Viridianin vihreää ja kadmiumin punaista

Tänään kävin kuikuilemassa toisella mahdollisella öljyvärikurssilla, ja voin iloikseni sanoa, että kerrankin jo toinen kerta toden sanoi! Rodezin vanhassa kaupungissa sijaitseva pikkuruinen taideateljee on juuri sitä mitä etsinkin, jihuu!

Aiemmin kokeilemani, hostäitini minulle löytämä taidekurssi, ei tätä vastoin aivan vastannut toiveitani. Viime perjantaina löysin itseni paikalliselta kansalaisopistolta yksin kymmenen, keski-iältään varmasti eläkeiän ohittaneen, kukka-asetelmia maalaavan naisen seurasta. Ei seura sinänsä haitannut, mutta uskon tänään löytäväni ateljeen antavan minulle enemmän monin tavoin :-P.

Kansalaisopiston kurssin vetäjä oli kuitenkin superhellyyttävä, ja vielä tänä iltana soitteli perääni ja kyseli päätöksestäni jatkaa. Madame oli aivan hurmioissaan piirrettyäni nopean hiilivärityön puunpalasesta ja suunnitteli intoa tihkuen kuinka paljon voisin Suomen taidehistoriasta muille opiskelijoille luennoida. Karu totuus mun menneiden aikojen tuntemuksesta (etenkin taiteeseen liittyvien) olisi varmasti ennemmin tai myöhemmin paljastunut, jos olisin kyseiselle kurssille jäänyt...

Kolmen päivän kuluttua aloitan siis kunnolla Sonia Privatin ateljeessa :>. Kolme tuntia kerrallaan, yhtenä lauantaina kahdesta, pääsen todella maalaamaan ajatukset pihalle! Ihanaa! Toiset päästää höyryt pihalle nyrkkeilysäkkiä mätkimällä, mulle riittää luova tunteiden purkaminen. Mätkimisestä puheen ollen huomenna menemme kuitenkin hostisäni kanssa katsastamaan lisää paikallisia urheilumahdollisuuksia - tällä kertaa tosiaan itämaisten taistelulajien sektorilta! Tulevista harrastekokemuksista kirjoittelen lisää pikimmiten...

Sosiaalisen elämän alku

Tonight's gonna be a good night, tonight's gonna be a good, good night, yeeeaahhh! Mmm-hhhmmm. Tänään OLI upea ilta! Suoraansanottuna SURKUHUPAISA lauantai-aamuni muuttui sosiaalisesti menestyksekkäimmäksi illakseni tähän mennessä! :> Tässä alla tarkemmin:

Lukuisista yrityksistäni huolimatta en ollut onnistunut hankkimaan itselleni seuraa vielä kello yhteen mennessä iltapäivällä. Epätoivosta surkeana laahustin ympäri taloa, kaivelin perheen ruokakaappeja lohturuoan toivossa ja kirjauduin jopa messengeriin tekemisen puutteessa. Olin siis jo käytännössä luovuttanut, kun kyläkamuni Anna soitti ja kysyi lähtisinkö kaupungille. No totta hitossa! Menoksi pistin heti likaiset hiukseni ponnarille heitettyäni, aamun röhnävaatteet kaupunkikelpoisiin vaihdettuani ja huiman kaunistumisoperaationi, ripsien taivuttamisen, tehtyäni. Toista kertaa ei tarvinnut pyytää!

Päivä oli mitä parhain: puhuin, hymyilin, nautin ja nauroin varmaan enemmän kuin tähän mennessä yhteensä. Melkein nolottaa myöntää, että mua harmittaa ettei tullut otettua kameraa mukaan! Seuranani ei ollut pelkästään Anna, mutta myös Emmanuelle ja kaveripojat Daniel ja Alexis. Kuvat olisivat olleet täydellistä todistusaineistoa sosiaalisen elämäni alusta Ranskassa! Tant pis (=ei voi mitään).

Kotiin saavuin minuuttia ennen kotiintuloaikaani, jota olin jo illan aikana kaksi kertaa ehtinyt venyttää. Hostvanhemmat tuskin huomasivat tuloani. Nyt sitä vasta ymmärtää, kuinka rankkaa elämäni esikoisena on ollut! Ranskan vanhemmat, etenkin Eliane-äiti, osaavat tietyistä asioista olla liiallisenkin tarkkoja, mutta kahden jo täysi-ikäisen vanhemmuus varmistaa tämän uskomattoman rentouden tulemisteni ja menemisteni kanssa. Voi Anni-siskoni, mikä vapaus sinua odottaakaan XD!

Ilmeisesti olen sittenkin blondi

Muutaman viikon takaisen askarteluepisodin (Ajankäytön helmiä 16.9) jälkeen päätin taloustiedon tunnilla ottaa itseäni niskasta kiinni ja panostaa tuntiseuraamiseeni. Tuloksena oli kaksi A4-paperillista siansaksaa ranskalaisesta sosiaaliturvasta. Puolet opettajan sanelemasta meni täysin ohi, neljänneksen kirjoitin väärin ja loput keksin kokonaan itse. Viimeistään keväällä enemmän ymmärtäessäni saan varmasti muikeat naurut päättömistä muistiinpanoistani.

Lopputunnit menivätkin sitten tavalliseen tapaan kirjeitä kirjoitellen ja korjausmaalilla sydämiä ja suomenlippuja vihkojen kansiin maalaillen. Viikon saldona taitaa olla noin pullollinen white-outia ja vihollinen kirjepaperia. Mun pitäisi varmaan ottaa aikaa itselleni ja miettiä mitä mä todella tältä vuodelta haluan. Koulu on niin suuri osa ranskalaista arkea (mun arkea) että tuntuu hävyttömältä ajantuhlaukselta istua päivät pitkät pulpetissa tyhjänpanttina.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että saan vuodelta a) loistavan ranskan, b) hataran espanjan ja c) kymmenisen vaihtokiloa. Samaan aikaan menetän a) viisi jaksoa oikeasti hyödyllisten opintojen parissa, b) vuoden Minni-kummitytön elämästä ja c) kavereiden keväiset täysi-ikäistymiset. Toisaalta saan viettää viimeisen alaikäisen vuoteni täällä, EF:n tiukkojen sääntöjen alaisena ja turhien houkutusten ulottumattomissa.

Oli muuten tässä jokusen aikaa sitten juhlimisesta, juomisesta ja vastaavasta toiminnasta mielenkiintoista juttua (vielä reippaasti ala-ikäisten ) lattarifrendieni kanssa. Keskustelun päätteeksi iskivät pojat virnistellen kouraani kolmet kaksikymmentä- viiva kaksikymmentäviisivuotiaan paperit, joista minua kolme tuttuakin tutumpaa naamaa tuijotteli. Näin meillä Kolumbiassa ja Meksikossa, siis XD.

Eilen taas tuotti mukavan yllätyksen espanjan open poissaolo ja siitä johtuva kahden tunnin hypäri. Vietin ajan kanadalaisen vaihtaritytön Savannan kanssa koulun edusnurmikolla aurinkoa paistatellen ja EF:n toimintaa märehtien. EF:stä mulla riittäisikin kirjoitettavaa vaikka kuinka, kyseiselle maailmanparannustekstille taidan kuitenkin pyhittää kokonaisen blogitekstin hieman myöhemmin.

Kyseisenä iltapäivänä jouduin myös vakavan koulukiusaamisen kohteeksi, kun Savannan luokkatoverit laumana hyökkäsivät kimppuuni kysymyksineen. En muista miten keskustelu alkoi tai jatkui, mutta seuraavan suuntaiseen dialogiin se päättyi:

muut: "Onks kaikki Suomessa blondeja ja sinisilmäsiä?"
mä: "Ai häh?"
muut: "B-l-o-n-d-e-j-a ja sinisilmäsiä?"
mä: "Öö... joo, suurin osa."
muut: "Onks blondit tyhmiä?"
mä: "Ai häh?"
muut: "Ootsä tyhmä?"
mä: "Nyt en kyllä tajunnu..."
muut: "Ootsä tyhmä?"
mä: "Siis mitä..?"

Tämän episodin jälkeen en siis lainkaan ihmettele jos olenkin onnistunut antamaan sellaisen kuvan, että pohjoismaalaiset on poikkeuksetta sinisilmäisiä, blondeja ja todellakin... vähän tyhmiä. Kirjoittelemisiin!

Paketti!

Eilen illalla saapui paketti Rantapolulta täynnä tuttuja tavaroita, makuja ja hajuja! Ihanaa! Yllätys oli SUURI kun isä-Eric töistä tullessaan vaappui huoneeseeni valtavaa pakettia kannatellen. Postin ripeys yllätti, vastahan äiti kertoi paketin lähettäneensä... Ehkä lukuisilla tarroilla ("kiireellinen", "express", "priority mail") oli jotain tekemistä asian kanssa. Kiitos mami! Kaiken lisäksi vaatteissa oli edelleen ihanainen oman kodin haju :-). Nyt jälkeenpäin harmittaa ettei tullut napattua kuvaa paketista sisältöineen! :'(

Tilaamani untuvatakin, lasketteluhousujen ja -kerraston lisäksi paketista löytyi muutama ihanan lämmin fleece, villasukat ja kaulahuivi. UGG-talvibootsitkin olin iloinen saadessani, vaikka olin elokuussa pakatessani ne suosiolla jättänyt sivuun. Silloin elin olin vielä siinä uskossa että vuosi menisi aurinkoa ottaen ja flipflopeissa läpsytellen... Reinotkin pääsevät varmasti ahkeraan käyttöön mummin lähettämien villatossujen ohella!

Myös yllätyksenä tulleet kuvat löytyvät jo kehystettyinä pöydältäni: Juuson uunituore rippikuva ja kontrastina ikivanha kuva musta, äidistä ja isästä. Veljeni on muuten valioluokkaa, sitä ollaan ruusut kourassa niin komeina ETTÄ. Vaatekaapin magneettiseinänkin olen jo vuorannut umpeen kirjeillä, muumikorteilla, Annin piirustuksilla ja kavereilta saaduilla kuvakollaaseilla :-).

Fazerin mustikkapiirakkasuklaasta (ihme uutuus!) puolet upposi heti eilen illalla ihan vain kolmisteen ja Dumle tänään kaupungilla tyttöporukalla. Sinistä säästelen viikonloppuun kun on Clarisse-siskokin poikaystävineen kotona :-). Kaikkien ihanien belgialaissuklaiden keskellä perheeni syö muuten Milkaa, joka on mielestäni tahra suklaan maineessa, hyi että! Seuraavaan lähetykseen voisi muuten heittää muutaman rasian salmiakkia, ihan vain ranskalaisille maisteltavaksi!

Tuliaiseksi ostamani Suomi-kirjankin äiti oli heittänyt mukaan. Tiiliskivi jäi matkasta pois ylipainomaksujen pelossa, mutta samat rahathan tuli nyt maksettua postimaksuina! Jätän kirjan odottamaan Joulua varten vanhemmille annettavaksi, hienoa! Upein yllätys oli kuitenkin Mauri Kunnaksen ranskankielinen Pere Noël (=Joulupukki) -kirja. Aivan huippu! Juuri edellisellä sukulounaalla puhuin pienimpien serkkujen kanssa siitä, kuinka Joulupukki asustaa Suomessa, Rovaniemellä. Joululahjakasa alkaa siis pikkuhiljaa kasvaa (myös sinne suuntaan)!

Tänään haukotutti jatkuvasti, kun venyi paketin kanssa hihkuen niinkin pitkään kuin kymmeneen. Unentarve on täällä aivan järjetön! Viimeisenä kaivoin laatikosta viikon vanhan Me Naiset -lehden, joka naamalla ja valot päällä eilen illalla sitten nukahdinkin.

Hyvä päivä

Tänään oli hyvä päivä. Itse asiassa tänään oli erinomainen päivä. Aamulla otin bussin Sebazacilaisen Annan kanssa, tällä kertaa oikean, ja päädyimme Jean-Moulinin ylä-asteen sijaan suoraan oikeaan kohteeseen, omaan lukioomme. Lähdin uuteen kouluviikkoon aivan uudella energialla eilisen EF-meetingin ansiosta. Tuttujen näkeminen oli mitä ihaninta, ja mikä parasta sain pitkästä aikaa purkaa sydäntäni englanniksi... Mikä siunattu kieli!

Päivän aikana vaihtelin poskipusuja ja ça va? ça va -kuulumisia niin tiuhaan että päätä melkein pyörrytti. Pitkäveteiset tunnitkin sain käytettyä hyväkseni kirjoittamalla monen monta sivua kirjemateriaalia sinne koti-Suomeen lähetettäväksi.

Koulun jälkeen bussia odottaessani vietin aikaa Celian ja Paulinen kanssa, naurettiin mahat kippurassa kun tytöt koittivat lausua suomenkielisiä sanoja mun sanakirjasta. Mä onnistuin ymmärtämään suurimman osan ja kaiken lisäksi vielä kääntämään ne ymmärrettävälle ranskankielelle. Tyttöjen ilmeet oli kuitenkin näkemisen arvoiset siinä vaiheessa, kun mä yritin ääntää eroa kovakuoriaisen ja kovakouraisen välillä. Keskiviikkona koulun jälkeen menen kahden edellä mainitun tytön sekä Cassandran kanssa leffaan. Jee!

Kotiin tullessani hostäiti soitteli puheluita mun tenniksenpeluun suhteen. Tuli siitä tosi mukava ja välitetty fiilis. Ratkaisua ei tosin vielä löytynyt, mutta perjantaina alkaa maalaussessiot paikallisessa Annantalossa. Lähdin hymyssä suin kolmen vartin lenkille ja vedin päälle vielä pikakuntopiirin satsin bodypumppia muistellen. Venytykset jäi väliin, mutta ilta jatkui rentouttavan suihkun ja illallisen merkeissä.

Ruoan jälkeen katsastin vielä meilit pikaisesti ja postilaatikossa oli senlaatuinen viesti, etten mä varmaan saa unta koko yönä... Viikonlopun aikana heittämäni idean suhteen on alettu ottaa isompia askelia! Sen enempää en tästä arkaluontoisesta asiasta vielä halua sanoa, etten vaan vahingossa nosta toiveitani liian korkealle :-). Hyvää yötä ja kauniita unia! Mä ainakin tiedän että mä nään sellaisia, puspus!

Poskipusuista possuflunssaan

Sataa, sataa, ropisee, pili-pili-pom. Eilen aamulla tein harvinaisen ripeän u-käännöksen ulkokynnyksellämme, kun huomasin ulkona satavan kissoja ja koiria. Herätin Elianen apuun, ja surkeaa varustautumistani päivitellen hostäiti iski kouraani koukkuvartisen, Disney-hahmoilla kuvioidun lastensateenvarjon. Pikkuruinen sateenvarjo suojanani ja naama punaisena juoksin bussipysäkille ja hyppäsin bussiini aivan viimeisillä sekunneilla. Loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä hupsu sateenvarjoni poiki koulupäivän aikana useita huvittuneita katseita, kommentteja ja muutaman keskustelunalunkin ranskalaisten keskuudessa :-).

Viivi kyseli lähettämässään metrimeilissään kuinka täällä on sikainfluenssan varalta varustauduttu. Vastaus on että aika heikosti. Täällä possuflunssaa odotetaan ilmeisen avoimin sylin: poskisuudelmia vaihdellaan vähintäänkin yhtä suurella varmuudella kuin ennenkin ja vessoista puuttuu nestesaippuat. Munkan kaltaisista mittavista järjestelyistä käsideseineen ja hengityssuojineen ei koulussani ole merkkiäkään. Tamiflut löytyy äidin ansiosta omasta takaa, mikä tuottaa mukavan turvantunteen, vaikken mä nyt huolesta sairaana olekaan!

Tänään vietettiin etukäteen Ericin huomisia 49-vuotissynttäreitä, sillä huomisen vietämme EF:n aluetapahtumassa Gaillacissa. Söimme perheen ja Clarissen komean poikaystävän kesken normaaliakin suuremman lounaan uunikanoineen ja kotona tehtyine ranskalaisineen (oli muuten hyviä!). Lahjaksi hostisälle annoin äidin postittaman pikkuruisen purkillisen lakkahilloa, joka saapui kuin tilauksesta eilisessä postissa. Oi että, miten hauskaa paljonpuhuttu hillo (Tarina lakkahillasta ja hyvästien jättämisestä 30.8) oli antaa!

Huomenna tämä tyttö saa siis pitkästä aikaa ilmaista itseään englanniksi sielunsiskojen ja -veljien kanssa EF:n päivätapahtumassa! Ranskalaisellakin kaveririntamalla paranee tasaista vauhtia, hiljaa hyvä tulee. Eilen koulun jälkeen kävin kahvilla uuden tyttöporukan kanssa ja jälkeenpäin vietin tunnin Celia-nimisen tytön kanssa jutellen. En francais, bien sûr (=ranskaksi, tottakai)!

Uuden kaverin olen saanut myös kouluni bussivastaavasta, joka päivystää pysäkeillä auringonnoususta iltaan asti. Isomahainen mies juttelee mukavia aina koulunjälkeen bussiani odotellessani. Miestä ei näytä pahemmin haittaavan se seikka, etten mä sitä pahemmin ymmärrä tai keskusteluun osallistu. Huvittava tyyppi :D.

Ajankäytön helmiä

Ihan vain varmistaakseni blogini mummoutumisen, julkaisen tässä kuvia historian tuplatunnin taiteellisista aikaansaannoksistani. Pitänee kohta liittää blogi käsityöt ja ruoanlaitto -alaotsikon alle, sen verran epäoleellista tekstiä multa on viime aikoina tullut ;). Ei-niin-aktiivisille lukijoilleni suosittelen suoraan siirtymistä edelliseen blogipostiini, josta löytyy ehkä hieman konkreettisempaa ( ja arkisempaa, kuten ystäväni Rita osuvasti totesi) tietoa vaihtovuoteni edistymisestä...

Seuraavan osoitan siis rakkaille lukijoilleni, joilla on ilmeisesti aivan liikaa aikaa käsissään, kun blogiani niin ahkerasti seuraavat. Asiaan siis: Historiantunnilla kaivoin repustani sekalaisen lajitelman scrapbooking-materiaaleja, sakset ja liiman ja aloitin pimp my kalenteri ja osoitekirja suuntaisen toiminnan. Opettaja taisi ihmetellä niin paljon ettei tiennyt miten mua katsoa. Tyynesti siis jatkoin leikkaa & liimaamista muiden paahtaessa muistiinpanoja niska limassa. Lopputulos oli häikäisevä!

Luokasta poistuessani päättelin taululla olevan lauseenpuolikkaan (jeudi 1929) perusteella että päivän aiheena olisi ollut musta torstai ja jenkkilän aiempi lama. Ne tapahtumathan muistan kristallinkirkkaasti, eihän siitä ole kuin hetki kun samoja asioita opiskeltiin kasiluokan hissantunneilla!

Untuvatakin postitusta odotellessa

Hyrrrrr, täällä on aivan jäätävän kylmä, mun mielikuva etelä-Ranskan ikuisesta kesästä on totaalisen murtunut. Aamuisin ei mun suomalainen verikään auta kun hytisen bussipysäkillä kuin avannosta nousseena. +11 astetta celsiusta alkusyksystä on kolmanteen potenssiin pahempi kuin vastaava asteluku miinusmerkkinä keskitalvella!

Puolipäivään mennessä tilanne on kuitenkin kääntynyt päälaelleen. Rodez on jo sen verran korkea kukkula, että vuorokaudensisäiset lämpötilanvaihtelut ovat aivan mielettömiä. Jääkausimaiset aamut muuttuu poikkeuksetta helteisiksi ilta-päiviksi. Viidentoista asteen muutos päivän sisällä ei täällä ole muutos eikä mikään! Valinta on siis tehtävä. Joko puen aamulla päälleni riittävästi, ja hikoilen myöhemmin; tai hytisen aamulla ja olen iltapäivän valovoimaan nähden riittävän hihattomissa ja lahkeettomissa vetimissä.

Kotoisan ilmaston lisäksi myös aamut ovat täällä tuttuun tapaan pimeitä. Kouluaamuisin herään kuudelta (kuvitelkaa!), ja kuten tekin siellä Pohjolassa, kuin suljetussa säkissä. Iltaisin jätän talon tapojen vastaisesti (ja suuria omantunnontuskia potien) ikkunaluukut sulkematta toivoen että saisin aamulla herätä edes muutamaan heikkoon auringon juovaan. NO CHANCE.

Eniten mua ottaa kuitenkin päähän julkisen liikenteen alkeellisuus. Busseja kotikylä Sebazacin ja koulukaupunki Rodezin välillä kulkee päivässä tasan kaksi: yksi sinne, toinen takas. Suuri ikävä pääkaupunkiseudun viiden minuutin välein kulkevia ratikoita, busseja, jopa metroa ja sitä siunattua valinnanvapautta! Onneksi Sebazacilainen Anna, joka on muuten vahvin ehdokkaani ensimmäiseksi ranskalaiseksi kaveriksi, tutustutti minut koulubussin ohella kulkevaan julkiseen linjaan numero 20, joka antaa edes hieman liikkumavaraa tulemisten ja menemisten kanssa.

Ongelmitta en ole tosin näitäkään vähiä yhteyksiä onnistunut käyttämään. Eilen otin vahingossa kaksikymppisen sijaan koululinjan Jean-Moulinin collegeen (=ylä-aste). En tietenkään ymmärtänyt ihmetellä bussin outoa reittiä tai kanssamatkustajiani, jotka olivat minua poikkeuksetta nelisen vuotta nuorempia. Jossain vaiheessa heräsin kysymään kuskilta kulkeeko bussi lainkaan lukioni kautta. Eipä tietenkään, mutta koska kuskilta oli vuoro loppunut, hän ystävällisesti ajeli minut koululleni kaupungin toiselle puolelle. Mikäs siinä, privaattibussi, olipahan ainakin illalla aikamoinen tarina hosteille kerrottavana. Näin meillä Ranskassa! =)

Tänään jäin koulun jälkeen kaupungille Paulinen kanssa (huimaa sosiaalista edistymistä mun puolesta!) etsimään jotain pientä synttärilahjaa isä-Ericille. Kuten yleensä, aika kävi hieman kortille, ja huomasin juoksevani pää kolmantena jalkana ehtiäkseni nappaamaan bussin koulunviereiseltä pysäkiltä. Vasta bussin kyydissä tajusin, helkkarivie, että linjahan lähtee keskikaupungilta! Olin juossut kuusi pysäkinväliä turhaan, ja vielä maksanut kaupassa edellä olevan asiakkaan ostokset myöhästymistä peläten. Perinteistä :S!

Tamponipostia ja armeijamainoksia

Valtava kiitos kaikista korteista ja kirjeistä, jotka olen saanut! Niitä on ollut ihanaa lukea :-).Parhaimmat naurut ovat ehkä tuottaneet Ritan lähettämä putkiloposti, joka muistutti häiritsevästi tamponia, mutta jonka sisältä löytyi kuitenkin ihka aito kirje. Ja kyllä, se siis tuli perille ;-)! Vahvana kakkosena oli Lapin lennoston liity armeijaan -mainos, joka olikin äidin lähettämä kortti Juuson luokan pohjoisenreissusta. Hienoa kuulla että leirikoulu meni upeasti, hyvä äiti!

Tällä hetkellä odottelen kärsimättömänä Ilsen kaurapuuropostitusta ja äidin jo viikko sitten lähettämää romaanimittaista kirjettä. Lillin kanssa on taas ollut ihana puhua pitkiä maansisäisiä puheluja, toivottavasti soitat taas tänään! Lisää ranskanelämästä löytyykin Lillin blogista, osoitteesta www.lillialille.blogspot.com. Käykää ihmeessä kurkkaamassa ja vertailemassa kokemuksia!

Ensimmäisille, jotka kommentoivat kuulumisiaan ja osoitteensa tähän alle, lupaan kortin ensi viikon postissa! Tässä siis juoneni selvittää salaperäiset lukijani. Kävin tosin muokkaamassa kävijälaskurini tietoja siten, että omat käyntini jää huomioimatta, mikä johti siihen että kolmasosa visiiteistä katosi sen sileän tien... Ironista!


Kohtuullisen ulkopuoliseksi sitä itsensä kuitenkin vielä tuntee. Mitään ihmeellistä kiinnostusta en ranskalaisten joukossa ole herättänyt, kuten EF valmennustilaisuuksissaan vakuutteli. Me vaihtarit olemme koulussa ihmisiä muiden joukossa, eikä todellakaan mitään erityistapauksia. Muihin verrattuna olemme kuitenkin todellisia raajarikkoja kielen ja kulttuurin suhteen.


Parhaat ystäväni koulussa ovat siis edelleen Nicolas, Adolfo ja Gustavo. Näitä lattarikundeja rennompaa seuraa saa hakea! Helppoa seuraa on myös Charlie-niminen brittityttö, joka on asunut Ranskassa seitsemän vuotta ja puhuu sujuvaa ranskaa ja englantia. Ranskalaisten ilmeistä päätellen voisin Charlien kanssa englantia puhuessa yhtä hyvin puhua siansaksaa, raukat kun eivät kyseistä kieltä ymmärrä käytännössä lainkaan...

Viime viikonloppuna minut tutustuttiin paikalliseen lasketteluun, kun ajelimme hostvanhempieni kanssa tunnin päässä olevaan Brameloupin laskettelukeskukseen. Paikallisessa Vihdissä on kolme hissiä ja viitisen rinnettä, mahtavaa! Mä oon jo aivan täpinöissä vetämässä monoja jalkaan ja tellusiteitä kiinni, perheen kellarista löytyviä laskettelukamppeita (puusuksia ja 80-luvun haalareita?) en tosin ole vielä uskaltanut katsastaa.

Vietimme kyseisen päivän kävellen ylös ja alas Brameloupin rinteitä, Eliane-äidin ja Eric-isän metsästäessä samalla muutamaa kuivunutta mustikkaa. Tajuttuani minkä marjan perässä hostvanhempani olivat, en voinut pidätellä nauruani. Mustikoita etsittiin kuin herkkutatteja ja päivän saaliista, kourallisesta "sinikultaa", Eliane oli onnellisempi kuin kilosta hanhenmaksaa.

Paluumatkalla pysähdyimme myös Elianen tyttönimeä kantavassa minikylässä, josta hostäitinini perhe on kotoisin. Roquelauressa oli vanha kirkko ja muutama laho talo, mutta mahtavat maisemat maaseudun ylle. Suurinta iloa tuotti kuitenkin hasselpähkinäpuu, josta Eric huitoi kepin avulle pähkinöitä mulle maisteltavaksi.

Tänään suuntaamme taas Elianen vanhempien talolle maaseudun keskelle, Espalion-kylän lähettyville. Luvassa siis taas pitkä lounas ja ranskalaista sukusosialisoimista!

Tarte de rhubarbe = raparperipiirakka

Siesta! Viikonloppuruokailujen jälkeen on aina hyvää aikaa kirjoitella, sillä täällä harrastetaan sen verran suurikokoisia lounaita että vahvemmankin on pakko jälkeenpäin levätä. Mulle tosin bloggaaminen toimii hyvänä tapana rentoutua! Tämänpäiväinen lounas oli kuitenkin siinä mielessä spesiaali, että pääkokkina toimin minä. Eliane-äiti on tänään poikkeuksellisesti lauantai-töissä, ja ruoanlaitto lankesi minun, Eric-isän ja Clarisse-siskon harteille. Ohjat otin heti käsiini ymmärrettyäni ruoanlaittotilaisuuteni viimein tulleen...

Talon puolesta tarjottiin hunajamelonia alkuruoaksi ja juustoja ensimmäiseksi jälkiruoaksi. Mun toimesta menusta löytyi tuoremakkara&tomaatti -pastaa pääruoaksi (suurkiitos V-P:lle, jolta pikaisesti soittamalla sain valmistusohjeen!) ja rapariperipiirakkaa vaniljajäätelön kera jälkiruoaksi. Quel succès, kaikki pitivät kovasti! Raparperi jäi aavistuksen liian kovaksi, mutta koska kyseinen piirakka oli uusi tuttavuus perheelleni, ei tämä juuri haitannut.

Ruokailua edelsi myös ensimmäiset pastis-kokeiluni, älkää kertoko EF:lle! Vanhojen baariluuskien lisäksi kyseinen aperitiivi kelpaa ilmeisesti myös George Clooneymaisille perheenisille ja urheilullisille nuorille (Clarissen poikaystävä Gaetan lounasti kanssamme). En kuitenkaan usko, että tämä aniksella kyllästetty juoma jää omiin suosikkeihini... Täällä ruokaa ostetaan vain kerran viikossa, ja aamulla teimmekin suurostokset tulevaa viikkoa varten. Vierailimme erikseen liha- ja juustokaupassa sekä suuremmassa cittari-tyyppisessä marketissa. Lihakaupassa oli valtavat määrät eri lihoja ja ruhon osia. Clarisse nauroi ällötykselleni löydettyäni tiskistä siansorkkia ja lehmänkieliä (valtavia!). Tuoremakkaratkin oli pinottu neljäksi hervottomaksi, halkaisijaltaan ja korkeudeltaan varmasti puolimetrisiksi pinoiksi.

Muutenkin olen ollut täällä erinomaisissa, varsin ranskalaisissa ruoissa, sillä Eliane-äiti rakastaa ruoanlaittoa. Takaisin vedän kuitenkin kommenttini siitä, että jääkaapille uskaltaa mennä miten huvittaa. Sain nimittäin lempeän mutta vakavan puhuttelun ranskalaisen ruokailuaikataulun kunnioittamisesta ja välipalojen pahuudesta. Nauttikaa siellä Suomessa siis päivän kuudesta ateriastanne! Perheessä kulutetaan uskomattomia määriä valkoista patonkia, hilloja ja juustoja, mutta kaikista eniten lihaa! On possua, nautaa, leikkelettä, paistettua, keitettyä, säilöttyä, rasvaista ja rasvatonta. Luojan kiitos en ole kasvissyöjä ja että leggingsien vyötärönauha antaa farkkuja enemmän armoa!

Ruokaa rakastavassa äidissä on hyvissä ruoissa elämisen lisäksi juuri se mahtava puoli, että uskallan varmasti ajan myötä tehdä lisää ruokakokeiluja perheelleni. Mämmin ja mustanmakkaran saatte pitää hyvänänne, mutta seuraavana projektina ovat varmasti korvapuustit, sillä pullataikinan perheeni jo tunteekin. Kesäkeittoa voin tehdä keskellä talvea, täällä kun tuoreita vihanneksia saa ympäri vuoden ja karjalanpiirakoita ja munavoita syysiltojen lämmikkeeksi. Nyt olisi valtavasti kirjoitettavaa, mutta yrityksenäni on supistaa tekstejäni hieman entiseen verrattuna... Saatte siis varmasti kuulla minusta lisää tämän viikonlopun aikana!

Koulu(keskeistä)elämää

Päätin olla kirjoittamatta koulukuulumisistani heti ensimmäisten päivien jälkeen kahdesta syystä. Ensiksikin siksi että a) antaisin mahdollisille lukijoilleni (ainakin äskettäin asentamani kävijälaskuri osoittaa tähtitieteellisiä lukuja, keitä te oikein olette? Paljastakaa itsenne!) sulatteluaikaa viimeisimmän romaanini jälkeen ja b) jottei tuottamani teksti olisi aivan pateettista ja surkeaa, sillä kaksi ensimmäistä päivää eivät aivan ruusuilla tanssimista olleet. Joka tapauksessa seuraavassa tilityksessä yritän antaa mahdollisimman paljon toivomianne, tarkkanäköisiä havaintoja ranskalaisen koulusysteemin hyvistä ja huonoista puolista...

Ensimmäiseen koulupäivään lähdin todella tyhjin tuntein, vasta jälkeenpäin tajusin ettei mua oikeastaan jännittänyt lainkaan. Torstai-illalla, koulun jälkeen, olin kuitenkin aivan sekaisin. Ensiksikin kouluni, Lycee Alexis-Monteil (tuttavallisesti Monteil), on aivan järjettömän iso. Luokkien numerot juoksee sadoissa ja oppilaita on enemmän kuin työläismurkkuja muurahaispesässä (vertaus kuvaa oppilaita muutenkin kuin määrässä). Luojalle kiitos luokat on kohtuullisen pieniä ja pysyviä. Omassa ryhmässäni olen vertaisessani seurassa: valtaosa oppilaista on vuosimallia 1993, mutta joukosta löytyy myös muutama luokalleen jäänyt ysikakkonen.

Vaikeata tämä on, helvetin vaikeata, muuta mä en rupea väittämään. Poskilihaksia kivistää jatkuva hymyily ja kurkkua kutittaa nauru, johon usein joudun ymmärtämättömyydessäni turvautumaan. Aivot raksuttaa miltei ääneen sanottavia miettiessä ja syljentuotanto on vähintäänkin kaksinkertaistunut ranskalaisia ärriä sun muita uusia äänteitä etsiessä.
Jokainen sanomani, ymmärrettävä lause, on ollut minulle arvokkaampi kuin kolme kiitettävää kurssinumeroa jaksotodistuksessani, ja jokaiseen keskusteluntynkään olen ollut tyytyväisempi kuin kymmeneen koriin kuivaakin kuivemman koripallourani aikana. Tämä kertoo mielestäni erittäin paljon, sillä pistesaldoni ei koskaan hiponut taivaita, tai edes kattoja.

Kerrat, joina olen ranskalaisille puhunut ovat laskettavissa kahden käden sormilla, mutta muistelen nyt jo niitä hetkiä kuin kullattuja lapsuudenmuistoja. Ranskalaisia poskisuudelmia vaihtelen kuitenkin luokkani tyttöjen kanssa jatkuvasti, tämä hupsu ranskalainen tapa antaa pientä lohdutusta ja erittäin tervetullutta joukkoon kuulumisen tunnetta.

Edelliseen verrattuna pojilla taas on yksinkertaisuuden etu. Jumala ei ole lahjojaan jakaessaan siunannut XY-kromosomiparin omaavia turhalla monimutkaisuudella: yhden tupakan tai muutamien jalkapallotreenien jälkeen latinoystäväni ovat jo läimäyttelemässä ylävitosia Pierrejen, Benoîtien ja Jean-Paulien kanssa.

Koulupäivien jälkeen olen siis poikkeuksetta ollut uudesta kielestä ja ympäristöstä johtuen aivan kuollut. Kotiin palatessani hostvanhemmat nyökyttelevät päitään muka ymmärtäväisinä että kyllä, tiedetään, ranskan koulusysteemi on niin paljon rankempi. Hei haloo, herätkää jo, ja pyyhkikää nuo tietävät virneenne kasvoiltanne, ei koulusysteeminne niin ylivertainen ole! Ei nyt koulu Suomessakaan mitään laakereillaan lepäämistä ole! Tähän mennessä olen kuitenkin tyytynyt vain väsyneenä nyökkäämään ja maanittelemaan mukana, en nimittäin usko että sanavarastoni riittäisi näin edistyneen mielipiteen esittämiseen.

Tästä aiheesta voisin kuitenkin täällä jatkaa vaikka kuinka! Liikunnantunneilla hypitään äksähyppyjä rivissä ja matikassa ratkotaan loruja Munkkiniemen erikoispitkän tehtäviin verrattuna. Englannintunnit taas ovat niin surkuhupaisia ettei edes naurata! Yltäisiköhän opetus juuri ja juuri Suomen ylä-asteen tasolle?

Tähän tosiaan helpot aineet loppuvatkin. Ranskan historiankäänteistä en suuren vallankumouksen jälkeen ole kuullutkaan ja ekonomia on ranskankielisine termeineen täyttä hepreaa. Suurinta tuskaa, mutta myös parhaimmat naurut, tuottaa espanja, jota en ole aiemmin pahemmin opiskellut, ja jota lukujärjestyksestäni löytyy kolme viikkotuntia... Osoitin tänäänkin suurta älykkyyttä lausuessani niinkin hienon lauseen kuin vamos a la playa ulkomuististani. Kontrasti minun ja vieressäni nukkuvan, espanjaa äidinkielenään puhuvan, Gustavon välillä on siis kohtuullinen.

Päivä päivältä edetään, vuosi on pitkä aika, eli jos jotain, niin aikaa mulla on. Muistakaa vuodatuksiani lukiessanne että kirjoittaminen on taidetta ja liioittelu luonnonlaki. Näissä tunnelmissa siis sanon: adios amigos!

Part 2: Intérieur

Palasin juuri pyöräretkeltä hostäitini kanssa, kiersimme Elianen kanssa lähimaatilat, -kukkulat ja kauneimmat kävelyalueet. Nyt, hiestä nihkeänä lenkin jälkeen, seuraa "lyhyt" tilitys ensimmäisistä neljästä päivästä Galtiereiden taloudessa.

Siihen nähden, että asun perheessä, jonka hädin tuskin tunnen ja puhun kieltä, jota hädin tuskin osaan, olo tuntuu kohtuullisen hyvin kotiutuneelta. Sen verran mukavuudenhaluinen ilmeisesti olen, että tuntuu ihanalta olla kunnolla asettunut pitkän orientaatioleirin jälkeen. Aina välillä tulee kuitenkin sellainen olo, että mitä ihmettä mä täällä teen. Toisinaan taas unohtaa kaikki ne syyt, minkä takia tähän hommaan on lähtenyt. Useimmiten kaikesta on kuitenkin kohtuullisen hyvä fiilis.

Asettuminen uuden perheen elämään on käynyt yllättävän kivuttomasti. Jääkaapille uskaltaa jo mennä kysymättä ja suihkuun hyppiä pelkkä pyyhe ympärillä. Ja mitä kommunikaatioon tulee, suurimmat pelkoni olivat turhia. Jos puhutaan, niin puhutaan kilpaa ja ranskalaiseen tapaan melkeinpä riidellen. Ja jos taas ei, sen voi helposti laittaa vieraan kielen tai väsymyksen piikkiin.

Hassuja tilanteita sattuu jatkuvasti. Kun säätiedotuksessa ruudussa onkin suomineidon sijaan ranskanmaan kahdeksankulmio (ja ainaisten pilvien sijaan aurinkoa) tulee todella erikoinen fiilis. Ei surullinen, ei vielä ikävöivä, jollain tavalla vaan outo ja erikoinen. Vessassakin olin kävellä päin seinää, kun kotona ovi on toisella puolella huonetta.

Uskomaton tapaus sattui kuitenkin kysellessäni paikallisista ruoista ja Clarisse-sisko mainitsi erilaisten juustojen lisäksi paikallisten suosiman kakun. Kyseistä kakkua saimmekin myöhemmin samana päivänä Elianen siskon tekemänä, ettekä voi arvata mitä se oli! Paikallinen kakkuherkku oli supisuomalaista pullapitkoa! Kyllä, sain yhden illan ja aamun ajan mutustaa tuttua pullaa à la Francaise. Olin lähes tukehtua sanoihini, kun yritin selittää yhteensattumaa perheelleni.

Galtierit edustaa vahvasti ranskalaista geeniperimää: kaikilla on tummanruskeat hiukset ja -silmät ja kauniisti ruskettuva oliivi-iho. Minä taas tuotin suurta huolenaihetta heti ensimmäisenä päivänä, kun koipeni hieman punoittivat aurinkoisen päivän jälkeen. Eliane huolestuneena hankki minulle heti pullollisen herkän ihon vartalorasvaa "palovammoja" lieventämään.

Eliane on hostäitinä erittäin mukava ja avulias, mutta myös erittäin intensiivinen. Välillä en ymmärrä lainkaan mitä hostäiti yrittää sanoa, ja silloin kun ymmärrän, saan kuulla saman asian ties kuinka monennetta kertaa. Pian minun täytyy opetella uusia fraaseja, tuntuu että sanon jatkuvasti c'est bon tai d'accord, ymmärsin tai en.

Isä Eric on tyylikkäästi harmaantunut, hymyilee paljon valkoisella hammaskalustollaan ja nauraa usein omille vitseilleen (joita mä en tietenkään vielä ymmärrä). Ennen tänne tuloani minulla oli tapana sanoa että tuleva hostisäni muistuttaa George Clooneyta, mutta herranjumala, Eric on todellakin kuin ilmetty Clooney! Varsinkin ajokortin kuva on kuin suoraan Ocean's Eleven -elokuvasta.

Isoveli Richard on lempparini tähän mennessä. Richardin kanssa katsoin ranskankielisen Leijonakuninkaan ymmärtämättä muuta kuin leijonien nimet ja taistelin ties kuinka monetta tuntia saadakseni kannettavani internet-yhteyden toimimaan. Isoveli on myös puheensa kanssa toista maata kuin vanhempansa (ja toisinaan siskonsa), jotka ilmeisesti laskevat aivan liikaa mun kielen varaan ja papattavat asiansa konekiväärivauhtia.

Eilen Richard lähti kuitenkin hervottomien ruokavarastojen ja Elianen nyyhkytyksen saattelemana Pariisiin opiskelujaan jatkamaan. Isoveli näyttäytyy taas kotona kuukauden päästä, ollessaan insinöörin opinnoiltaan muutaman päivän mittaisella lomalla. Energinen Clarisse-sisko kuitenkin palasi tänään opiskelukaupungistaan Toulousesta, ja on viikonloppuun asti Sebazacissa.

Tulikokeeseen mut asetettiin heti alussa, kun sunnuntaina menimme serkkusynttäreille Elianen veljelle. Siellä minua esiteltiin tädeille, sedille, serkuille, miniöille, mummeille ja vaareille - nimet vaan pyöri päässä yli kaksituntisen lounaan ajan, taisin antaa tuliaisenikin väärälle naiselle.

Sukujuhlan jälkeen päivät ovat olleet erittäin leppoisia ja rauhallisia. Kiirettä emme ole pidelleet, mikä on ollut erittäin mukavaa. Koulun alku (huomenna!) tuo varmasti kuitenkin huomattavaa säpinää arkeeni... Apua...

Part 1: Extérieur

Ensimmäinen aistimuisto, joka minulla on Galtiereiden talolle saapumisesta, on lehmän lannan haju. Nyt, neljän päivän jälkeen, en sitä kuitenkaan enää haista, enkä tiedä onko se lainkaan positiivinen seikka. Maalaistyyppisen talon alakerrassa minulla on oma huone, jonka ikkunasta avautuu henkeäsalpaava näkymä talon takana sijaitsevalle lehmätilalle. Ikkunassani on öisin kiinni olevat, mutta päivisin avattavat, puiset suojukset. Huoneessani on lisäksi valkoisilla sängynpäädyillä varustettu peti, omia ja perheen vaatteita täyteen ahdettu vaatekaappi, kaunis vanha puuarkku, kirjahyllyllinen ranskankielisiä lastenkirjoja, sekä Clarissen vauvakuvia seinillä.

Alakerrassa on kylmä kivilattia (mummi lue: villasukat joululahjaksi?) ja portaat yläkertaan narisevat hiukan. Ylhäältä löytyy suurimman osan ajasta tyhjillään olevat lastenhuoneet sekä toinen olohuone alakerran ruokasalin lisäksi. Keittiössä on kukkasin koristellut seinälaatat, pitsiverhot ikkunoissa ja kokoelma erikokoisia kuparikattiloita. Talossa on sen kokoon nähden hiukan liian paljon tavaraa, mutta siihenhän mä olen meillä Rantapolulla jo tottunut. Mä rakastan tätä taloa.

Sebazac-Concoures on enemmänkin rikkaanoloinen Rodezin lähiö kuin 3000 ihmisen kyläpahanen. Rodez näkyy Sebazacin keskustasta lähihorisontissa kauniina kukkulakaupunkina. Muihin suuntiin katsoessa näkee ainoastaan maatiloja toisensa jälkeen. Itse Sebazac muotoutuu kolmen kukitetun liikenneympyrän ympärille: meiltä löytyy oma boulangerie, postitoimisto, kirkko, apteekki, kahvila, baari ja pizzeria... listaa voisi näemmä jatkaa loputtomiin!

Les Camps Sarrats on kiemurteleva tie, jonka varrella on pieniä omakotitaloja tarkasti leikattuine pensasaitoineen ja nurmikkoineen. Viimeisimpänä tiellä löytyy talo numero 110, uusi kotini, hieman vähemmän huolitellun pensasaitansa takana, mutta muita taloja hieman enemmän sympaattisena.

Ensimmäisistä päivistä on nyt niin paljon kirjoitettavaa, että ihan vain lukijoideni mielenterveyttä ajatellen hajotan sanomiseni muutamaan osaan. Prepatkaa itsenne siis valmiiksi, lisää on luvassa pian...