Lomapäiviä Laborien kodissa, Albissa, Castresissa

Olemme koko kuluneen viikon paistatelleet ihanan aurinkoisissa kevätsäissä. Olinkin jo saanut tarpeekseni siitä ollako vai eikö olla hyvä sää -periodista, joka on ilmeisen tuttu lounasranskalaiselle maalis-huhtikuulle. Aina lämpömittarin kivuttua kympin yläpuolelle julistin kevään alkaneeksi - vain saadakseni sadetta niskaani heti seuraavana päivänä. Kolmannen keväänalkamisjulistukseni jälkeen päätin lakata odottamasta liikoja - kevät tulisi kun se olisi tullakseen. Nyt näyttää taas hyvältä: tämänhetkiset ilmat saavat suupieleni jälleen kääntymään hymyyn.

Pääsiäiseksi Laborieen tulleita ulkomaalaisia minulla käy kuitenkin sääliksi. Kehnonpuoleiset säät kun väistyivät vasta viime viikon puolivälissä, pääsiäislomien armottomasti loputtua. Useimmat taloyhtiön, jonka päärakennuksen hostvanhempani omistavat, apartementeista ovat englantilaisten ja belgialaisten eläkeläispariskuntien omistuksessa. Britit kaartavat maisemiin erityisesti kesälomiksi, mutta myös pääsiäiseksi ja muiksi satunnaisiksi kevät- tai syysviikonlopuiksi. "Kylmien" talvikuukausien aikana heistä ei tosin näy jälkeäkään. Tällä kertaa he joutuivat lähtemään aurinkokelien alta hampaitaan kiristellen ja huonoa onneaan kiroten. Nyt on kuitenkin taas rauha maassa, ei britin brittiä näköpiirissä, tai heidän mersujaan tai bemareitaan Laborien parkissa.

Ensimmäinen lomaviikko on mennyt... lomaillessa. Viikonlopun aikana maalasin taulujani, kahlasin läpi kaikki äidin Suomesta lähettämät naistenlehdet, ja aloitin jopa ostamani Marc Levyn romaanin (Et si c'était vrai...). Vaikkei kyseisen ranskalaiskirjailijan kirjat kaunokirjallisuuden raskaimmasta päästä ole, tekee ranskankieli itsessään niistä jo kohtuullisen raskaita. Tietäkää että tämä on suuri askel ranskankielisessä lukuhistoriassani, jonka aiempiin osiin kuuluu pelkästään Pikku Prinssi. Ei niin että minulla olisi jotain Petit Princeä vastaan, päinvastoin, kirja on yksi valloittavimmista ja lapsellisella tavalla koskettavimmista mihin olen koskaan törmännyt.

Tiistain vietin Albissa ulkomaalaistyttöjen kanssa. Shoppailimme, paistattelimme päivää ja kertasimme kuulumiset viimeisten kolmen viikon ajalta. Viime näkemästämme oli aivan huomaamatta kulunut kohtuullisen pitkä ajanjakso. Aika kuluukin niin ripeästi, että mulle tekisi varmaan hyvää lopettaa kotiinpaluun jatkuva odottaminen, sillä se tullee eteen ihan odottamattakin. Musta on vaan niin hitsin kivaa tulla kotiin, päässä pyörii koko ajan niin kauhia määrä suomisuunnitelmia että pieni nuppini meinaa poksahtaa. Kiva, kiva, kotimaa.

Tänään iltapäivällä olin hostvanhempieni kanssa toisessa Tarnin departementin "suurkaupungissa", nimittäin Castresissa. Tarn on siinä mielessä erikoinen departementti, että täältä löytyy yhden sijaan kaksi isompaa kaupunkia (Albi ja Castres). Tarn on muutenkin aika "hajanainen" alue: lukioitakin löytyy ainakin kolmesta eri kaupungista. Aveyronin keskusta oli taas niin selkeästi Rodez, ettei muualta departementista kissan pierua enempää sitten löytynytkään.

Castres oli joka tapauksessa kaunis paikka. Kävimme katsastamassa Goya-taidemuseon, joka oli hienoinen pettymys, jonka jälkeen pyöriskelimme vanhassakaupungissa. Ihailimme myös L'Agout-joen varrella olevia kauniita puutaloja. Promenaadimme jälkeen istuuduimme pääaukion erääseen kahvilaan, jossa tilasin ehkä kalleimman ja suurimman jäätelön minkä olen koskaan syönyt. Kukkavaasin kokoisesta astiasta jäätelöä (plus kastiketta plus kermavaahtoa) suuhuni lusikoidessani heitin hyvästit viimeisellekin yritykselleni pitää jatkuvasti levenevä ulkomuotoni edes jotenkuten kurissa.

Olen myös ostanut junalippuni Pariisiin (!) jonne lähden perjantaina (!) erään siellä asuvan sukulaisperheeni luokse. Kyseessä on itse asiassa sama pikkuserkkuperhe, jonka äitini kanssa sotkimme täysin viime lokakuiseen hostperheenvaihtohässäkkääni. Onneksi minulla on vielä muutama Fazerin namilevy tuliaiseksi vietävänä. Tarkoituksena olisi viettää pääkaupungissa viikonloppu plus kaksi päivää, elleivät SNCF:n (Ranskan VR:n) työntekijät nyt toisin päätä. Jo viime viikolla alkanut lakko on edelleen voimassa, eikä näytä hiipumisen merkkejä.

Pariisin nelipäiväisen jälkeen otan sitten junan Loiren laaksoon, jos suunnitelmani nyt alunperinkään pitävät kutinsa (huomatkaa miten valan itseeni epävarmuutta). Toisen lomaviikkoni loppupäivät viettäisimme koko porukalla Loiressa hostäitini siellä asuvan siskon luona. Hostini saapuvat paikalle autolla, ajomatka on seitsentuntinen Gaillacista. Luvassa siis reissaamista hieman sinne ja tänne, yksin ja yhdessä, sekä niin Pariisin pääkaupungin- kuin Loiren maalaismaisemissakin. Huomenna taas olisi suunnitteilla päiväreissu Toulouseen, keidenpä muiden kuin Paulinen (Kanada), Leonien (Saksa) ja Evin (Itä-Valta) kanssa.

P.S. Käykää katsomassa Guadeloupen matkapäiväkirjoituksiani, jotka ovat viimein, kymmenettäkin päivää myöten valmiit. Kyseisiin teksteihin pääsee helposti sivupalkista, josta löytyy 20 viimeistä blogitekstinäni. Je vous en prie!

P.P.S. Psykologinen kysymys: mikä siinä muuten on että pitää kirjoittaa kehnoista asioista että saa kommentteja? Kyllä sitä saa kommentoida vaikka multa tulisi paremmankin päivän kuulumisia :-).