Hostsiskon comeback ja hellesäitä

Todettakoon heti alkuun, ettei ideani pienestä blogitauosta pötkinyt kovin pitkälle. Hostsiskoni Anna palasi lomaltaan alkuviikosta, mutta siitä huolimatta (tai juuri siitä syystä?) käytän muutamat viikoittaiset hyppytuntini blogitekstien näpyttelemiseen. Useimmat vaihtoblogia kirjoittavat pahoittelevat joka viestinsä alussa sitä, kuinka ei taas ole hetkeen tullut kirjoitettua. Minulla ongelma on päinvastainen: jotain kivaa, tylsää tai muuten vaan tavallisuudesta poikkeavaa koettuani tulee minulle heti fiilis, että ai hitsi, tuostakin pitäisi kirjoittaa. Tietenkin positiivisessa mielessä, eihän tätä hommaa muuten jaksaisi pitää yllä. Toisaalta minua motivoi myös pelko asioiden unohtamisesta – jo nyt omia tekstejäni auki klikatessani ja uudestaan lukiessani tulee niissä kirjoittamani asiat melkein kuin uutena tietona. Itsellenikin.

Ja nyt niihin ajankohtaisiin asioihin, jotta saan tällä hetkellä päässäni myllertävät ajatukset ulostettua ja annettua tilaa uusille. Anna palasi kuukauden kestäneeltä perhematkaltaan tiistaina. Jos mielitilani olikin kyseisenä päivänä hieman matalammalla, koheni se kuin kertaheitosta Anna-siskoni bussipysäkillä nähdessäni. Annalla oli vieressään isokokoinen matkalaukkunsa, päässään leveä lierihattu ja kasvoillaan lähes koko kasvot peittävät aurinkolasit, joiden takaa hän hymyili ja vilkutti iloisesti. Viime viikosta eteenpäin tyttö oli ollut isänsä kanssa Toulousessa, mistä hän nyt palasi Gaillaciin muutamaa päivää sovittua aiemmin. Tämä kävi minulle päinsä enemmän kuin hyvin – olen vilpittömästi iloinen Annan paluusta.

Ensimmäinen ilta meni Annan asettuessa uuteen huoneeseensa. Minä istuin koko ajan vieressä huoneen sohvalla tytön matkakertomuksia kuunnellen. Annan lopetettua tarinointinsa kerroin minäkin menneen kuukauden tapahtumista, minkä jälkeen mietimme yhteen ääneen kuinka nopeasti huhtikuu olikaan kulunut. Jos tämä viimeinen kuukausi menee yhtä nopeasti kuin edellinen, olen minä pakkaamassa tavaroitani Suomeen palatakseni ennen kuin huomaankaan. Mikä pelottavan viehättävä ajatus.

Hyvät säät, joista olemme parin viikon ajan nauttineet, muuttuivat alkuviikosta hellesäiksi. Pariisista ostamani kesämekot pääsivät näin ollen käyttöön nopeammin kuin olisin uskonutkaan. Keskiviikkoiltapäivänä pääsimme Annan kanssa ottamaan aurinkoa ihan tosissamme. Heitimme myös talviturkkimme - olosuhteet eivät tosin olleet sen extrememmät: lämpöasteita oli 26 ja vesikin hipoi kahtakymppiä. Alla muutama kuva, jonka toivon teissä herättävän edes pieniä vihreitä kateudentuntemuksia :).

Host-sukulointia Bretagnessa ja Loiren laaksossa

Pariisista en palannut suorinta tietä alas etelään, vaan otin junan vain ja ainoastaan Loiren laakson Le Manseen asti, mistä hostvanhempani tulivat minut samaisena iltana noukkimaan autolla. Viettäisimme loppulomani plus yhden ekstrapäivän niillä seuduilla asuvia sukulaisia morjenstaen - vierailut ainakin Vivianen siskon Pauletten, Jean-Pierren veljen Paul-Sylvainin ja heidän yhteisen Nicolas-poikansa luona olisivat luvassa. Le Mansin alennusmyynneistä huolimatta kiitin luojaa mäkkärin ilmaisesta netistä, jota ilman en olisi jaksanut odottaa seitsemän tunnin takaa huristelevia hostvanhempiani. Kahden painavan kassin kanssa kun en pahemmin kaupoissakaan voinut kierrellä.

Sukuloinnin aloitimme Vivianen 70-vuotiaasta isosiskosta, joka pitää ja elää pienoismaatilalla samanikäisen miehensä kanssa. Paulette ja Gilbert asuvat sympaattisessa maalaistalossa, jonka ympärillä vaeltelee eläimiä yhtä suuressa määrässä kuin kaupallisilla farmeilla, joilla kävin pienenä perheeni kanssa eläinten turpia taputtelemassa. La Futaien maatilan omistukseen kuuluu monta hehtaaria maata, takapihallinen hedelmäpuita (omenaa, päärynää, kirsikkaa, luumua, persikkaa, nektariinia, aprikoosia...), yksi hanhi, seitsemäntoista kanaa (joista tosin söimme yhden), yksi vetohommiin tarkoitettu heppa, tusina vuohia ja lampaita, sekä kissa, joka oli juuri saanut kahden kissanpennun kokoisen pentueen.

Paulette oli ihmisenä täysin erilainen kuin pikkusiskonsa Viviane. Kolmentoista vuoden ikäero ei voi selittää kaikkia siskosten välisiä eroavaisuuksia - he ovat toistensa peilikuvia niin ulkonäkönsä, mutta myös luonteensa puolesta. Siinä missä hostäitini on hoikka, tummatukkainen ja oliivi-ihoinen, on Paulette vaaleanruskean rullapermiksen omistava tanakka maalaisnainen. Paulette on kovin puhelias, Viviane ei niinkään - hostäitini harvoin ottaa keskusteluihin osaa enemmällä kuin muutamalla lauseella.

Tilanpuutteen vuoksi emme yöpyneet Vivianen siskon luona, vaan muutamaa sataa metriä alempana ystävällisen eläkeläispariskunnan luona. Eliane ja Patrice ovat tottuneet hostaamaan naapurinsa lukuisia vieraita, mistä syystä mekin olimme taloon enemmän kuin tervetulleita. Pariskunta lähes pakotti minut kylpemään ultrahienossa hierovassa kylpyammeessaan, jossa otinkin kylvyt kahtena aamuna kolmesta. Ensimmäisen aamun vaahtokylpy oli hienoinen floppi vaahdon noustua liikaa ja jouduttuani tyhjentämään ammeen vedestä kesken kaiken. Lähtöaamun kylpyyn Eliane tarjosi saippuan sijaan pussillisen kuivattua merilevää, joka kylpyveteen suodatettuna teki kylvystä ihanan merellisen.

Eikä tässä vielä kaikki. Marc Levyn matkalukemiseni nähtyään Patrice etsi minulle romaaneittain luettavaa kotinsa kirjahyllystä. Eliane taas halusi ehdoin tahdoin maistattaa minulla jokaista itse tekemäänsä hilloa. Kotitekoiset hillot olivatkin herkullisia ja "vähäsokerisia", kuten Eliane sanoi, "mikä on hyvä, ethän halua ottaa kymmentä lisäkiloa ranskanvuotesi aikana, hehheh". Oma nauruni oli hieman väkinäisempää - emäntämme heitto ei nimittäin ollut niin kovin kaukana senhetkisestä kilotilanteestani.

Loiren maatilalta ajoimme Jean-Pierren pikkuveljen perheen luokse astetta modernimpaan asuinympäristöön, missä yövyimme viikonlopun ajan. Sunnuntaina vierailimme hostvanhempieni pojan Nicolaksen ja tämän tyttöystävän Charlotten uudessa asunnossa Rennesissä. Katsastimme apartementin ja söimme nuorenpariskunnan kokkaaman lounaan, minkä jälkeen teimme kävelykierroksen kaupungin keskustassa. Tänään sitten huristelimme takaisin etelään, etten vain missaisi enempää kuin yhtä päivää arvokasta lukio-opetusta. Kyllä lomien jälkeen voi taas olla motivoitunut koulutyöhön.

P.S. Uusiseelantilaisen hostsiskonikin pitäisi palata perhelomaltansa tällä viikolla! Olen innoissani tytön paluusta, sillä Annatonta aikaa tulee kuluneeksi jo kokonaisen kuukauden verran... Uskallan myös veikata että bloginpäivitystahtini hidastuu hieman, sillä Annan ollessa taas maisemissa on minullakin muuta tekemistä kuin kirjoittaa iänikuisia blogistooreja. Sorge!

Pariisissa osa 3: Rive gauchen museoita

Tiistain 20.3 tapahtumia:

Tiistai, toinen päiväni Pariisissa, oli puhdas museopäivä. Kaikki museokäyntini kasautuivat yhdelle ainoalle päivälle, sillä Ranskassa useat kulttuurikohteet ovat maanantaisin kiinni. Urakka oli aikamoinen, vaikka visiittilistani supistuikin kolmesta kohteesta kahteen: Picasso-museo on kiinni vuoteen 2012 asti restaurointitöiden vuoksi. Riittääpähän kaupungissa jotain nähtävää mahdollisia tulevaisuudenkin Pariisin-matkoja varten!

Tiistaina en ollut maanantain tapaan yksin, vaan pikkuserkkuni Erika lähti mukaani. Olin ehdottanut tytölle mukaan lähtemistä - edellyttäen tietenkin että hänen vanhemmilleen sopisi. Erika ei saa vielä liikkua Pariisissa itsekseen, minkä vuoksi hän lähti mukaani enemmän kuin mielellään. Yhden vessaepisodin unohtaen 13-vuotias pikkuserkkuni olikin oivaa museoseuraa, jonka mukanaolosta nautin itsekin.

Aamupäivän aikana kävimme läpi musée Rodinin sekä musée d'Orsayn, joista jälkimmäisen ajan puutteen vuoksi lähes juosten. Rodinin museo koostuu sisätilanäyttelystä sekä Les Invalides –monumentille avaavasta puistosta, joka on täynnä toistaan upeampia ihmisveistoksia. Le Penseur -ajattelijapatsas on vain yksi puiston aarteista. Kenenkään Pariisissa käyvän, saatika siellä asuvan (kröhm, kröhm, Hande), ei tulisi jättää ainakaan museon puisto-osuutta näkemättä. Myöskään Orsayn museon kokoelmissa ei ollut valittamista - erityisen hienoja ovat museon impressionistiset teokset. Esimerkiksi Van Goghin omakuva on juuri niin vaikuttava kuin sen sanotaan olevan. Vanhan rautatieaseman sisälle rakennettu museo on tosin kaunis jo itsessään.

Lounaan Erika ja minä söimme hänen äitinsä kanssa Amerikan suurlähetystössä. Kaikkien sisäänpääsymme vaatimien turvatoimien jälkeen olisin ajatellut rautaporttien takana olevan jotain hienompaa, mutta ei, suurlähetystö oli kuin mikä tahansa, tosin kaunis, pariisilaisrakennus. Kokemus kuitenkin sinänsä, tuskin sitä tulee muuten pahemmin embasseissa pyörittyä.

Syömisen jälkeen Erika ja minä lähdimme shopping-katu Champs-Elyséelle, joka alkaa aivan suurlähetystön kulmalta. Tarkoitus oli treffata Pariisissa asuvaa hostsiskoani ennen rerrillä kotiin palaamista. Hande oli ohjeistanut meidät laukkuvorojen varalta: kassin hihna olan yli, takki hihnan päälle, reppu mahan päälle, vetoketjut kiinni. Taskuvarkaita jos jotain kaupungin suurimmalla turistirysällä nimittäin liikkuu.

Autosta käsin Avenue Champs-Elysées oli vaikuttanut leveältä, mutta metrotunnelista ylös noustuamme menetin suuntavaistoni täysin. Tunsin itseni niin pieneksi etten tiennyt lainkaan mihin suuntaan lähteä - pelkät kävelykadutkin olivat toistakymmentä metriä leveät. Suuntavaiston puutteessa istuuduimme odottamaan Carolinea erääseen katukahvilaan, josta kuitenkin karkasimme nopeasti ymmärrettyämme etteivät listan juomien edessä olevat numerot olleet suinkaan järjestysnumeroita, vaan oikeita hintoja. 4 euroa espressosta, kuusi ja puoli limupullollisesta, kymppi smoothiesta...

Caroline-siskoni saavuttua saimme jälleen päämäärän liikkumiseemme. Aivan ensimmäiseksi ranskansiskoni johdatti meidät Laduréen kahvila-leipomoon, joka on erityisen kuuluisa macaron-leivoksistaan. Jonotimme pitkän jonon vain paljonpuhutut pikkuleivät nähdäksemme: macaron-kokoelma olikin upea - leivoksia löytyi kaiken maan mauissa ja sateenkaaren väreissä. Loppuen lopuksi Erika päätyikin ostamaan pussilliset huippukalliita leivoksia itselleen ja 50-vuotta täyttävälle äidilleen.

Ennen kotiinpaluutamme poikkesimme Virgin megastore -tavaratalossa. DVD-osastolla oli Avatarin ilmestymisen vuoksi Make Up Storen meikkausständi, missä koulun opiskelijat tekivät ilmaisia meikkejä promomielessä. Mitäs me muuta Erikan kanssa teimmekään kuin hyppäsimme jakkaroille meikattaviksi - eihän pelissä ollut mitään menetettävää. Kymmenen minuutin kuluttua kaupasta poistuessamme oli kasvoillamme hurjan siniset Avatar-henkiset maskeeraukset.

Illalla lähdimme vielä ravintolaan syömään Hande-tätini 50-vuotissynttäreiden vuoksi. Vappuviikonlopuksi heille on kutsuttu suuri joukko perhettä ja ystäviä, niin ranskasalaisia kuin suomalaisiakin, mutta minä sain olla paikalla aitona synttäripäivänä. Söimme superhyvät annokset Hippopotamus-nimisessä pihviravintolassa, jossa lisukkeita sai buffetinomaisesti lisää niin kauan kuin jaksoi syödä (tai kehtasi pyytää). Ei mikään paras konsepti linjojen kannalta, mutta sitakin maittavampaa. Hande ei pahemmin pyöreitä vuosiaan kommentoinut, fiiliksiä kysyessäkin hän totesi olon olevan kuin minä tahansa muunakin päivänä. Way to go!

Kaiken kaikkiaan Pariisin-reissuni onnistui erittäin hyvin. Nautin keskustassa pyörimisestä ja uusien paikkojen löytämisestä - ihana kaupunki! Säätkin olivat kuin tilauksesta: aurinkoa ja lämpöä riitti koko viikonlopun ajan. Parasta kaikessa oli kuitenkin pikkuserkkuperheeseeni "uudelleen" tutustuminen:

Sukuloiminen oli tällä kertaa oikeasti kivaa, sillä kemiamme natsasivat todella hyvin yksiin. Toivon todella että tulen treffaamaan perhettä heidän ensi kesäisellä suomenkäynnillään - itse ainakin teen kaikkeni pitääkseni lupaukseni yhteisen Helsinki-päivän viettämisestä Erika-pikkuserkkuni kanssa. Jos en tyttöä nyt ihan omalla autolla hae, niin ainakin sataysinelosen avittamana siitä Louhentien bussipysäkiltä.

Pariisissa osa 2: Ensimmäinen päivä kaupungissa

Maanantain 19.3 tapahtumia:

Nelipäiväisen pariisinvierailuni loppupäivät vietin kaupungissa oman pääni mukaan kulkien. Olen kohtuullisen tyytyväinen siihen mihin itsekseni kykenin: molempien päivien visiittisaldo oli kattava ja täydensi hyvin aiempaa pariisintuntemustani. Metrotunneleissakin suunnistin enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä - jos ei muuta, niin ainakin totaalieksymisiltä onnistuin välttymään. Hande-tätini viikonloppuisella preppauksella saattoi tosin olla tähän osansa.

Elokuisella EF:n leirillä kävimme läpi kaikki suurimmat turistikohteet: Eiffelin tornin, Notre Damen kirkon, Louvren museon, Sacre Coeurin katedraalin ja Versaillesin linnan. Nämä must-kohteet nähtyäni minulla oli aikaa kierrellä pienemmissäkin paikoissa ilman sen suurempia omantunnontuskia. Pääkaduilta sivussa olevat tai muuten vaan hiljaisemmat korttelit osoittautuivatkin paljon turistirysiä antoisammiksi. Salarakoja jos jotain Ranskan pääkaupungilla onkin tarjota, jos vain tietää missä kulkea. Paljon minulla riittää vielä nähtävää, sitä en rupea kiistämään.

Erityisesti ihastuin Marais'n kaupunginosaan, missä sainkin kulumaan koko maanantaiaamupäivän. Hande oli suositellut alueella käymistä sillä se on "bien animé". Alkuun siksakkasin useat Vieille du Templen poikkikaduista, minkä jälkeen suuntasin Place des Vosgesin aukiolle. Place des Vosges on kauniin vaaleanpunaisine kivitaloineen yksi Pariisin vanhimmista kortteleista, ellei jopa vanhin. Talot, mutta myös niiden alakertojen lukuisat taidegalleriat ovat ainakin omasta mielestäni näkemiset arvoiset. Aukion keskellä oleva pieni puisto oli tupaten täynnä jo kello yksitoista: pariisilaisvanhempia lastensa kanssa, hiekkatietä ympäri juoksevia lenkkeilijöitä, koiranulkoiluttajia.

Myös alueen juutalaiskortteli oli viehättävä lukuisine basaareineen ja juutalaisleipomoineen. Törmäsinpäs muutamaan oikein stereotyyppiseen juutalaismieheenkin - lierihattu ja tumma parta toivat pakostikin mieleeni historiankirjan sivuilla näkemäni antisemitistiset julisteet.

Lounasajan lähestyessä nappasin metron Bastillen aukiolta Jardin du Luxembourgiin asti. Sämpyläpiknikkini söin eräällä puiston lukuisista penkeistä istuen ja Palais du Luxembourgia ihaillen. Pikkulapset uittivat vuokrattavia puuveneitä palatsin eduslammikossa; vanhemmat ja muut aikuiset ihmiset makasivat nurmella vaihtoehtoisesti romaania lukien tai aurinkoa ottaen. Ainakaan sieltä käsin katsottuna pariisilaisten elämä ei vaikuttanut niin kovin hektiseltä.

Piknik-ruoat mahassani painaen päätin reippailla metron ottamisen sijaan - kävelin puistosta aina latinalaiskortteleihin asti, minkä jälkeen ylitin Seinen Pont Neufin kohdalta. Katsastin muutaman bouquinistin tarjonnan, minkä jälkeen hyppäsin metroon suuntanani Place Vendômen kultakaupat. Hande oli suositellut aukiolla käymistä, vaikkei siellä shoppailu päätä huimaavien hintojen vuoksi olisi tullut kysymykseenkään. Hienoja jos jotain näyteikkunoihin asetetut timanttiset kultakäädyt olivatkin, vaikkei mitään sillä kertaa (ja sillä budjetilla) mukaani lähtenytkään.

Maailmankuulujen kultakauppojen lisäksi nappasin kuvat aukion keskellä olevasta kanuunoista sulatetusta monumentista sekä hienoakin hienommasta Ritz-hotellista. Prinsessa Dianan karu kohtalo mielessäni suuntasin askeleeni Concordelle päin, missä olin sopinut tapaavani Hande-tätini kotiin palataksemme. That was my monday.

Pariisissa osa 1: Peripheriquen ulkopuolella

Sunnuntaina 18. huhtikuuta kirjoitettua, nyt vasta nettiin laitettua:

Raidelakko oli edelleen voimassa Gaillacista perjantaina lähtiessäni. Suurin osa lähijunista sekä kaikki idän ja puolet lännen kautta kulkevista tgv-junista olivat pannassa. Pääsin silti Pariisiin, sillä muutama vuosi sitten asetetun lain mukaan SNCF:n on pakko pyörittää tiettyä prosenttiosuutta junista. Ensimmäisen etappini, Gaillac-Toulouse välin, jouduin taittamaan puhtaasti bussilla. Toulousesta otin sitten päivän ainoan junan Pariisiin. En vaivautunut vaihtamaan alunperin ostamaani lippua - ei sitä konduktöörien puutteessa kukaan olisi kuitenkaan tarkistanut.

Puutteellisesta junatarjonnasta huolimatta saavuin Pariisiin safe and sound. Hande oli minua Montparnassen asemalla vastassa, ties kuinka kauan odottaneena. Bordeaux'n junani oli lähtenyt myöhässä ja kaikenlisäksi pysähdellyt matkan varrella teknisten vikojen johdosta. Ennen tapaamistamme vaihdoimme tuntomerkkimme puhelimessa, mikä tuntui hassulta, olihan kyseessä sukulaisperheeni äiti. Vaihtovuoteni aikaisesta tiivistä yhteydenpidostamme huolimatta tulee viime näkemästämme kuluneeksi useita vuosia. Äiti muistelee olleeni reippaasti alle kymmenvuotias kun perheemme viimeksi tapasivat.

Tuntomerkkien antaminen osoittautui tärkeäksi, vaikkei Hande minua pelkän vihreän baskerini avulla tunnistanutkaan. Muistutan kuulemma äitiäni aika lailla. Itse en olisi Handea, äitini serkkua, enää osannut tunnistaa. Montparnassen asemalta otimme metron ja rerri-junan, joka kulkee Pariisin ulkopuolisiin lähiöihin. Pikkuserkkuperheeni asuu rauhallisella seudulla kolmisenkymmentäviisi kilometriä kaupungista itään.

Itse Pariisissa oli täysi härdelli päällä - tunnelma oli ainakin kymmenen kertaa intensiivisempi kuin asuttamassani Etelä-Ranskan pikkukaupungissa. Metrokäytävillä eivät vieneet eteenpäin omat jalat vaan ihmismassa; junat taas olivat niin täyteen ängettyjä että pystyssä pysyi mistään kiinni pitämättäkin. Hengitysilmankin laatu oli aivan omaa luokkaansa. Provinsseissa asuvat ovat ehkä oikeassa sanoessaan ettei heidän pääkaupunkinsa ole kaikista idyllein asuinympäristö. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) Pariisi on mitä ihanin lomakohde.

Bussy St. Georgen kodissa meitä odotti pikkuserkkuni Erika (13), Mark (11) ja Mika (8). Charles-isä oli siinä vaiheessa vielä töissä. Vaihdoin poskipusut lasten kanssa, minkä jälkeen jatkoimme tutustumista suomenkielellä. Lapset ovat täysin kaksikielisiä suomen ja ranskan suhteen - englantiakin he puhuvat keskivertoikäisiään paremmin. Ensimmäisenä iltana olin hieman hukassa kielten suhteen: lapset puhuvat keskenään ranskaa, mutta kanssani suomea, vanhemmat taas kommunikoivat englanniksi. Mikä kielten sekamelska!

Minun sukuhaarastani pikkuserkkuni muistivat Villen, joka oli antanut heidän ajaa busteriaan Villingin edustalla, ja Miian, jonka mökissä he olivat Rukalla viime kesänä yöpyneet. Erityisesti lämpimästi lapset kuitenkin muistelivat "Jussi-enoa" eli ukkiani, joka oli jakanut heille runsain määrin Rukan kesäkelkkamäen ilmaislippuja. Tämä jos mikä oli sulattanut heidän sydämensä. Sukumuisteloiden jälkeen pojat innostuivat luomaan wii-hahmoa minulle ja ukilleni, tosin "Jussi-enoa pitää hieman leventää, kun se on niin iso".

Ensimmäinen ilta oli ihanan kotoinen, mutta ennen kaikkea suomalainen. Puhuimme suomea ja söimme mättökokoiset annokset pastaa carbonara-kastikkeella, ilman turhia alku- tai jälkiruokia. Tuliaiseksi tuomani Fazerin suklaalevytkin maistelimme vasta television ääressä Koh-Lantan uutta tuotantokautta katsoessamme. Viimeiseksi illalla sain tutustua Eerikan turkoosiin undulaattiin, joka tuli istumaan olalleni ja pääni päälle kuin olisi minut aina tuntenut. "Paljetin" tsirp tsirp -lauluun sainkin sitten seuraavana aamuna herätä.

Illan ihanin yllätys oli kuitenkin yläkerran kylppärin sähkösauna. Saunominen teki enemmän kuin hyvää - viime saunomiskerrastani tulee kuluneeksi rapeat kahdeksan kuukautta. Saunan jälkeen minulla superpuhdas olo - puhtaampi kuin, niin, viimeiseen kahdeksaan kuukauteen. Tunsin todella puhdistuneeni viimeistä ihohuokostani myöten. Olonikin tunsin useampaa kiloa kevyemmäksi, vaikka Handen rasvaprosentit ja kiinteysasteet laskeva vaaka näyttikin aivan muuta.

Lauantaiaamuna löysin itseni tulikokeen edestä: minun tuli keittää puuro paitsi itselleni, mutta myös perheen kuopukselle Mikalle. Mikalla oli puurolleen korkeat kriteerit: oikea puuro on "sellaista mitä isä tekee". Isä ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä paikalla, joten vastuu lankesi minulle. Puuroni, jonka kädet täristen ja otsa hikeä valuen keitin, meni kuitenkin läpi hyvin arvosanoin. Ehkä jopa parhain mahdollisin, sillä poika söi hiljaa ja mitään sanomatta (hyvä merkki), ja otti vielä santsikierroksenkin (vielä parempi merkki).

Lauantaipäivällä kävimme Bussyn torilla ja hevostallilla perheen vanhimpien ratsastuksessa. Hevosenlannan ja tallikarikkeen tuoksu onnistui tuomaan mieleeni jenkkiaikamme Bridlewood circlen heppasumassa. Iltapäivästä asetuimme kotiterassille auringonottoasemiin - koko viikonlopun (ja oikeastaan koko lomien) ajan on ollut mahtavan lämpimät kevätsäät. Lounaankin söimme ulkona: Hande aloitti grillikautensa valmistaen meille herkulliset home-made hampurilaiset. Namskis!

Tänä aamuna Charles ja lapset lähtivät mormonikirkkonsa jumalanpalvelukseen. Hande ja minä, vähemmän uskonnollisemmat, jäimme kotiin, mutta lähdimme pian pyörärundille heidän kotikulmilleen. Aikamme golfkentän ja vanhankaupungin tuntumassa pyörittyämme Hande näytti minulle kaupungin RER-aseman, mistä huomenna ottaisin junan Pariisiin. Kotiin palasimme naamat ahomaiseen tapaan punoittaen ja selät hienoisesti hikeä valuen.

Illalla auringonlaskun jälkeen teimme Paris by night -autokierroksen koko perheen voimin. Kaupunki on vaikuttava pimeän laskeuduttua ja valojen sytyttyä - melkein hienompi kuin päivällä. Eiffel-tornin tasatunnein välkkyvät valot näimme Trocaderon aukiolta; muut hienosti valaistut rakennukset bongasimme auton ikkunoiden takaa. Kierroksen päätteeksi parkkeerasimme auton Saint Louis'n saarelle ja otimme pallolliset kuuluisaa Berthillonin jäätelöä. Nekin, jotka olivat automatkan aikana nukahtaneet, ponkaisivat tässä vaiheessa virkeinä pystyyn.

Huomenna (maanantaina) ja ylihuomenna (tiistaina) lähden tutkimaan Pariisia omin nokkineni. Lähden kaupunkiin samaa matkaa Charlesin kanssa, ja palaan Handen matkassa, mutta muuten olen täysin omillani. Olen todella innoissani kaupunkiin yksin lähtemisestä - kerrankin pääsen kulkemaan täysin oman pääni ja omien halujeni mukaan. Pariisinkokemuksistani (tai katastrofeista?) lisää sitten myöhemmin! Tässä vaiheessa nettiyhteydestä ei tietoakaan...

Lomapäiviä Laborien kodissa, Albissa, Castresissa

Olemme koko kuluneen viikon paistatelleet ihanan aurinkoisissa kevätsäissä. Olinkin jo saanut tarpeekseni siitä ollako vai eikö olla hyvä sää -periodista, joka on ilmeisen tuttu lounasranskalaiselle maalis-huhtikuulle. Aina lämpömittarin kivuttua kympin yläpuolelle julistin kevään alkaneeksi - vain saadakseni sadetta niskaani heti seuraavana päivänä. Kolmannen keväänalkamisjulistukseni jälkeen päätin lakata odottamasta liikoja - kevät tulisi kun se olisi tullakseen. Nyt näyttää taas hyvältä: tämänhetkiset ilmat saavat suupieleni jälleen kääntymään hymyyn.

Pääsiäiseksi Laborieen tulleita ulkomaalaisia minulla käy kuitenkin sääliksi. Kehnonpuoleiset säät kun väistyivät vasta viime viikon puolivälissä, pääsiäislomien armottomasti loputtua. Useimmat taloyhtiön, jonka päärakennuksen hostvanhempani omistavat, apartementeista ovat englantilaisten ja belgialaisten eläkeläispariskuntien omistuksessa. Britit kaartavat maisemiin erityisesti kesälomiksi, mutta myös pääsiäiseksi ja muiksi satunnaisiksi kevät- tai syysviikonlopuiksi. "Kylmien" talvikuukausien aikana heistä ei tosin näy jälkeäkään. Tällä kertaa he joutuivat lähtemään aurinkokelien alta hampaitaan kiristellen ja huonoa onneaan kiroten. Nyt on kuitenkin taas rauha maassa, ei britin brittiä näköpiirissä, tai heidän mersujaan tai bemareitaan Laborien parkissa.

Ensimmäinen lomaviikko on mennyt... lomaillessa. Viikonlopun aikana maalasin taulujani, kahlasin läpi kaikki äidin Suomesta lähettämät naistenlehdet, ja aloitin jopa ostamani Marc Levyn romaanin (Et si c'était vrai...). Vaikkei kyseisen ranskalaiskirjailijan kirjat kaunokirjallisuuden raskaimmasta päästä ole, tekee ranskankieli itsessään niistä jo kohtuullisen raskaita. Tietäkää että tämä on suuri askel ranskankielisessä lukuhistoriassani, jonka aiempiin osiin kuuluu pelkästään Pikku Prinssi. Ei niin että minulla olisi jotain Petit Princeä vastaan, päinvastoin, kirja on yksi valloittavimmista ja lapsellisella tavalla koskettavimmista mihin olen koskaan törmännyt.

Tiistain vietin Albissa ulkomaalaistyttöjen kanssa. Shoppailimme, paistattelimme päivää ja kertasimme kuulumiset viimeisten kolmen viikon ajalta. Viime näkemästämme oli aivan huomaamatta kulunut kohtuullisen pitkä ajanjakso. Aika kuluukin niin ripeästi, että mulle tekisi varmaan hyvää lopettaa kotiinpaluun jatkuva odottaminen, sillä se tullee eteen ihan odottamattakin. Musta on vaan niin hitsin kivaa tulla kotiin, päässä pyörii koko ajan niin kauhia määrä suomisuunnitelmia että pieni nuppini meinaa poksahtaa. Kiva, kiva, kotimaa.

Tänään iltapäivällä olin hostvanhempieni kanssa toisessa Tarnin departementin "suurkaupungissa", nimittäin Castresissa. Tarn on siinä mielessä erikoinen departementti, että täältä löytyy yhden sijaan kaksi isompaa kaupunkia (Albi ja Castres). Tarn on muutenkin aika "hajanainen" alue: lukioitakin löytyy ainakin kolmesta eri kaupungista. Aveyronin keskusta oli taas niin selkeästi Rodez, ettei muualta departementista kissan pierua enempää sitten löytynytkään.

Castres oli joka tapauksessa kaunis paikka. Kävimme katsastamassa Goya-taidemuseon, joka oli hienoinen pettymys, jonka jälkeen pyöriskelimme vanhassakaupungissa. Ihailimme myös L'Agout-joen varrella olevia kauniita puutaloja. Promenaadimme jälkeen istuuduimme pääaukion erääseen kahvilaan, jossa tilasin ehkä kalleimman ja suurimman jäätelön minkä olen koskaan syönyt. Kukkavaasin kokoisesta astiasta jäätelöä (plus kastiketta plus kermavaahtoa) suuhuni lusikoidessani heitin hyvästit viimeisellekin yritykselleni pitää jatkuvasti levenevä ulkomuotoni edes jotenkuten kurissa.

Olen myös ostanut junalippuni Pariisiin (!) jonne lähden perjantaina (!) erään siellä asuvan sukulaisperheeni luokse. Kyseessä on itse asiassa sama pikkuserkkuperhe, jonka äitini kanssa sotkimme täysin viime lokakuiseen hostperheenvaihtohässäkkääni. Onneksi minulla on vielä muutama Fazerin namilevy tuliaiseksi vietävänä. Tarkoituksena olisi viettää pääkaupungissa viikonloppu plus kaksi päivää, elleivät SNCF:n (Ranskan VR:n) työntekijät nyt toisin päätä. Jo viime viikolla alkanut lakko on edelleen voimassa, eikä näytä hiipumisen merkkejä.

Pariisin nelipäiväisen jälkeen otan sitten junan Loiren laaksoon, jos suunnitelmani nyt alunperinkään pitävät kutinsa (huomatkaa miten valan itseeni epävarmuutta). Toisen lomaviikkoni loppupäivät viettäisimme koko porukalla Loiressa hostäitini siellä asuvan siskon luona. Hostini saapuvat paikalle autolla, ajomatka on seitsentuntinen Gaillacista. Luvassa siis reissaamista hieman sinne ja tänne, yksin ja yhdessä, sekä niin Pariisin pääkaupungin- kuin Loiren maalaismaisemissakin. Huomenna taas olisi suunnitteilla päiväreissu Toulouseen, keidenpä muiden kuin Paulinen (Kanada), Leonien (Saksa) ja Evin (Itä-Valta) kanssa.

P.S. Käykää katsomassa Guadeloupen matkapäiväkirjoituksiani, jotka ovat viimein, kymmenettäkin päivää myöten valmiit. Kyseisiin teksteihin pääsee helposti sivupalkista, josta löytyy 20 viimeistä blogitekstinäni. Je vous en prie!

P.P.S. Psykologinen kysymys: mikä siinä muuten on että pitää kirjoittaa kehnoista asioista että saa kommentteja? Kyllä sitä saa kommentoida vaikka multa tulisi paremmankin päivän kuulumisia :-).

Saint Cirq Lapopie

"Donc on était au restaurant et on a attendu 45 minutes pour les omelettes de Gérard et d'Adis et puis nous sommes tous partis. Après on est allés dans un autre restaurant mais ils ne servaient pas les désert avant une heure. Le troisième restaurant était bien, on était servis dans dix minutes, et toi, tu as mangé une grosse glace."

"Olimme ravintolassa ja odotimme 45 minuuttia Gérardin ja Adiksen (mukana olleiden naapureidemme) omeletteja jonka jälkeen lähdimme kaikki (ilman omeletteja). Sen jälkeen menimme toiseen ravintolaan mutta he eivät tarjonneet jälkiruokia kuin vasta tunnin päästä. Kolmas ravintola oli hyvä, annoksemme tuotiin kymmenessä minuutissa, ja sinä söit ison jäätelöannoksen."

Yllä kolmella lauseella se, mitä teimme eilisellä päivävierailullamme Saint Cirq Lapopiessa. Jean-Pierren kuvaus oli syömiskeskeisyydestään huolimatta täysin tosi, vaikkeikään kovin kattava. Ravintoloista puhuminen lienee aivan luonnollista Ranskan ruokakulttuurin keskellä kasvaneelle (ja ruoasta kovin pitävälle) hostisälleni. Tässä muuta teimme tässä kauniissa keskiaikaiskylässä:

Ensinnäkin idea Saint Cirq Lapopieen lähtemisestä tuli hostisältäni, joka on kotoisin Lotin departementista. Ajoimme kaupunkiin ranskalaisittain pitkän matkan, 1,5 tuntia. Itse kohde oli hieno, ja täysin pidemmänkin ajomatkan arvoinen. Kaupunki oli rakennettu korkean kallion päälle niin, että se näytti sortuvan alla virtaavaan Lot-jokeen hetkenä minä hyvänsä. Vanhankaupungin talot olivat kauniita terävine harjakattoineen ja luonnonkivestä rakennettuine edustoineen (Gaillacin alueella talot on rakennettu suurimmaksi osaksi tiilestä). Otinkin useita kuvia pelkästään erikokoisista ja -muotoisista kivistä sommitelluista talonseinistä.

Turistikaupasta mukaan tarttui nipullinen postikortteja ja magneetti aloittamaani magneettikokoelmaan (aloin jossain vaiheessa ostamaan magneetteja muistona kaikista vierailemistamme paikoista). Hankin itselleni myös uuden hatun, sellaisen mustan lierireunaisen. Terveiset siis Juusolle, joka osti ja kiintyi samantyyliseen päähineeseen viime kesän Ranskan matkallamme. Saa nähdä käykö minulle samoin (vai päätyykö hattu kaapinpohjalle muita virheostoksia pölyltä suojaamaan).

Mitä enemmän mun lähtö lähenee, sitä tiiviimmäksi meidän vierailutahtimme kiihtyy. Viimeiselle ranskankuukaudelleni tuntuu riittävän uutta nähtävää joka viikonlopulle. Tämä on tietysti positiivinen asia, ihanaa että hostvanhempani jaksavat viedä minua paikkoihin. Ranskassa tosin riittää nähtävää, yli sadan kilometrin päähän tulee harvoihin lähdettyä, sillä lähempääkin löytyy ihastelemisen arvoista. Nyt mä vasta todella tajuan, kuinka iso maa Ranska oikeasti on. Täällä viettämäni ajan perusteella en voi sanoa tuntevani Ranskaa - pelkästään pienet läntit Aveyronin ja Tarnin departementeista.

La pause s'impose

Tauko on todellakin paikallaan. Ei niin että mä olisi tunneilla pahemmin mädäntynyt, sillä mun kahdenkymmenenviiden viikkotunnin lukujärjestys ja säännölliset koulukapinat antavat aika hyvin periksi, mutta nyt alkava kahden viikon loma on erittäin tervetullut. Hyvä mulle, hieman huonompi täkäläisille, joille vastaava lomamäärä jos jokin saa aikaan ranskalaisittain pitkät koulupäivät. Minä en liikunnan ja espanjan lopettaneena kuuluu parhaimpien esimerkkien joukkoon, mutta normiranskalainen roikkuu koulutunneilla kahdeksasta viiteen päivittäin, keskiviikon iltapäivävapaata lukuunottamatta. Kaikinpuolin mätä koulusysteemi, en voi muuta sanoa.

Ilse laittoi mulle postissa erittäin mielenkiintoisen artikkelin asiaan liityen. Hesarissa julkaistun jutun mukaan ranskalaislapset lomailevat kokonaiset 50 päivää enemmän kuin suomalaisskidit (vertaa 150 koulupvä/vuosi Ranskassa ja 190 koulupvä/vuosi Suomessa). Se tekee käytännössä kaksi kokonaista kuukautta enemmän lomaa! Aivan järjetöntä, lähinnä siksi ettei mun mielestä Suomestakaan tunnu varsinaisesti lomia puuttuvan. Viikko keväällä ja syksyllä, kaksi Jouluna ja kymmenen kesällä ovat ainakin mulle täysin riittoisat. Kertokaa mitä mieltä olette!

Toinen mielenkiintoinen fakta oli kahdeksanvuotiaiden koulussa vuosittain viettämä aika, joka on Suomessa kuudensadan ja Ranskassa yhdeksänsadan tunnin paikkeilla. On siinäkin eroa, ironista on kuitenkin että alhaisesta tuntimäärästään huolimatta suomalaislapset vetelevät niitä eurooppalan huipputuloksia. Ehkä lasten voisi todellakin vain antaa kasvaa rauhassa. Onko ala-asteen tokaluokkalaisten todellakin välttämätöntä istua koulussa yhtä pitkiä koulupäiviä kuin Suomen ylä-astelaisten? Huhheijaa.

Muihin asioihin mennäkseni sanottakoon että takana on hieman erikoinen viikko. Mä olin kuulemma ollut vähän kuiva Colliouren matkan viimeisinä päivinä, mistä syystä mun hostvanhemmat olivat käyneet jutskaamassa aluevalvojan kanssa. Joo-o. Tästä ne tosin olivat ihan avoimia, ja sanoivat toivovansa että minä puolestani poikkeaisin Fabiennen luona. Juttu nyt päättyi sitten niin että mä sain kuulla olevani kohtuullisen vahvaluonteinen (?) ja että mun tulisi yrittää rauhoittua hieman. Rehellisesti sanoen tää on mun mielestä aika ironista - Ranskaan asti piti tulla kuulemaan olevansa temperamenttinen. Viviane ja Jean-Pierre ovat ehkä ainoat ranskalaiset, joiden rinnalla mä voin vaikuttaa tuliluontoiselta. Hahhah, mua naurattaa.

Asian ironisuudesta huolimatta mä koitan tästedes "rauhoittua" ja harkita sanojani enemmän. Etenkin sarkastiset vitsini, jotka konservatiiviset hostvanhempani näkevät lähinnä loukkauksina, tulee minun lopettaa. Huumorintaju on ehkä tosiaan se juttu, mikä mulla ja hosteillani menee vähiten yksiin. Eilen illalla siis yrittämällä yritin (ja jopa onnistuin!) nauramaan Jean-Pierren kehnolle vitsille, jossa ranskalainen pyytää espanjalaista laittamaan kakun jääkaappiin, mutta espanjalainen heivaakin kylmiöön kissan. Vitsin ymmärtämiseksi voin kertoa että kakku on ranskalaisittain gâteau, mutta espanjalaisittain gâteau on kissa. Ja nyt saa siis nauraa...

Pääsiäinen Colliouressa

Viime viikonloppu oli maanantain pääsiäisvapaan takia kolmipäiväinen. Päätimme hyötyä tästä päivää pidemmästä viikonlopusta lähtien roadtripille Pyreneiden suunnalle. Vietimme pääsiäisviikonlopun Colliouren välimerenrantakaupungissa ja sen ympäristössä pyörien. Kotiin palasimme myöhään maanantai-iltana syötyämme pitkän kaavan mukaisen pääsiäislounaan Jean-Pierren veljen ja tämän vaimon luona Toulousessa.

Itse Colliouren lisäksi vierailimme kolmessa muussa satamakaupungissa ennen Espanjan rajaa (Port Vendres, Banyuls sur mer ja Cerbère) ja kolmessa rajan jälkeen (Portbou, Port de la Selva, Colera). Ensimmäisessä ranskalaiskylässä hostvanhempani bongasivat veneellisen ikäisiään amatöörisukeltajia merelle lähtemässä. Jean-Pierre oli merelle lähtijöistä selvästi kiinnostunut ja pyöri heidän ympärillään niin kauan, kunnes Viviane kiskoi hänet pois paikalta älä kuvittelekaan -ilme naamallaan.

Illalla hostäitini kuitenkin totesi ettei se, etteivät he ole ennen sukeltaneet, välttämättä tarkoita ettei sitä voisi joskus koittaa. Huraa, mitä suurta avomielisyyttä Vivianen puolesta, yleensä kun hostäitini on niin kovin konservatiivinen. Paintballiakaan emme kuukausi sitten lähteneet pelaamaan muiden EF:läisten kanssa koska "emme olleet sitä koskaan aiemmin koittaneet". Minä olisin nähnyt juuri kokemattomuutemme hyvänä syynä lähteä ammuskelemaan toisiamme värikuulilla.

Kolmas espanjalaiskylä oli täysin valkoinen - värikkäin talo jonka kaupungista bongasin oli haalean keltainen. Ostin ihanan artesaanijäätelön ja istuin laiturinnokkaan nauttimaan leudosta merituulesta. En ollut tajunnutkaan kuinka ikävä merta minulla oli ollut - ei välttämättä itse uimista, vaan merituulen suolaista tuoksua, sen tunnetta kasvoilla, ja jopa taipumusta saada tukka takuille.

Espanjasta palatessamme automme moottori sanoi sopimuksen irti ja pysähteli pysähtelemistään. Jean-Pierre oli täyttänyt auton tankin espanjalaisella bensalla, josta 12-vuotias Volvo-rukka ei tuntunut pitävän lainkaan. Tämän lisäksi vesisäiliön korkin kierteet olivat sulaneet päästäen kaiken viilennysveden karkaamaan höyrynä. Olimme kuitenkin ylittäneet Espanjan ja Ranskan välisen kukkulan korkeimman kohdan, ja pääsimme täten rullaamaan alas Collioureen hätävilkut vilkkuen. Parkkeerasimme auton kaupungin parkkiin ja lähdimme etsimään sen illan ruokapaikkaa.

Syömästä palattuamme auto ei käynnistynyt enää lainkaan. Kolmen vartin pituisten starttausyritysten jälkeen Jean-Pierre pyysi kännykkäni lainaan ja soitti paikalle hinausauton. Kello kaksitoista yöllä valkoinen ajokkimme hinattiin pois keltaisten valojen välkkyessä. Me taas palasimme Sorèdessa sijaitsevaan hotelliin vakuutusyhtiön maksamalla taksilla.

Näin tapahtumista kirjoittaessani kaikki tuntuu järjestyneen ilman sen suurempia säätämisiä tai huolehtimisia. Todellisuudessa Viviane ja Jean-Pierre olivat täysin tyhjän päällä alkuperäisten suunnitelmien hajottua käsiin. Ylisuunnitelmalliset hostvanhempani eivät millään osanneet hyväksyä todellisuutta tai vaihtaa suunnitelmaan numero kaksi. Eri toimintavaihtoehdoista puhuttiin, puhuttiin ja puhuttiin, eikä siltikään tiedetty mitä tehdä. Mikä ilta.

Pitkien neuvottelujen jälkeen päätimme palata kotiin junalla auton korjaamisen odottamisen sijaan. Hostvanhempieni mielessä kävi myös Colliouressa odottamisen mahdollisuus, mutta auton valmistuminen tiistaihin mennessä (kuten hinaaja oli luvannut) ei tuntunut tarpeeksi varmalta. Jean-Pierre palaisi siis loppuviikosta Collioureen ja ajaisi auton takaisin tänne "pohjoiseen".

Lähtöaamunamme Viviane onnistui hajottamaan hotellihuoneemme keittiön varustukseen kuuluneen levynsuojuksen. Vielä kuuman levyn päälle asetettu suojus räjähti tuhannen pirstaleiksi, jotka levisivät ympäri hotellihuonetta. Hostäitini mielestä oli pöyristyttävää että hänen toivottiin maksavan hänen rikkomansa suojuksen. Vivianen mielestä yksi levynsuojus ei voinut kaataa maailmaa, saatika estää huoneen eteenpäin vuokraamista. Olin hävetä silmät päästäni - kyllä nyt yleiseen etikettiin kuuluu korvata se, minkä toisen omaisuudesta rikkoo.

Vivianen valitettua aikansa hotellin nuori omistajapariskunta päästi meidät lähtemään penniäkään maksamatta. Hostäitini oli voitonriemuinen, vaikka väittelyn aikana odottaneen taksin aloitusmaksu oli noussut pitkälti yli sen summan, jonka hän olisi voinut rikkomastaan esineestä alunperin maksaa. Näin jälkeenpäin miettien olisin voinut korvata levynsuojuksen omista rahoistani - niin kauhistuttavan naurettava kyseinen tilanne oli. Itsekin sain osuuteni omistajapariskunnan mustista katseista hotellin pihasta pois kaartaessamme.

Kokonaisuutena miettien pääsiäiseni oli oikein mukava, vaikken kunnon pääsiäisfiilikseen koskaan päässytkään. Maalis-huhtikuussa ujosti vihertävään rairuohoon tottuneena oli oudohkoa käppäillä keskellä palmupuita, kaktuksia ja aloeveramaisia etelänkasveja. Tämänvuotisesta pääsiäisestäni puuttui rairuohon lisäksi noidiksi pukeutuneet virpojat sekä pääsiäispupun tuomat suklaamunat. Ensi vuonna varaankin virpojille kaksinkertaisen kasan karkkia ja syön mignon-munia tämänkin vuoden edestä.

Let's play Blocus!

Mun lukiossa on keskiviikosta lähtien ollut blocus, oppilaiden järjestämä mielenosoitus. Taas. Viime kerrasta tulee kuluneeksi vain nelisen kuukautta. Kuvia ja syvempää analyysia löytääkin joulukuun puolivälin blogikirjoituksistani - tällä kertaa kuittaan tapahtumat vähemmin sanoin.

Viime joulukuussa mä en voinut millään uskoa miksi oppilaat tekevät vastaavaa. Koulun porttien telkeäminen mielenosoitusmielessä tuntui kaikin puolin absurdilta ajatukselta. Tällä kertaa ymmärrän enemmän, mikä tosin tarkoittaa että ymmärrän vähemmän. Oppilaat tuntuvat ryhtyvän blocuksenpitoon todella vähin perustein. Joukossa on ehkä muutama, joka haluaa todella osoittaa mieltään ensi vuoden opetussuunnitelman muutoksia vastaan, mutta suurin osa on mukana koska blocuksella päivystäminen on hauskaa. Ainakin paljon hauskempaa kuin tunneilla istuminen.

Ranskalaiset tuntuvat näkevän muutoksen kuin muutoksen aiheena kapinaan. Asiaa ei lainkaan auta että oppilailla on periaatteessa oikeus tähän. Aikuiset päivittelevät lukiolaisten aggressiivisuutta ja manifestoimishalua, mutta heiltä itseltäänhän nuoret ovat toimintatapansa oppineet. En lainkaan ihmettelisi jos ranskalaiset lapset oppisivatkin osoittamaan mieltään heti puhumaan opittuaan.

Toisena blocusaamuna juttelin erään luokkalaiseni pojan kanssa hänen blokkaamismotiiveistaan. "Sitä on hieman vaikea selittää ranskaksi", totesi Sylphe kun kysyin mistä syystä blocus on pistetty pystyyn. Ehdottessani syyksi tuntimuutoksia heräsi poika selittämään: "Joo, totta... niinhän se olikin, tosiaan...".

Kuvia: Kavereita ja kevätsäitä

Kuvia: Hostperheen ja Annan kanssa tehtyä