Chamonix'n vieraskynää

Terveiset täältä Ranskan alppien sydämestä, itse Mont Blancin juurelta!  Oman perheen keskeinen alppiviikko on jo hyvässä vauhdissa, jossain laskettelun ja racletten syönnin välissä syntyikin kuningasajatus blogin vieraskynästa. Seuraavassa saattekin siis lukea täkäläisestä elämänmenosta, kerrankin jonkun muun kuin minun kuvaamana! Kynän siirtyessä perheenjäsenteni kouraan saan itse pienen  vapautuksen bloginpidon rankasta vastuusta. Olkaa hyvät!

"Se on sitten eka vieraskynä näppäimistön kimpussa. Ja kuka scrollasi alas ennakoimaan allekirjoituksen ... maltetaanpas nyt vähän. Milla siis tuli Geneveen Easyjetillä noin tunnin myöhässä Toulousesta. Me ja Chamonixin taksikuski muodostimme vastaanottokomitean lentokentällä. Jälleennäkeminen oli lämmin ja mukava, jonka jälkeinen taksimatka menikin Millaa kuunnellessa. Saattoi joku muukin saada väliin pienen puheenvuoron. Luulenpa, että parin eka päivän jälkeen lapsille seuraava oli aika tuttu fraasi "sillon kun me viimeksi oltiin täällä niin tuo ja tuo oli tuossa, jne". Tuttu paikka kyllä, ainakin kivitalot ja Patagonian myymälä ovat samoilla paikoilla. Moni muu asia on muuttunut sitten -83, -90, -92..93 ja -00 täällä käyntien. Milla on opettanut meitä, eritoten allekirjoittanutta Ranskan kielen hienouksiin. Meikäläisen noin seitsemän sanan ranskantaito on ainakin triplaantunut. Tosin tämän illan helmi oli se kun äiti tilasi Annille Jus de pomme de terre:ä. Nokkela tarjoilija siihen, että vodkaako haluatte? Huomenna mennään ekskursiolle MtBlancin tunnelin läpi Italian puolelle Courmayerin rinteitä tutkimaan. A Bientot ja Ciao! Isä"

"moi tässä Anni täällä me oltiin metsäreitillä ja siellä oli paljon pomppuja ja minulla on uudet sukset ja ne on tosihyvät ja me käytiin katsomassa elokuva nimeltään Avatar ja se oli tosihyvä ja se oli Ranskaksi"

"bloggaajana ak ( niille jotka eivät tunne kaikkia perhekoukeroita suomennettakoon siis että Milla on todellakin antanut äidilleen blogin avaimet). Hui, miten vastuu painaa, Millan blogeista kun on tottunut aina lukemaan rehellistä, innostunutta ja aitoa tilitystä iloista ja suruista, otsikon lupausten mukaan. Mutta älkää huoliko tämä loma ei ( valitettavasti) jatku enää kovin montaa päivää ja Milla varmaan myöhemmin tilittää oikeasti rehellisesti miten outoa oli meitä kaikkia niine entisine hyvine ja huonoine puolinemme nähdä. Sitä odotellessa ihan alkuun rehellinen tilitys- Millaa on ollut aivan käsittämättömän ihanaa nähdä, blogin ahkera seurailu syksyn mittaan on auttanut ihan valtavasti meitä kotiinjääneitä ja lieventänyt ikävää kun tietää mitä toiselle kuuluu. Kuitenkin, mikään ei voita sitä että saa oikein kunnolla halata ja nauraa ja jutella ja pelata tuppea yhdessä ja viikko onkin niin pitkä aika että ei ihan koko ajan tarvitse miettiä että nyt tämä juuri loppuu vaan voi vain olla ja lomailla ja nauttia yhdessä olosta. Ja nyt seuraa arvoisat Blogin lukijat muutamalla ranskalaisella viivalla objektiivista sisäpiiritietoa siitä mikä on muuttunut ja mikä ei. 1. Temperamentti- ennallaan täynnä iloa ja tulta, hiukan extroverttiseen suuntaan kallistumista 2. Ulkonäkö - sama kaunis ja iloinen, mutta huulet yhtenä iltana erittäin punaiset... 3. Paino- uskokaa tai älkää suurinpiirtein sama, vaihtokilot eivät ole silmin havaittavissa 4.  ranskankielentaito - ranskankielentaito huimasti kehittynyt, kieli meidän arviomme mukaan täysin sujuvaa mutta ärrä vielä ihanasti rullaa ... muut syvällisemmät arviot jäävät mahdolliseen jatko-osaan koska nyt miedän perhettä viedään italiaiselle illalliselle. A bientot!"

Suuntana Chamonix

Tuhannen taalan kysymys: voiko maha tulla kipeäksi liiasta syömisestä? Henkilökohtaisesti mä olen vakuuttunut asiasta. Ranskalaisen jouluillallisen voisi luokitella lähes urheilusuoritukseksi, keskivartalo on yhtä jumissa kuin rankimman core-treenin jälkeen. Kello yksi yöllä soitin äidille, joka oli pyytänyt minua pirauttamaan syömisen lopetettuamme. Vastaajaan meni, ihmekös tuo. Pisteet kuitenkin kymmenvuotiaalle serkkutytölle, joka istui ruokapöydässä kärsivällisesti koko ruokamaratonin läpi. Siinä olisi suomalaislapsilla oppimista, heillä kun pehvat polttaa penkissä jo varttitunnin pöydässä istumisen jälkeen. Täytynee myöntää että omatkin piilarit alkoivat kuivua silmiin illallisen vielä ollessa täydessä vauhdissaan. Tähän saattoi osasyynä kuitenkin olla hostisosiskon minulle laittamat vahvat silmämeikit. Caroline oli meikannut silmäni kissamaisiksi viiruiksi ja maalannut huuleni joulunpunaisella huulipunalla. Isosisko lupasi meikata minut myös ennen huomisaamuista kentälle lähtöäni. Saa nähdä tunnistavatko porukat minut Geneven kentällä, kun en ollut itsekään uskoa peilistä näkemääni.

Enempää innoissani mä en voisi olla oman perheen näkemisestä. Kaikki fleecenhihat ja housunlahkeet on tungettu täyteen viinipulloa ja hanhenmaksapurnukkaa tuliaiseksi vietäväksi. On tätä odotettu. Hostperheen aloitellessa joulunjälkeistä detox-bio-puhdistus-kuuriaan minä suuntaan perheeni kanssa alppien racletteillallisille. Laiharin voi aloittaa sitten tammikuussa. Sitä paitsi lasketteluhan on erittäin kuluttavaa puuhaa. Ulkoilu laskettelun merkeissä tekee varmasti terää muutenkin, ensimmäinen lomaviikko kun on mennyt enemmän tai vähemmän sisätiloissa. Joulukin meni ihan siedettävästi kun tiesi että omaa perhettä näkee pian. Ranskan Joulu oli oikein kiva kokemus, mutta Suomen Lapissa vietetty Joulu on Se Ainoa Oikea. Ensi vuonna osaan varmasti antaa enemmän arvoa joulukirkossa vietetyille piinallisille minuuteille, Rajattomien levyjen loputtomalle veivaamiselle, Joulupukin sylissä pakkoistumiselle ja Enkeli taivaan lausui näin -laulun epävireiselle laulamiselle. Perinteet, oli ne sitten hassuja, pieniä tai uskonnollisia, on jotain mistä ei vähällä haluaisi luopua.

Pieni lomapäivitys plus kuvia koulukapinasta

Alors, joululoma on alkanut. Muutos arjesta lomaan ei kuitenkaan tunnu sen suuremmalta kuluvan viikon lukiolaiskapinoista johtuen. Tiistaina ja keskiviikkona en ollut koulussa lainkaan, torstaina käväisin paikan päällä vain todetakseni tilanteen toivottamaksi ja perjantaina aloitin lomani ilman turhia omantunnontuskia. Taisimme perheeni kesken kohottaa lasilliset kuohuviiniäkin kapinan johtajaa Jean-Baptistea ylistäen. Että kiitos vaan loman varaslähdön järjestämisestä. Otin paikanpäältä lisää mielenkiintoisia kuvia, joita lisäilen tähän alle huomenna jos kaikki menee hyvin.

Kapinoista puheen ollen luin lehdestä seuraavan lakon olevan pankkiautomaattien täyttäjien (onko sellaisiakin olemassa?) keskuudessa. Pitänee siis varautua nostamaan tarpeeksi käteistä viimeisiä joulushoppailuja varten. Että nää ranskalaiset jaksaa kapinoittensa kanssa. Toissa ja viimeyönä tosin satoi kolmisen senttiä lunta, joten lukio olisi varmaan ollut kiinni ihan luontoäidinkin tahdosta. Lumi oli ihan oikeata, valkoista pakkaslunta. Ranskalaiset tuntuivat olevan kovin ylpeitä saamastaan valkokullasta, alueella kun sataa lunta yhdestä kolmeen kertaan talvessa. Melkein nauroin ääneen kun hostisäni rinta röyheänä ja pientä haastavuutta äänessään totesi että kyllä heilläkin lunta riittää. Pieni tomutus riitti heittämään eteläranskalaisten arjen päälaelleen, torilla ihmettelevien mummojen lisäksi autoja on suistunut teiltä ja junat ovat myöhästelleet kokonaisia tunteja. Tänään Pariisista tulleen hostisosiskon junayhteydet olivat kokonaiset viisi tuntia myöhässä. Caroline oli lievästi kypsänä kotiin saapuessaan. Uutuudenhohtavassa ulkoammeessa oli kyllä ihan kiva poreilla lumihiutaleiden leijaillessa ympärillä.

Vietin tämänpäiväisen hostäitini kanssa Lounais-Ranskan pääkaupungissa Toulousessa. Olisimme myöhästyneet junasta ellei se olisi ollut meitäkin myöhemmässä. Hostäiti otti neuvoni varovaisesti ajamisesta hieman liiankin vakavasti, matelimme juna-asemalle sellaista etanavauhtia ettei mustinkaan mustajää olisi voinut heilauttaa autoa. Päivä oli kuitenkin jokaisen autossa ja junassa viettämäni sekunnin arvoinen. Halusin käydä Toulousessa erityisesti joulumarkkinat ja -koristelut katsastaakseni. Kumpikaan ei kuitenkaan vetänyt vertoja Gaillacin tai Albin versioille, joten päivä ajautui shoppailun puolelle. Ulkona oli oikeasti kylmä, joten kauppojen välit kipitimme minkä kintuista pääsimme. Ostimme valloittavasta suklaapuodista käsintehtyjä konvehteja joulupöytään, etsimme turhaan uusia farkkuja pieneksi menneitteni tilalle ja poikkaisimme Lafayetten, Ranskan Harrodsin, halki mitään hankkimatta. En usko että minun tarvitsee pahemmin vinkata huomataksenne kohdan yksi ja kaksi välisen syy-seuraus-suhteen. Mmm, suolankukalla maustetut tryffelit ja tummalla suklaalla kuorrutetut appelsiininkuoren siivut...

Eniten aikaa vietimme kuitenkin Fnacin levyosastolla. Fnac on musiikkiin ja elokuviin erikoistunut tavaratalo, josta löytyy niin uutuuselokuvat kuin konserttiliputkin. Parasta kaupassa on kuitenkin kattava cd-levyjen kuuntelumahdollisuus. Levyn kuin levyn saa kuunneltavakseen vain sen viivakoodia kuuntelulaitteelle vilauttamalla. Todellinen musiikkitaivas, jammailin muun muassa Musen ja Gérard de Palmasin sointujen tahdissa. Levyistä päädyin kuitenkin hankkimaan vain Jam   - es Bluntin ihanaakin ihanemman All the Lost Souls -albumin ja Frank Sinatran joululevyn. Sinatran soolot ovat takuuvarma tapa päästä joulutunnelmiin. Pitkään emmittyäni ja kukkarooni kurkittuani vein kassalle myös sennheiserin ylikalliit kuulokkeet. Kukkarostani ei kuitenkaan mattia enempää löytynyt, joten äidille ja isälle kiitos aikaisesta joululahjasta. Omanne saatte sitten seuraavan amexin laskun muodossa :-).

Koulun teljetty portti sisäpihalta käsin kuvattuna. Porttisaarto kasvoi päivä päivältä, tässä kohtaa rakennelma muistutti jo todellista pakolaisleiriä. 

Rakennelman seinälakanoihin kirjoitettuja iskulauseita. Oikeanpuolimmaisena lukee "mon lycee n'est pas une aire de jeux pour des ministres inexperimentés" eli suomeksi "lukioni ei ole kokemattomien ministerien leikkikenttä".

Kuvaa kapinallisten leirin sydämestä. Keskimmäisenä itse vallankumousjohtaja Jean-Baptiste porukkaa viihdyttämässä kitaransa kanssa. Tunnelma "pakolaisleirissä" oli oikeasti aika lämmin ja sympaattinen. Roskistulesta huomaa että porukka oli todella valmis viettämään päiväänsä portteja puolustaen. Taukoja otettiin vain käydäkseen syömässä koulun ruokalassa. 

Vallankumousmeininkiä

Vive la Révolution! Eläköön vallankumous! Sain tänään tutustua yhteen ranskalaisen kulttuurin suurimmista helmistä, nimittäin lakkoiluun. Kapinointi taitaa olla auktoriteettivastaisten ranskalaisten lempilaji. Barrikadit eivät katso ikää: niin nuoret, vanhat kuin työ-ikäisetkin haluavat saada sanansa kuuluviin. Patonkikansa nyrpistää nenäänsä asialle kuin asialle ja pistää vastaan ehdoin tahdoin. Ranskalaisesta mentaliteetista kertoo hyvin vitsi, jossa mies kysyy SNCF:n (Ranskan VR:n) lippuluukulla lakkojen ulkopuolisen juna-aikataulun perään. Junat kun kulkevat useimmiten lakkoihin sopeutuvalla poikkeusaikataululla. Lakot, kapinat ja vallankumoukset ovat osa ranskalaista arkea. Tällä kertaa kyseessä olivat lukiolaisten oikeudet. 

Koululleni saapuessani oppilaat olivat ryhmittyneet lukion porteille, jotka oli vuorattu umpeen laudanpätkillä ja kanaverkolla. Tulpalla oli kaksi funktiota. Ensinnäkin a) pitää opettajat mukavasti porttien sisäpuolella, ja b) estää oppilaita pääsemästä tunneilleen. Samaan aikaan eräs abi - itseasiassa aluevalvojani poika - huudatti porukkaa muurin päältä. Jean-Baptiste huusi ehtojaan yläilmoista kuin mikäkin vallankumousjohtaja. Monttu auki ihmettelin tapahtuvaa, ei meillä mitään tällaista harrasteta! Ihmettelyyni ranskalaiset vastasivat kohauttelemalla olkapäitään. C'est la vie, hallitus muuttaa opetussuunnitelmaa ja muita lukiota koskevia säännöksiä vuosittain, pitäähän oppilaiden pysyä kapinoneen samassa tahdissa. Niinpä tietenkin. Ranskassa on viime aikoina irtisanottu tuhansia ja taas tuhansia opettajia, mistä syystä luokkakoot ovat levähtäneet käsistä. Muurille nousseen pojan lopetettua vaatimuspuheensa pienemmistä luokkakoista ilmaisivat ihmiset hyväksyntänsä viheltäen ja käsiään taputtaen. Viimeisenä pyyntönään Jean-Baptiste kannusti kaikkia vahvistamaan porttisulkua kaupungilta löytyvin rakentein. Kahdessa viimeisessä kuvassa voittekin nähdä lukion oppilaita kantamassa kortensa kekoon metalliaitojen ja autostopparien muodossa. Voi hellanlettas. 

Oppilaiden kaikotessa koteihinsa soitin hostäidilleni valaisten häntä tilanteesta. Viviane noukki minut kaupungilta, minkä jälkeen vietin oikein mukavan päivän kotosalla. Hyvän päivän olivat vallankumoukselleen valinneet, nimittäin kahden viikon lukujärjestyksestäni rankimman. Tylsien koulutuntien sijaan laittelin lounasta hostvanhemmilleni perheen uuden poreammeen asennusta seuraten. Lounaaksi syntyi brie- ja vuohenjuustopohjaisella juustokastikkeella terästettyä jauheliha-suppilovahverolasagnea, njam! Succée oli taattu, Viviane ja Jean-Pierrekin olivat oikein tyytyväisiä ruoanlaittoni mahdollistaneesta lakosta. Huomenna on luvassa poreammeen ensikokeilu ja pipareiden tekoa tänään valmistamani taikinasta. Ellei siis koulun portit ole jo auenneet, kuka tietää?

Sähköillä leikkimistä

Tana aamuna nukuin pitkasta aikaa pommiin. Ylimaaraisista aamu-unista mun on kiittaminen hostvanhempieni sahkonkulutusperiaatteita. Antakaas kun selitan. Laboriessa on viime paivina haarannyt sahkomies vetelemassa piuhoja tulevaa ulkoporeallasta varten (sellainenhan tasta linnasta viela puuttuikin!). Tasta syysta talon valot ovat toimineet hieman ongelmaisesti, valilla valot syttyvat vaarasta napista, ja valilla eivat ollenkaan. Talla kertaa porraskaytavan valo ei lukuisista yrityksista huolimatta suostunut sammua. Ekoihmisina Viviane ja Jean-Pierre eivat voineet kuvitellakaan jattavansa valoa palamaan yon ajaksi. Sen sijaan Jean-Pierre katkaisi koko talon sahkot paakytkimesta Vivianen varustaessa minut taskulampuin aamua varten. Mika kuningasidea. Oman kodin jatkuvasti paalla olevia valoja miettien nama toimenpiteet tuntuivat lahinna naurettavilta. Jokatapauksessa kukaan ei tullut ajatelleeksi jatkuvasta sahkovirrasta riippuvaa heratyskelloani. Tai mina ehka hieman, mutta aamun kuolettavat ranskantunnit mielessani ymmarsin pitaa molyt mahassani.

Lopun sitten jo tunnettekin, yhdeksan maissa Viviane loysi minut edelleen nukkumasta tyhjanayttoisen heratyskelloni vieresta. Hupsista. Hyppasin ylos sangysta, puin paalleni ensimmaisen kateen osuvan vaatekerran ja kirmasin alakertaan aamupalalle. Valmistin aamupalani siita mita poydalla oli valmiina - vaaleasta leivästä ja hillosta - kiireessa en jaksanut edes nyrpistaa nenaani normaalisti karsastamalleni makealle aamupalalle. Ripeiden aamutoimien jalkeen Viviane hurautti minut koululleni, missa kaikki olivat jo ehtineet ihmetella poissaoloani. Niin ranskalaista, ei Suomessa kukaan kiinnittaisi huomiota vastaavaan! Onneksi lomiin on enaa viikko.

Muuta tapahtunutta. Koristelin Vivianen kanssa eilen puolitoistametrisen joulukuusemme. Kuusesta tuli oikein söötti, vaikka sen oksilta riippuukin irvokkaita joulupukinnaamoja ja ylivärikkäitä joulupalloja. Kotona kuusi on aina sivistyneesti pelkkää hopeaa, mutta vaihtelunhan sanotaan virkistävän. Illemmalla naapurintyttö Emili kävi ihastelemassa tekemääni piparkakkutaloa. Kahdeksanvuotiaalla tytöllä oli selvästi suuria vaikeuksia pitää näppinsä kurissa, sokeritahnalla liimatut karkit tuntuivat vetävän tytön sormia puoleensa kuin itsestään. Silmät sokerinhimosta kiiluen Emili uteli milloin talo syötäisiin. Tytön onneksi lupasin kutsua kaikki kylän lapset herkkutalon kaatajaisiin viimeistään joulupäivän iltana. Äidille vielä kiitos tänään saapuneesta joulupaketista, lahjat ovat jo kuusen alla ja Marimekon joululiina pöydällä. Viviane on aivan lumoissaan, koko ja väri ovat täydelliset. Liina on aivan ihana. Piti vielä puhelimessa mainitsemani että sikapiikki on viimein lihassa. Perjantaista jos kaksi viikkoa laskee eteenpäin, niin immuniteetti on saavutettu juuri meidän alppiviikkomme alkuun mennessä. Mahdollisuus siis sikainfluenssan sairastamiseen meidän yhteisen lomamme aikana on olemassa! Jee!

Olen kultainen

Otsikon mukaisen viestin jätin perheelleni lähtiessäni ulos napsimaan kuvia. "Olen ulkona" on ranskaksi "je suis dehors", mutta minä erehdyin kirjoittamaan "je suis d'or". Lauseiden lausumistapa ei poikkea paljoa, mutta merkitys sitäkin enemmän. Viviane ja Jean-Pierre olivat saaneet hyvät naurut löytäesssään viestini. Nolattuaan minut tarpeeksi perusteellisesti hostvanhempani kuitenkin totesivat olevani todellakin kultainen tyttö. Voi miten sydäntä lämmittävää. Järjestin eilen naapurintytön kahdeksanvuotissynttärit, joilla päädyimme aasinhännän jälkeen pelaamaan kielioppipeliä. Ihme huvit ranskalaislapsilla. Olin selvä häviävä, kahdeksanvuotiaat kakarat päihittivät minut mennen tullen verbien taivutuksessa ja dehors/d'or kaltaisten kirjoitusmuotojen tietämisessä. Kyseistä pelistä voisi olla minulle enemmänkin iloa, voisin pyytää sen lainaksi hostvanhempieni kanssa pelatakseni. Mutta alla siis kauan toivomianne kuvia, tässä kohtaa anonyymejä sellaisia. Itse en ole vielä kuvauksen kohteeksi eksynyt :-).

Château de Laborien sisäänkäynti. Kuvissa näkyvä talo on siis uusi kotini, talon oikeanpuolinen siipi on käytännössä minun. Tässä kohtaa voi huonoa omatuntoa potematta sanoa että kotini on linnani! Kuvissa ei näy naapuritaloja, mutta päärakennuksen molemmin puolin on viitisen pienempää rivitalomaista asuntoa. Laborien linna on siis käytännössä taloyhtiö, vaikkakin hieman hulppeampi sellainen. Alla siis vielä "taloyhtiön" uima-allas ja tenniskenttä. Aineellisten hyödykkeiden takaa näkee Gaillacille tyypillistä maisemaa, nimittäin viiniköynnöskumpua silmän kantamattomiin... Ihana paikka, saa kuolata.

Kulttuurishokki Ikean lihapullien muodossa

Viikonloppu hujahti ohi niin nopeasti ettei perassa meinannut pysya. Juuri ja juuri ehdin silmat aamulla avata vain sulkeakseni ne uudestaan illalla. Arvokas vapaa-aika ei kuitenkaan aivan hukkaan valunut, vaan suuren uurastuksen tuloksena nokottaa keittionpydallamme omin pikku katosin vastatty piparkakkutalo. Talo on 3D-joulukuusineen, poroineen ja miniatyyrirekineen (vaahtokarkkisia joulupukkeja unohtamatta!) hienoimpia piparisia aikaansaannoksiani ikina.

Taman valovoimaisen lopputuloksen mahdollisti Ikeasta hankitut valmistaikinat, puoliruotsalaisen luokkatoverini lasnaolo, host-aidin moniosainen koristelusetti ja tietysti rautainen tahto. Uhrasimme duunille koko sunnuntai-iltapaivan (monista sulan sokerin polttamista sormenpaista puhumattakaan), mutta lopputulos oli kaiken vaivan arvoinen. Kaikkemme antaneena emme jaksaneet edes lahtea kyseisena iltana jarjestettyyn eko-viini-iltamaan (niin ranskalaista). Sen sijaan sain yllaripuhelun Minnilta, Marilta ja KJ:lta. Yksivuotias Minni-kummitytto laittoi kummitadille palan kurkkuun toistelemalla puhelimeen taysin ymmarrettavia sanoja. Mari-aiti kertoi Minnin kahdesta puhjenneesta hampaasta ja loppumattomista kavelytreeneista. Vain neljassa kuukaudessa Minni on muuttunut tyttovauvasta todelliseksi pikkuneidiksi. Voi kyynel, mihin on kadonnut konttava, iloisen jokelteleva ja hampaatonta hymya hymyileva kuolapetoni? Pitanee opiskella tuoreita valokuvia unohtaakseni virheellisen mielikuvani... Vauvoista puheenollen alkaa unohtako informoida mua kun Miian ja Villen kolmas tytto nakee paivanvalon! Vinkkina etta ranskannumeroni (+33619196424) on taysin kykenevainen vastaanottamaan multimediaviesteja... :-)

Vauvoista takaisin otsikon sanelemaan aiheeseen, eli Ikean lihapulliin. Mulle on viimein selvinnyt vaihtojarjestojen lempitermin - kulttuurishokin - syvempi merkitys. Kulttuurishokki tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan Ikean lihapullien ja kermakastikkeen rinnalla tarjottuja hoyrytettyja vihanneksia. Piparkakkutaikinan hakumatkalla soimme hostvanhempieni kanssa iltaruoan Ikean ravintolassa. Leukani oli loksahtaa lattiaan asti huomatessani perunamuusin ja puolukkohillon puuttumisen. Jopa Ikean ruokalista oli murtunut ranskalaisen ruokakulttuurin asettamien paineiden alla. Alku- ja paaruokia loytyi epaikeamaisen useita, mutta potatismoosia en saanut lautaselleni edes ruotsiksi pyytamalla. Piparitaikinan osalta sitten tyhjensikin koko ruokapuolen varastot. Mukaan tarttui myos pullollinen glogia (Viviane tykkasi kovasti), isoaidin kaurakekseja (puolet soin jo paluumatkalla), hapankorppuja (njam, kuituja!) ja bilar-karkkeja, jotka nyt huristelevat samalla pohjalla piparkakkutaloni kanssa.

Tahan valiin on pakko kertoa eraasta uskomattomasta yhteensattumasta. Taa on omistettu sulle, Emmi, silla ma tiedan etta sa kayt taalla lukemassa :-). Mun luokalle tuli viime viikolla uus oppilas, Andrea nimeltaan. Tytto oli muuttanut Gaillaciin Pohjois-Ranskasta Nancy-nimisesta kaupungista. Andrean kanssa lounastaessa mainitsin "tuntevani" eraan Nancyssa vaihtarina olevan suomalaistyton. Emmin nimen mainitessani tytto oli tukehtua ruokaansa. Andrea ei ollut ollut pelkastaan samassa koulussa Emmin kanssa, mutta myos samalla luokalla. Huvittavinta jutussa on se, etta Emmikin oli ilmeisesti maininnut musta Andrealle. Koordinaateiksi han ei ollut tosin osannut antaa kuin Etela-Ranskan kokonaisuudessaan. Kaikista Etela-Ranskan departementeista, pikkukaupungeista ja lukioista tytto sitten paatyi juuri samaiseen kanssani. Voiko maailma olla nain pieni? :D 

Loppuun viela perinteisesti pienta EF-kritiikkia. Kaikki on nyt erittain hyvin, mista syysta en haluaisi enaa kovin valittaa tai heittaa kapuloita jarjeston rattaisiin. Pikkiriikkisen on kuitenkin paasteltava hoyryja ulos. Mulle on kaynyt selvaksi etta EF:n toiminta on rakoillut monen muunkin ranskavaihtarin kohdalla. Facebookissa lukemani tilapaivitykset kertovat karua tarinaa perheenvaihdoista ja kotiinpalaamisista. EF on ollut uudelleensijoitusten suhteen erittain saamaton. Monet uutta hostperhetta vailla olevat ovat sen etsineet itse, esimerkiksi uusien kavereidensa kautta. Epaonnisemmat ovat sitten joutuneet jattamaan vuotensa kesken ja palaamaan kotimaahansa. Chattasin tassa jonkin aikaa sitten eraan EF:n valmennusleirilta tutun norjalaistyton kanssa. Tytto oli paattanyt palata takaisin kotiinsa kahden epaonnisen perheenvaihdon jalkeen. Tytto oli aivan ihana persoona, mukavimpia ja sopeutuvaisimpia koko leirilla, ma voi uskoa etta mikaan ongelma olisi voinut olla hanesta lahtoisin. Musta tuntuu sanoinkuvaamattoman epareilulta, etta niin moni kunnollisen vaihtovuoden ansainnut ei sita saa kokea. EF:n tulisi ymmartaa kuinka ainutkertainen kokemus vaihtovuosi meille on, ja kuinka vakavasti taman once in a lifetime experiencen jarjestamiseen tulisi suhtautua. EF:n ongelma on se, etta vaihtareita sijoitetaan aivan liian suurella kapasiteetilla jarjeston resursseihin nahden. Varat kaytetaan vain ulkoisen imagon hiomiseen, ja itse ohjelman sisallolle viitataan kintaalla.

Ranskan kielen kauneudesta

Gaillacin elama on viimein ottanut pysyvamman suunnan. Kaiken uuden ihastelu ja alun heiluminen on ohi, ja normaali arki on ottanut vallan. Ihan helpottava juttu sinansa. Uutuudenviehatys on ihan jannittava tunne jonkin aikaa, mutta pidemman paalle sita haluaa vain asettua paikoilleen. Tana viikonloppuna tulee tayteen ensimmainen kuukausi Camojen perheessa, voitteko kuvitella? Arkeutumisesta johtuen viikot ovat alkaneet kulua lahes viuhumalla. Siunatun joululomankin alkuun on vain kaksi vaivaista kouluviikkoa! Oman perheen nakeminen kolmen viikon paasta onkin sitten aivan oma lukunsa. Mutta ihan vain Joulunkin odottaminen on saanut mut tapinoihin. Kyseiseen juhlaan liittyvat valmistelut ovat lahes parasta mita ma tiedan: joulumusiikin kuunteleminen, -valojen asentaminen, -lahjojen shoppaileminen, paketoiminen ja lahetteleminen seka tietysti joululeivonnaisten tekeminen! Sunnuntaina onkin luvassa piparkakkutalojen tehtailua. Seurakseni tuleva luokkalaiseni Olivia on puoliksi ruotsalainen ja tuntee siita syysta hyvin pepparkakkor-perinteet. Valmistaikinat kaymme ostamassa huomenna Toulousen Ikeasta. Samalla matkalla aion tarjota Jean-Pierrelle ja Vivianelle Ikean lihapulla et muusi -annokset, njam.

Sitten mun sekalaisiin huomioihin. Ma oon pannut merkille, etta gaillacilaiset suhtautuu meihin vaihtareihin paljon suopeammin kuin rodezilaiset. Paremmassakin kaveriporukassani Rodezissa en koskaan onnistunut osallistumaan keskusteluihin luonnollisesti, vaan repliikkini onnistuivat aina jaadyttamaan tilanteen. Aina suuni avatessa muut hiljenivat kuuntelemaan. Ette voi kuvitella miten ahdistavaa on puhua ranskaa totaalisessa hiljaisuudessa. Taalla ranskalaiset ottaa meidat mukaan omiin piireihinsa mitaan mukisematta. Luokallani olevat kaksi saksalaista tuskin puhuvat keskenaan, vaan viettavat aikaa omissa – ranskalaisissa – kaveriporukoissaan. Kerrat, joina olen heidan kuullut puhuvan saksaa, on laskettavissa kahden kateni sormilla. Toinen saksalaisista ei hymyile koskaan, mutta tulee siita huolimatta loistavasti toimeen kaikkien kanssa. Valilla ottaa paahan ihan tosissaan, pitaisiko sita itsekin ruveta nyrpeaksi kavereita saadakseen? 

Ma taas olen ihan huomaamatta alkanut viettaa aikaa yhden ainoan ranskalaistyton kanssa. Oho. Se niista suurista sosiaalisista ympyroista. Ma olen kuitenkin erittain tyytyvainen tilanteeseen, silla Doriane vastaa kymmenta puolihyvaa kaveria. Ma en varmaan ihmisena ole mikaan laumaelain, vaan enemmankin pienemman porukan tyyppia. Kun nyt alkaa ajattelemaan, niin kaikki mun kaveriporukat on aika tiiviita ja tosiaan – pienia. Nain mulla on kai aina ollut hyva olla. Luokan pojatkin on kultaisia, mutta valitettavasti pelkkaa pikkuveli-materiaalia. Yleisesti ottaen kirjallisuus-linja ei kai ole kovin suuressa suosiossa poikien keskuudessa. Pojat ovat kuitenkin malliyksiloita: kirjallisuudesta, kulttuurista ja taiteesta kiinnostuneita. Jalleen valitsen mielummin viisi tata sorttia kuin viisitoista paketin paivassa polttavaa rappiotapausta. 

Kirjoitan tata tekstia koulun kirjastossa, mista johtuukin aakkosten puuttuminen. Askeinen siis aa:lla ja oo:lla. Samanaikaisesti muu luokka paahtaa ranskalaiseen ylioppilaskokeeseen valmistavaa projektia, eraanlaista alkumateriaalia. Mut savustettiin ulos ryhmasta, johon mut sijoitettiin tanne saavuttuani. Uuden jasenen ottaminen jo alkaneeseen projektiin oli ilmeisesti liian haastavaa. Ma en jaksa lainkaan ottaa itseeni, pakka voi menna sekaisin vahemmastakin. Aineen opettaja ehdotti minulle kuitenkin kayttavani ajan hyvakseni, esimerkiksi kirjallisuuden historiaan tutustuen. Opiskelisin ranskankielen muutoksista ja linjauksista valitsemani vuosisadan ajalta. Hikista. Ei niin, etta mulla olisi jotain kirjallisuuden historiaa vastaan, mutta... Ajattelin kirjoittaa blogiani ennen 1700-luvun uudisajattelijoiden maailmaan sukeltamista.

Ranskankielesta jatkaen ma oon havainnut muutamia uskomattomia seikkoja, kuunnelkaapas: Ensinnakin monet vakiintuneet sanonnat, kuten koiranilma, ovat samoja ranskaksi ja suomeksi. Myos sanamuunnoksia on ranskaksi, ei tosin yhta kaksimielisia ja viihdyttavia kuin suomeksi. Sain hostvanhempani nauramaan kertoessani pikkaset kahvit –tekstilla varustetuista paidoista, joita mina ja veljeni pienempana ja paremmasta tietamatta kannoimme yllamme. Lisaksi monet sanat ovat samoja ranskaksi ja englanniksi, mista johtuen huomaan usein kayttavani englanninkielisia rakenteita ranskankielisin sanoin. Mutta mielenkiintoisinta on se, etta jotkin kayttamamme ilmaisut ovat ranskankielisia, mitaan muuttamatta tai poistamatta. Esimerkiski renessanssi on todellakin re + naissance, eli uudelleen syntyminen. Ja tastahan renessanssissa juuri oli kyse, nimittain antiikin perinnon uudelleen loytamisesta, eli uudelleensyntymisesta. Toisekseen sanonta ”déja vu” on sanasta sanaan kaannettyna ”jo nahty”. Voisiko olla loogisempaa?

Kieleen liittyvaa kerrottavaa riittaisi edelleen. Koittakaa kestaa. Suomalainen Emma jatti nimittain jalkeensa mukavia kielellisia perintoja. Emman lahdosta on jo kaksi vuotta, mutta ranskalaispojat eivat ole unohtaneet tyton kielikoulua. Eras vuosiluokkaa ylempana oleva poika tuli tassa viime viikolla jutustelemaan kanssani – suomeksi. Emman opettama monologi oli niin vakuuttava, etten edes jaksanut kauhistua sen sisallosta: ”Rakastan sinua, otatko suihin? Vittupaa!” Mita sita muuta ranskalaispojan tarvitsisi osata sanoa?