22h00: Sanasota Ericin ja Elianen välillä. Eric on ymmärtänyt hätäni ja perheenvaihtoni tarpeellisuuden ja puoltaa minua kaikin voimin. Eliane  myöntyy ajan myötä, mutta ei edelleenkään pidä EF:lle soittamisesta. Pieni helpotus ja toivonkipinä syttyy.

To 23h00: Odotan vielä äidin puhelua. En keksi ainuttakaan tapaa tavoittaa vanhempiani. Oma kännykkäni sanoi sopimuksen irti vessanpönttöpulahduksen jälkeen, eikä Clarissen tai Ericin kännyköillä onnistu soitto ulkomaille, edes minun simmilläni. Eliane on taas tiukasti kieltänyt kotipuhelimen käytön muihin kuin ranskalaisiin kotinumeroihin.

To 24h00: Nukun pinnallista unta asioistani märehtien ja alkavan flunssan kourissa. Aamulla Eric herättää minut luullen nukkuneeni pommiin. Pyydän jäädä koulusta kotiin kipeän kurkkuni (ja henkisen tilani) vuoksi. Nyrpeänä Eliane varaa minulle ajan terveyskeskukseen, lääkäri päättäköön olenko tarpeeksi kipeä koulun väliin jättääkseni.

Pe 7h00: Äiti saa minut kiinni Galtiereiden kotipuhelimesta. Kerron EF:n päätöksestä, josta äiti raivostuu suunnattomasti. Hän kehottaa minua kirjoittamaan meiliä isälle, joka on Münchenissä (?) työmatkalla. Äiti lopettaa puhelun soittaakseen välittömästi EF Suomen toimistolle.

Pe 8h00: Puhun vuorotellen äidin ja isän kanssa puhelimessa toimintasuunnitelmia hioen. Henkisesti olen aivan rikki. Clarisse herää jatkuvaan puhelimen pirinään silmiään unisena hieroen. Excusez-moi!

Pe 9h00: Käväisen lääkärillä kuunteluttamassa keuhkoni ja katseluttamassa kurkkuni. Lääkäri määrää huiman määrän kurkkusiirappeja, imutabletteja ja särkylääkkeitä. Palaan kotiin uutisia odottamaan.

Pe 10h00: Eric soittaa EF:lle töistään käsin. Hostisä oikaisee EF:n käsityksen perheessä vallitsevasta tilanteesta. Eric vakuuttaa EF:n johdon siitä, kuinka vaihtoni olisi Elianen sanomasta huolimatta paras ratkaisu kaikille.

Pe 11h00: Isä laittaa pelottavan tiukan vaatimuksen EF Ranskan toimistolle. Rakas isäni ei sanoissaan arkaile, vaan vaatii ratkaisua uudelleensijoittamiseeni saman työpäivän aikana. Meilissä vilahtelee jo oikeudellisiin toimenpiteisiin liittyviä termejä. Toivonkipinä kasvaa, huono olo on jo poissa. Näin jälkeenpäin ajatellen tämä jos joku laittoi vipinää EF:n kinttuihin.

Pe 12h00: Eric palaa kotiin lounaalle ja valaisee minua EF:lle soittamastaan puhelusta. EF Ranska oli vakuuttanut ottavansa asiani ensimmäiseksi prioriteetikseen. Mikäli Madame Smaine ei päivän sisään varmistaisi minulle perhettä Aveyronista, siirrettäisiin minut Gaillacissa olevaan perheeseen. Fiilis on jo erinomainen, tiedän että oman ja hostisän tuplahyökkäys on pistänyt asioita liikkeelle.

Pe 13h00: Oma aluevalvojani, Madame Smaine, soittaa Ericille kertoakseen että hänellä on kaksi perhettä varmistusta vailla. Voihan räkä! Vaivun jälleen syvään epätoivoon. Luottamukseni omaan aluevalvojaani on syksyn tapahtumien myötä painunut pakkasen puolelle. Minua pelottaa joutuvani kehnon aluevalvojani löytämään kehnoon perheeseen.

Pe 14h00: Tukalaa odottelua ja sinisiä fiiliksiä.

Pe 15h00: Äiti soittaa kyselläkseen kuulumisiani. Kerron pelostani Madame Smainen löytämiin perheisiin liittyen. Äiti vakuuttaa pimp my motivaatio -tyyppisesti että varmasti hyvä perhe löytyy omankin aluevalvojan toimesta. Ei perhe Aveyronissa välttämättä huono asia ole. Olen jo kuitenkin tehnyt Gaillacista itselleni ultimatumin. Mikään muu ei enää kelpaa.

Pe 16h00: Päätän kirjoittaa toisen anelumeilin EF:n johdolle. Kerron ymmärtäväni järjestön periaatteen siitä, kuinka meitä vaihtareita ei mielellään siirretä alueelta toiselle sosiaalisten kuvioittemme säilyttämiseksi. Vakuutan että alueenvaihto olisi minulle tässä kohtaa paras vaihto-ehto. Syksy on mennyt perheessä koettujen ongelmien varjossa, enkä ole kaveririntamalla kyennyt sata lasissa panostamaan. Freesi alku uudella alueella ja uudessa lukiossa olisi täten erittäin toivottu. Sormet ja varpaat ristissä jään odottamaan vastausta "une petite demande -meililleni.

Pe 17h00: Eric-isä soittaa kertoakseen että Pariisin toimisto on tehnyt päätöksensä ja soittaisi minulle tunnin sisään. Pissat housussa päivystän puhelimen vieressä.

Pe 18h00: EF:toimistolta soitettaessa saan kuulla juuri sen minkä haluankin: minut siirretään Gaillaciin! Ou jee! Madame Smaine ei onnistunut varmistamaan perheitään iltapäivän kuluessa, joten EF:lle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin sijoittaa minut Gaillaciin. Hypin onnessani ja kailotan huraa!-huutoja tyhjässä. Hengähdän syvään, kaikki meni juuri niin kuin toivoinkin. Avaan meilini vanhempiani informoidakseni, mutta viesti on yllättäen mennyt perille jo Suomen EF:n kautta. 

Pe 19h00: Gaillacin aluevastaava soittaa muuttoni aikataulusta. Lähtisin Rodezista sunnuntai-iltapäivänä ja jo illalla saisin asettua uuteen perheeseeni. Sain myös kuulla muutamia tiedonrippeitä tulevista hosteistani. Talo on Gaillacia ympäröivällä maaseudulla, kulkisin kouluun bussilla. Isä työskentelee, mutta äiti on kotiäiti, vaikka pariskunnan kolme lasta ovat vanhempia ja muuttaneet pois kotoa. En olisi perheen ensimmäinen vaihtari, ymmärsin että talossa oli viimekin vuonna suomalaistyttö! Jotain uima-altaaseen ja tenniskenttäänkin viittaavaa mä olin kuulevinani. Sanomattakin lienee selvää, että nukuin yön syvästi ja hyviä unia nähden. Mulla on vihdoin uusi perhe!

EF ultimatum

Nyt on EF iskenyt peliin viimeisen niitin. Asiat ovat menneet järjestön kanssa niin huonoon jamaan, ettei EF:n toiminnalle enää voi keksiä selittäviä tekosyitä. Näiden tapahtumien myötä EF on lopullisesti todistanut kyvyttömyytensä kunnollisena vaihtarijärjestönä. EF Ranska on ilkeä ja yhteistyöhaluton, ja toimii tietoisesti oppilaiden parhaan vastaisesti.

Gaillacissa asuvat ystäväni vihjasivat minulle että alueella olisi isäntäperhe vapaana. Perhettä oli alunperin tarjottu lukiossani olevalle, myös uutta perhettä vailla olevalle saksalaistytölle. Nappasin heti luurin kouraan ja soitin Gaillacin aluevastaavalle asiasta kysyäkseni. Perhe oli todellakin vapaana, koska saksalaistyttö oli alueenvaihdosta kieltäytynyt. Aluevastaavan minulle paikkaa tarjotessa vakuutin hänet halustani muuttaa Gaillaciin. Olisin enemmän kuin valmis muuttoon.

Aluevastaava sanoi soittavansa varmistuspuhelun EF:n Pariisin toimistoon ja Lounais-Ranskan pomolle. Vaihto onnistuisi jo tulevana viikonloppuna. Toisin kuin Rodezin hupsunhullulla Madame Smainella, Gaillacin aluevastaavalla oli selvästi langat käsissään. Hypin ilosta ja onnesta, vihdoin kaikki järjestyisi. Liian kauan olen ollut sietämättömässä välitilassa kahden perheen välillä, tietämättä tulevasta. Perheenvaihtopäätöksen jälkeen en ole kunnolla pystynyt hengittämään, saatika keskittymään normaaliin arkeen. Omatoiminen perheenetsintä ja asioista huolehtiminen on vienyt uskomattoman paljon voimavarojani.

Gaillaciin muuton myötä voisin jättää Rodezin ongelmat taakseni lopullisesti. Rodez on EF:n ongelmien sydän, kaupungissa ei mikään pelaa järjestön tukiverkon tasolla. Alueen kymmenestä vaihto-oppilaasta kuusi on vaihtanut tai vaihtamassa perhettä. Näistä kaksi ovat löytäneet uuden perheen itse, yhden aluevalvoja on onnistunut siirtämään väliaikaisperheeseen ja toisen edellisen oppilaan vanhaan hostperheeseen. Viides on päättänyt jättää ohjelman, palaten kotimaahansa vuodenvaihteen jälkeen. Kuudes olen sitten minä, tähän asti täysin vailla tietoa uudesta perheestä. Muuttaisin Gaillaciin enemmän kuin mielelläni.

Eilen illalla puhuin toistamiseen Gaillacin aluevastaavan kanssa. Varmana pitämämme perheenvaihto ei onnistukaan, sillä EF Ranska on ajatusta vastaan. EF:n johtoa lainaten aluevastaava sanoi, että "tilanteeni ei ole kiireinen, eikä vaihto siitä syystä perusteltu". Tässä vaiheessa murruin täysin. Järjestölläni olisi perhe vapaana, mutta he eivät hostäitini alunperin asettaman aikarajan syystä näe vaihtoani tarpeellisena. Aivan käsittämätöntä!

Eliane on ilmoittanut EF:n toimistolle pitävänsä minut vuodenvaihteen yli. Samaan aikaan äiti kohtelee minua aivan sietämättömällä tavalla. Perheenvaihto olisi Elianellekin paras ratkaisu, vaikkei hän itse sitä ymmärräkään. Hostäiti ei vain suostu oikaisemaan EF:n käsitystä perheessä vallitsevasta tilanteesta. EF Ranska ajattelee Galtiereiden olevan unelmien hostperhe ja minun vaikeahko ja niskuroiva, alati ongelmia aiheuttava oppilas.

Epäuskosta, raivoista, surusta ja lukuisista muista tunteista hytisten tein päätöksen puhua hostisälleni. Nappasin häntä hihasta aikeenani oikaista asiat viimeisen kerran. Selitin hänelle tilanteen Gaillacissa olevan perheen suhteen ja anoin häntä soittamaan EF:n toimistolle. Kuten aina Eric-isä ymmärsi ja lupasi soittavansa. EF:n vääristynyt käsitys perheessä vallitsevasta tilanteesta tulisi oikaista.

Eliane tietenkin raivostui. Hänen mielestään EF:lle soitto ei ole heidän tehtävänsä. Kesken lopettaminen osoittaa hänen mielestään lapsellisuutta. Tässä vaiheessa tohdin muistuttaa että hostäiti itse halusi jättää vuoden puolikkaaseen. Hostäitini on apinanraivoilla päättänyt pitää minut vuodenvaihteen yli, vaikka tämä on selvästi huonoin vaihtoehto kaikista.Ensimmäisen kerran Eric otti erävoiton Elianesta. Hostisä toisti ja intti vaimoaan vastaan. Kaikille hyvän ratkaisun tulisi löytyä. Jos ratkaisu sitten olisi aikaisempi lähtöni, niin olkoon.

Nyt jäämme vain odottamaan EF:n reaktiota. Parhaassa tapauksessa asiat oikonevat, löydämme ratkaisun EF:n kanssa, ja saan vaihtoni vielä viikonlopun aikana. Hostisän soiton lisäksi oma äiti ja isä ovat ottaneet yhteyttä EF:n toimistoihin Suomessa ja Ranskassa. Isän meili oli jo aika pelottava, vaikka se koostui vain karuista totuuksista ja oikeutetuista vaatimuksista. Jos asiat eivät tällä raukene, niin alkaa tässä jo olla aineksia haastaa EF oikeuteen kuluttajansuojalakiin vedoten. EF:n myymä vaihto-oppilas vuosi on kaukana totuudesta. Etenkin kohta "oleskelu huolella valitussa isäntäperheessä" ja EF:n lupaama tukiverkko mättää pahasti. Itsekin laitoin meiliä pesään, mutta tuskin sillä on mitään vaikutusta. Ranskassa lapset ovat lapsia ja heidän mielipiteensä yhtä turhan kanssa. 

Gourmand-viikonloppu Gaillacissa

Viime viikonloppu, Gaillac, kanadalainen vaihtariystäväni Pauline. Tässä tulevan blogipostini juoni kolmessa sanassa. Gaillac on Rodezia huomattavasti pienempi kaupunki tästä noin sata kilometriä lounaaseen (kertoo hyvin myös viikonlopun intresseistä), eli Toulouseen päin. Pauline asuu pienellä maatilalla, joka on kävelymatkan päässä Gaillacin keskustasta. Maalaistalo on hiekkatien päässä keskellä viiniköynnöspeltoa. Pihalla käyskentelee kanoja ja ruoat väsätään suurimmaksi osaksi oman kasvimaan ja eläinkunnan tuotannosta. Ekana aamuna mä luulin että jollain oli kännykässään kukon kiekaisu tekstarin merkkiäänenä, kunnes tajusin että ääneen aiheutti ihka oikea, elävä kukko.

Paulinen hostvanhemmat ovat supersympaattinen eläkeläispariskunta. Pauline ja talossa samanaikaisesti asuva saksalaistyttö Leonie ovat talon 14. ja 15. vaihtari. Suomalaistyttöjä on talossa ollut kaksi, molemmat hostäidin sanojen mukaan blondeja ja sinisilmäisiä kuten minä. Leonillakin oli ystävä käymässä, joten meitä oli talossa neljä vaihtaria. Todellinen vaihtarihotelli, sanoin. Pieni kateus kirpaisi nähdessäni kuinka hyvin asiat voisivat olla. Hostäiti Monique oli kultainen meistä kaikista huolehtiessaan ja hostisä Rene huvittava ranskalaisukki henkselihousuineen. Talossa ravasi jatkuvasti myös naapurimaatilan pikkuiset sukulaisserkut. Mitään suloisempaa ja sydäntä sulattavampaa ei muuten ole kuin alle kymmenvuotiaiden antamat poskisuudelmat!

Säät eivät olleet mitä parhaimmat, joten vietimme paljon aikaa sisällä talossa rupatellen ja rummikubia pelaten. Rodezissa Paulinen kanssa puhumani englanti vaihtui Gaillacissa ranskaan. Tämä tuntui aluksi hassulta, koska olen Paulineen alunperin englanniksi tutustunut. Mä olen vaihtareiden kanssa ehkä liiankin hanakasti englannissa pitäytynyt, mikä on ihan hupsua, sillä eihän se mun äidinkieli ole.

Jo kolmipäiväisen aikana tunsin kuinka kielitaitoni parani kohisten. Vaihtariporukalla puhuessa sai pienen armahduksen lisäksi toivottuja korjauksia virheisiinsä. Saksalaisiin verrattuna, jotka laskettelivat ranskaa hämmästyttävän neutraalilla aksentilla, olimme Paulinen kanssa kielitaitoinemme aivan töhnää. Pauline nauroi rullaavalle ärrälleni (edelleen suuria vaikeuksia ranskalaisen kurkkuärrän kanssa), johon minä vastasin imitoimalla sanoja, joissa jenkkiaksentti tulee parhaiten esille (beaucoup, mais, j'ai). 

Kolmipäiväisen suurin intressi oli kuitenkin RUOKA. Gaillac on jo tunnetumpaa viinialuetta, ja heti ensimmäisenä iltapäivänä kävimme maistelemassa viinejä. Paulinen kanssa maistelimme kolmea kuivaa valkoviiniä, neljää punaviiniä, kolmen makeaa jälkiruokaviiniä ja kahta kuoharia. Tämän sarjan loputtua ranskalaiset ärrätkin surrasivat oikein mukavasti. Ei muuten ole mikään vitsi että huppelissa kielitaito paranee! Lämmin kiitos Ranskan viinikulttuurille, isäntäperheen kanssa nautittuna EF antaa absolutismisääntöineen hieman periksi.

Tein suuren vaikutuksen seurueeseemme tuntiessani viinisanastoa kuten rosé, brut, sec ja doux. Viininmaistelu ei muuten ihan perätöntä puuhaa ole! Punaviiniä en vieläkään saa alas hieman irvistämättä, mutta eroja valkoviinien välillä mä alan ymmärtämään ja jopa maistamaan. Raikas valkoviini merenelävien ja rapujen kanssa, hieman raskaampi lohen ja kastikkeellisten kalojen kaverina, makea valkoviini suolaisen roquefort-juuston makua taittamaan... Mä saatan tulla takaisin aivan viinieksperttinä!

Koskaan ette tuu kuitenkaan uskomaan mitä me syötiin sunnuntailounaan alkuruokana! Hanhenmaksaa, mutta ei mitä tahansa peltipurkkipateeta, vaan omalla farmilla tuotettua sitä itseään. Mitään parempaa en ole aikoihin maistanut, harvoin tätä herkkua saa näin aitona. Hieman yökötti kun hostukki demonstroi miten maissit tungetaan eläinraukkoihin, mutta maksan mukavasti sulaessa suussani pystyin tuonkin pienen epäkohdan unohtamaan. Ruokapuolesta mainittakoon vielä Leonien loihtimat taivaalliset karamelliherkut. Koskaan en ole Omar-karkeista pitänyt, en edes Eila-mummin vuoksi, mutta nämä ihanuudet olivat aivan voittamattomia. Nyt on siis hallussa Omar-karkkienkin kokkaaminen. Odota vain äiti, kunnes saat näitä maistaaksesi!

Junan otin takaisin maanantai-iltana. Vaunu oli tupaten täynnä Gaillacista Albiin asti, istumapaikan sain vasta puolimatkan jälkeen. Eric-hostisä oli asemalla vastassa, hänet nähdessään fiilis oli kuin ensimmäisen kerran saapuessani. Huomenna alkaa taas koulu, lomat ovat viimein ohi. Kaksi viimeistä lomapäivää Sebazacissa olivat mitä rauhallisimpia, onnistuin nimittäin tyrehdyttämään sosiaalisen elämän rippeenikin tiputettuani kännykkäni vessanpönttöön. et il ne marche plus... onnitteluita otetaan vastaan!

Salaliittoteoria kalanmaksaöljy

Tunnustettakoon, että mä olen surkea siivoamaan irronneita hiuksiani. Tukkaa irtoaa harjatessa, föönatessa ja varmaan myös ajatellessa. Äiti-kulta kotona Rantapolulla jaksaa harva se päivä minua asiasta muistuttaa. Monen asian suhteen mä osaan olla järjestelmällinen, mutta hiusten siivoaminen ei todellakaan ole mun leipälaji. Viemäriin ajautuneista hiuksista johtuen isä joutuu säännöllisesti putsaamaan pesualtaani vesilukon. Pidän yleensä huolen olevani muissa maisemissa kyseisen operaation aikaan, se kun ei todellakaan ole nättiä katseltavaa.

Osasin siis odottaa hostäitini mainintaa asiasta. Eliane onnistui tapojensa vastaisesti huomauttamaan asiasta lähes kiltisti, vain pientä närkästyneisyyttä äänessään. Muutaman viikon ajan jaksoin syynätä tasoja ja kalastaa jokaisen haivenen roskikseen. Ihminen olen kuitenkin minäkin, ja hiuksia on silloin tällöin jäänyt huomaamatta. Elianen uudestaan asiasta mainitessa oli ystävällisyyden rippeetkin kadonneet äänestä.

Sama jatkui ja jatkui ja jatkui, vaikkei hiuksia enää ollutkaan löydettävissä. En jaksanut enää kuunnella hostäidin kitinää, joten päätin jatkaa peliä uudella taktiikalla. Aloin ääneen ihmettelemään valtavaa hiuskatoani, sanoen ettei tämä normaalia mulle ole. Elianen paasaamiseen vastasin kyyneliä pyyhkien menettäväni tuuhean tukkani. Vertasin itseäni jopa talon koiraan eläinten karvanvaihtojaksoja ajatellen. Kuinka alas sitä voikaan mennä?

Tunteidenpurkuni jälkeen hostäiti ei tiennyt miten päin olla. Hän antoi minun olla jonkin aikaa, mutta ajanmyötä päädyimme googlettamaan syitä ongelmaani. Syyn sain vieritettyä ranskalaisen ruokavalion niskoille, kun löysin yhteyden kalanrasvan ja hiusten hyvinvoinnin välillä. Lähes jokaviikkoisen kalani vaihduttua ranskalaisten suosimaan punaiseen lihaan ei kalaöljyjen puuttuminen ollut lainkaan hassumpi tekosyy keksiä.

Kalanmaksatabut ostettuani antoi Eliane minulle armoa muutaman viikon ajan. Nyt ollaan kuitenkin taas lähtöruudussa: Elianen rätti viuhuu ja suu käy. Hostäiti liioittelematta juoksee perässäni hiuksiani, ja ilmeisen lukuisia muita sotkujani, siivoten. Hiuksista valittamisesta pääsee mukavasti aasinsiltaa muihin ongelmiin. Ethän käytä enempää kuin yhden teepussin per päivä, muistathan ostaa omat välipalaomenasi kaupasta, olisi parempi jos jättäisit leivänpäälliset kinkut syömättä. Hostäidin vedettyä aamupalamahikset minimiin voin olla vain tyytyväinen että omasta takaa löytyy vielä paketillinen äidin lähettämiä kaurahiutaleita. Bon appetit!