Tarina lakkahillosta ja hyvästien jättämisestä

Lauantaina viimein koitti turvapaikaksi muodostuneesta L'Ecole des Rochesista lähtö. Kaikki leirillä olevat olivat yhtä mieltä siitä, että tuntui pelottavalta ajatukselta lähteä ja jättää kaikki tuttu taakseen. Kaksi kielileirillä viettämäämme viikkoa tuntui varmaan siitä syystä ikuisuudelta, koska olot olivat jo jollain tasolla normalisoituneet ja paikka muodostunut ikään kuin väliaikaiseksi kodiksi. Tunteet olivat todella ristiriitaiset: toisaalta tuntui helpottavalta ajatukselta päästä siitä erikoisesta "välitilasta" eteenpäin, päästä asumaan uuteen omaan perheeseen ja asettumaan uuteen omaan huoneeseen; toisaalta ei taas millään olisi halunnut jättää kaikkia niitä ihania, tutuiksi tulleita ihmisiä taakseen. Mikä dilemma!

Hyvästien jättäminen oli paljon tunteikkaampaa kuin olin ajatellut, itkin ja halailin ihmisiä vähän liiankin tyttömäiseen tapaan. Ihanaa on kuitenkin olla sen tiedon kanssa, että maassa on muita samassa tilanteessa olevia, joiden puoleen voi aina kääntyä, jos jokin mättää. Ja tämän vuoden jälkeen, mikäli matkaan muissa pohjoismaissa tai niinkin kaukana kuin Australiassa tai Kanadassa, tiedän saavani paikallisen oppaan vain muutaman facebook-viestin kautta. Ja äidille ja isälle tiedoksi: saatamme jonakin tulevana talvena saada yhden tietyn brasilialaisen pojan vieraaksemme! :-)

Kaikkia mietitytti kauheasti tulevan perheen tapaaminen. Osa pelkäsi kiusallisen hiljaista ajomatkaa vanhempien kanssa asemalta kotiin, toiset taas koulun alkamista ja uuden kielen käyttöä. Minulle suurin ajatuksenaihe oli varmaan millaisia ihmisiä hostvanhemmat ovat ja synkkaako meillä lainkaan. Helpottuneena voin sanoa, että ensimmäinen vuorokausi Galtiereiden perheenjäsenenä on ollut erittäin positiivinen kokemus. Kirjoitan näistä fiiliksistä kuitenkin lisää muutaman päivän kuluttua.

Suurinta surua lähtöaamuna minulle tuotti kuitenkin se, että unohdin tuliaiseksi tarkoitetun, äidin tekemän lakkahillon ruokalan jääkaappiin. Olin kirjoittanut kalenteriini kissankokoisen muistutuksen asiasta ja vannottanut kämppiksiäni muistuttamaan minua hillon mukaan ottamisesta. Lähtöaamuna heräsin kylmästä hiestä märkänä ja lakanoihini kietoutuneena nähtyäni painajaisen, jossa olin unohtanut hillon jääkaappiin. Vielä aamupalalle lähdin lakkojen kuvia mielessäni, mutta vasta bussissa tajusin sähkömäisen hätkähdyksen kautta, ettei hillo todellakaan ollut mukanani.

Soitin heti äidille itku kurkussa, mutta moittimisen sijaan sainkin ihanan äidilliset vakuuttelut siitä, ettei hätä ollut sen näköinen. Kirjoitin heti L'Ecole des Rochesin ruokalan leidille, että olisi hyvä ja ottaisi arvokkaan hillon omaan käyttöönsä. Tyhmäksi tunsin oloni etenkin siksi, että olin jollain tasolla tiennyt että tulisin unohtamaan hillon. Kerroin surkuhupaisan tarinani ruokapöydässä Ericille, Elianelle, Clarisselle ja Richardille, joita tietenkin huvitti hurjasti, joko itse tapahtumat tai sitten harvinaisen kompasteleva ranskankieleni. "Ce n'est pas grave", kaikki sanoivat, mutta hilloja itsekin tekevän Elianen kokoelmissa olisi ollut juuri confiture de mûre de maraisin mentävä aukko.

Lähtöaamuna olin univelan takia hyperaktiivinen. Matkalla eri asemille olin vähällä jäädä jätetyksi pois kyydistä liian aikaisin, kun poistuin hetkeksi bussista Lyonin asemalla heittämään viimeiset hyvästit kyseiselle asemalle jääville ystävilleni. Omalla lähtöasemallani, Gare d'Austerlitzillä, olin lähtöä odottaessamme koko ajan juoksemassa eri asioilla milloin missäkin: vessassa, lehtikaupassa matkalukemista etsimässä tai kahvilassa ruokaa ostamassa. Tuotin asemalla apunamme olleelle EF:n tytölle varmaan kokonaisen tupon harmaita hiuksia käytökseni vuoksi.

Aloin tuntea väsymystä vasta iltapäivällä istuessani kolumbialaisen kohtalonveljeni kanssa junassa. Olin jatkuvasti puhumassa Gustavolle suomeksi, ajatuksissani en millään muistanut mitä kieltä käyttää. Englannin-, suomen- ja ranskankielen samanaikainen hallitseminen osoittautui jopa minulle liian haastavaksi. Onneksi englanti on vähitellen alkanut tippua pois, asemalla juttelin seuraneitimme kanssa ja junassa mietimme poikien kanssa sopivaa sanastoa ensimmäistä iltaa varten (nälkäkuolema, väsymys, likainen, vaate, pestä pyykkiä). Tein jo leirillä päätöksen että hostperheen tavatessani englanti on lopullisesti finito!

Matka sujui kuitenkin kaikin puolin leppoisasti, olin onnellinen että matkasin kahden jalat maassa -tyyppisen latinopojan kanssa. Missä tahansa muussa seurassa olisin varmasti ollut aivan hermona ja hulluissa täpinöissä. Gustavo ja Adolfo on todellisia herrasmiehiä, tunsin olevani kuin kukka kämmenellä koko matkan ajan. Suomalaispojat saisi ottaa latinoilta mallia miten naisia tulisi kohdella! ;)

100 ja yksi syytä rakastaa Pariisia

Viimeisellä viikollamme kielileirillä vierailimme kahden päivän ajan Pariisissa. Tässä muistioni mieleen jääneistä tapahtumista, asioista, tunteista ja hajuista näin jälkikäteen julkaistuna:

Eiffelin torni ensimmäisenä näkynä bussin etuikkunasta. Innostus tornin alla ja ylöspääsyn odotus. Leikkimielinen kosinta tornin huipulla. Ihanista clichéistä nauttiminen. Suuruudentunne alas katsoessa. Ihmiset kirppujen kokoisina alapuolella kävelemässä.

Päämäärätön kävely ympäri kaupunkia. Pariisin kauniiden, lähes taideteosmaisten talojen ihailu. Tuoreen leivän tuoksu leipomoiden suunnalta. Aalto kuumaa ilmaa aina letunpaistopisteen ohi kävellessä. Kuuma nutella-crêpe paperikääreestä syötynä.

Auringonlasku ja illan hämärtyminen. Bateau-Mouche vesibussi kyyti, Seineä ylös ja alas lipuen. Kaupungin romantiikka, ihmiset käsikädessä ja sylikkäin. Pariisilaiset tanssimassa rantakaduilla. Valaistut nähtävyydet ja monumentit joen rannalla. Eiffel-tornin välkkyvät valot kello yksitoista illalla. Öinen Notre Dame ja valaistut gargoylit. Tulitanssijat esityksineen ja mustalaiset helistelemässä korujaan kolikkojen toivossa.

Artesaanijäätelö Louvren etunurmikolla. Voitonriemu taisteltuani turistiliiman läpi Mona Lisan eteen. Milon Venus keskellä valkoista marmorihuonetta. Supervahvan ranskalaisen kahvin tuoksu nenässä. Espresson virkistävä vaikutus uuvuttavan museokierroksen jälkeen.

Metrotunnelien voimakas tuuli kasvoja vasten. Lämmin auringonpaiste iholla maanpinnalle noustessa. Apteekkien infotaulut välkyttämässä uskomattoman korkeita lämpölukuja. Vaatteiden shoppailua vain saadakseni vaihdettua pois hiostavat farkut ja hiertävät kengät. Tummaihoiset katukauppiaat myymässä turistiroinaa. Huono omatunto tingittyäni aurinkolasien hinnan epäinhimillisen alas.

Nuori pariisilaisboheemi soittamassa Sacre-Coeur -katedraalin portailla. Ihmiset istumassa ympärillä, kuuntelemassa iloisina ja laulamassa mukana. Uskomaton näköala koko kaupungin ylle. Hiljaisuus kirkossa. Ihmisten sytyttämien tuikkujen tuoksu nenässä. Vanhoja ja nuoria rukoilemassa.

Kolmen ruokalajin illallinen majatalotyyppisessä ravintolassa. Hanuristi soittamassa ranskalaisia kappaleita. Ohjaajat viinistä juopuneena laulamassa mukana. Coca-Cola viinilasillisten kohottaminen ja kilistäminen viimeisen Pariisin illan vuoksi.

Moulin Rougen räikeät valot illan pimeydessä. Nyrpeän ovimiehen närkästyneet katseet ottaessamme tusinoittain kuvia teatterin edessä. Kyseisen kaupunginosan seksikojut ja ilotalot. Jazz-musiikki bussin radiossa. Haikea paluutunnelma, mutta lohduttava tunne siitä, että kaikki palaa vielä muutamaksi päiväksi "normaaliksi" L'Ecole des Rochesissa. Outo helpotus siitä, että tuleva hostperhe asuu Pariisia hieman pienemmässä paikassa.

Bon Appetit!

Edellisen blogipostini julkaisin tärisevin sormin ja pahinta peläten. Vaikka blogia aloittaessani lupasin itselleni että kirjoittaisin niin totuudenmukaisesti kuin vain osaisin, en ollut varma miten lukijakuntani suhtautuisi tiettyihin nimeltä mainitsemattomiin kokeiluihini viime viikolla. Voitte varmaan uskoa yllätykseni, kun ainoa palaute kyseisestä kirjoituksesta koski Suomen säätä. Nuuskaa ylähuulen alla luin tekstareita siitä, kuinka Suomessa ei ole lainkaan viileä, vaan nautitaan elokuun auringosta. Voi että, kuinka mä nautin tästä, sarkasmi taitaa sittenkin olla mun laji!

Ostin muutama päivä sitten kaupungista kokonaisen patongin. Leipä, jota meille tarjotaan, on niin vaaleata että Australialaisten sääretkin kalpenee sen rinnalla. Täten voitte varmaan uskoa, kuinka hyvältä "tumma" moniviljapatonki maistui! Ruisleipä olisi tähän tilanteeseen tietenkin ihanteellisinta, mutta niin tumma, lähes MUSTA, leipä tuntuu jo niin utopistiselta ja kaukaiselta asialta, että on vaikea uskoa että sellaista olisi olemassakaan. Varmastikin ensimmäisiä asioita, joita ostan Galtiereiden ruokakaappiin ovat kaurahiutaleet (jugurttia en tämän leirin jälkeen söisi enää pakottamallakaan) ja näkkileipä (vatsa on mennyt aivan sekaisin kuidun puutteesta).

Mä en voi muuta kuin ihmetellä miten ranskalaiset ei ole lihavempia kuin mitä ne on, ajatellen kaikkea mössöä mitä ne syö. Ainoita runsaampien muotojen merkkejä osoitti ainoastaan yksi naisohjaajistamme, joka myöhemmin paljastuikin olevan kolmannella kuulla raskaana. Lounaan ja illallisen jälkeen tarjotaan poikkeuksetta jälkiruokia (huomaa monikko) ja välipaloiksi yksittäin pakattuja sokerileivoksia tai täytekeksejä. Niin kauan kuin farkut antaa periksi pystyn varmaan nauttimaan tästä kaikesta. Tilanne alkaa kuitenkin pelottavasti muistuttaa jenkkiaikojemme kanahampurilaiseuforiaani, ja tietäen kuinka se tarina päättyi, järkevintä olisi ottaa järki käteen ajoissa, eli nyt. Niille, jotka eivät kyseisestä ajanjaksosta tiedä, sanottakoon, että ylitin yhdeksänvuotiaana, yhden syksyn aikana, koko elämäni kiintiön kanahampurilaisten suhteen...

Eniten mua säälittää kuitenkin valikoivat syöjät, joille on valittamatta kelvannut ruoaksi vain ranskalaiset, joita tarjottiin osana moulles et frites annosta. Mä en voi muuta kuin pudistella päätäni myötätunnosta, kun sellaisia ihmisiä tulee vuodeksi vaihtoon Ranskaan. Ranskaan, gourmet'n taivaaseen, missä viiniä juodaan kuin vettä, foie de gras on arkipäivää ja roquefort oltermannia. AH, mikä elämä mua odottaakaan!

Tästä blogipostista alkaa tulla todella ruokakeskeinen! Taidanpa siis samantien tilittää kaiken mitä kyseisestä aiheesta tulee mieleen... Australialaiset antoivat kaikille jo lentokentällä leirikasteen, syöttäen jokaiselle Vegemiteä, tiivistettyä, kiinteää ja supersuolaista kasvistahnaa. Ilmeisesti suuri herkku ja erinomainen leivänpäällinen down under. Norjalainen kämppikseni taas toi mukanaan viisitoista pakettia salmiakkipulveria, joka taas kirvoitti muikeat oksennusrefleksit kaikkien muiden paitsi skandinaavialaisten keskuudessa. Eräskin tyttö muisteli painajaisenomaisesti joskus saaneensa syödäkseen mustia, ällöttäviä, suolaisia paloja (= Fazerin salmiakkiruutuja).

Päivät leirillä vähenee vähenemistään, kolmen päivän kuluttua on jo lähtö Sebazacia kohti... mutta, stay on the channel, since the next episode will be all about PARIS!

Je ne comprends pas francais

Valmennusleirillä on nyt kulunut vasta neljä kokonaista päivää, mutta tuntuu siltä että täällä olisi ollut jo muutaman viikon. Ehkä fiilis johtuu siitä että kaikki on täällä niin ylisosiaalisia, että on kuin olisi tuntenut kaikki jo pidempään. Täällä on vaihtareita Kanadasta, Lattareista, Australiasta ja Euroopasta. Skandinaviasta on tullut kaikkia muita paitsi islantilaisia. Tekee pahaa kun yrittää sanoa ruotsalaisille jotain hienoa ja vaikuttavaa på svenska, ja vastaukseksi saa vain tyhjän, kysyvän ilmeen. Norjalaiset on kaikki vaaleita ja ruskettuneita, kun taas australialaiset yllättäen koko porukan kalpeimpia. Saksalaiset taas lisääntyy kuin kanit, kuudestakymmenestä leiriläisestä täällä lähes parikymmentä on von Deutschland.

Onneksi tuntien ulkopuolella me saadaan puhua englantia, sillä ranskantaidot ei mitenkään voisi riittää kaikkiin näihin uusiin ihmisiin tutustumiseen. Lopputuloksena englanninkieli vaan paranee ja ranska raapii pohjamutia. Puhuin viime yönä unissani ENGLANNIKSI ja muistan vielä hämärästi todenneeni loppuun: "I'm not being sensible right now".

Ihmiset puhuu ranskaa todella huvittavilla aksenteilla. Jos ei todella keskity kuuntelemaan, kuulostaa siltä kuin kukin puhuisi omaa kieltään, ei todellakaan ranskaa. Kanadalaisten aksentista ei varsinkaan ymmärrä mitään kun ne lausuu kaiken kuin puhuisivat englantia. Saksalaiset ja espanjalaiset puhuu ehkä ymmärrettävimmin, mutta kuka mä oon korjaamaan toisten virheitä kun teen niitä itse varmasti kolminkertaisesti. Tunneilla käyminen on yhtä liimassa tarpomista, mutta onneksi illat on vapaita ja lähikaupunki on kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Verneuil-sur-Avre on sympaattinen, hyvin ranskalainen pieni kaupunki. Ostin sieltä toissapäivänä upean oranssin BIC:in prepaid puhelimen. Odotukset sen suhteen ovat korkealla, ajatelllen että ainoat kyseisen valmistajan aiemmin tuntemani tuotteet ovat kuulakärkikyniä. Saattaa hyvinkin olla etta pääsen lähipäivinä lempipuuhaani, nimittäin tavaroiden palautteluun...

Joukossa on myös muutama erikoinen tapaus, joilla on jonkinlaisia yhteyksiä Suomeen. Erään kanadalaisen Miian (huomaa suomalainen kirjoitusasu) isä on Ontarion Suomen suurlähettiläs ja puhuu muutaman sanan suomea. Samantasoiseen kommunikaatioon/salakieleen en kuitenkaan valitettavasti Miian kanssa pysty kuin mihin norjalaiset ja ruotsalaiset pystyy keskenään. Vielä uskomattomampi tapaus on kuitenkin brasilialainen Hector, joka on aivan suomifriikki. Sen kiinnostus Suomea kohtaan on niin outoa ja hullua ja siksi varmaan niin liikuttavaa. Näkisittepä vaan pojan silmät, kun se "saa" puhua mun kanssa! Hector tuli Ranskaan vain koska ei onnistunut pääsemään Suomeen rotareiden kautta, mun mielestä Hectorin tapaiset tapaukset pitäisi ottaa meille avoimin sylin, sillä niitä ei ole paljon. Lauloimme tänään lounaalla Indican Ikuista virtaa Hectorin aloitteesta ja poika paitsi lausui sanat täydellisesti mutta myös ymmärsi niiden merkityksen.

Järkyttävintä taas on, että norjalaiset käyttää täällä nuuskaa samaa tahtia kuin itse jauhan purkkaa. Niiden mielestä on uskomatonta että nuuska on Suomessa laitonta eikä edes kovin suosittua. Mulla ainakin on mielikuva sairaista keltahampaisista nuuskaajista, joilla on ylähuuli syöpynyt nenään asti. Tai sitten säälittävistä lätkänpelaajista jotka nuuskaa välttääkseen tupakan haittavaikutukset, mitä nuuskassa ei "tietenkään" ole. Mä olin kuulemma taitava ensikertalaiseksi, useimmat ilmeisesti oksentaa. Totesin että merisairaan olon saa muutenkin, tämä kerta taisi jäädä viimeiseksi, joten älkää huoliko!

Toistaiseksi kaikki on siis hyvin, täällä eletään aivan ekstaasissa, ajattelematta tulevaa lainkaan. Ja mikä parasta, leiri ei myöskään ole todellinen Girl Camp, kuten pelkäsin :-). Lähetän teille virtuaalisen halauksen ja Calvadoksen huuruisen poskisuudelman Normadiasta! Ja nauttikaa Suomen viileästä ihan vain mun vuoksi, sitä ei täällä ole!

Au revoir Finlande!

Unettomissa tunnelmissa alle kymmenen tuntia ennen koneen lähtöä kirjoittelen tässä ensimmäistä VIRALLISTA blogipostiani. Tuntuupa hurjalta ja jännältä. Päivä meni mukavasti perheen kesken, viimeinen päivä suomenmaalla tuntuikin kuin miltä tahansa muulta päivältä. Anni ja Juuso riehuivat kuin mitään ei olisikaan tapahtumassa, mikä on kai ihan hyvä, turhahan sitä on lähteä maailmalle valhekuvia perheestään mielessään elätellen ja kahta enkeliä sisarusten tilalla muistellen. Annilla oli kyllä harvinaisen voimakas ADHD-päivä tänään, eikä suoraansanoen Juusokaan osoittanut sellaista kypsyyttä jota ripille pääsevältä voisi odottaa. Tuntuupa harvinaisen upealta mollata veljeään netissä! Tämän olisi voinut keksiä jo aikaisemminkin. Päivän mittaan en voinut siis muuta kuin tosissaan miettiä, miten sitä tulee koskaan tottumaan siihen armahdettuun hiljaisuuteen, joka tulevassa kotitalossa todennäköisesti tulee vallitsemaan. Tasapainoiset vanhemmat ja parikymppiset isosisarukset tulee varmasti olemaan niin sivistynyttä seuraa että multa varmaan halkeaa pää. Perheen vanhahko, varmasti jo puolisokea ja -kuuro koira vielä täydentää tämän rauhan paratiisin, johon olen kahden viikon päästä asettumassa.

Haavekuvat sikseen, huomenna lennän kuitenkin kahden muun suomalaistytön kanssa Riikan kautta Pariisiin (lue: vaihtarijärjestö on säästölinjalla ja hankkinut halvimmat mahdolliset lennot) valmennusleirille, jossa opiskellaan ilmeisesti otsat hiessä passé composén ja imperfektin eroja ja stressataan host-perheen tapaamista ja tulevaa vuotta. Yritin vinoilla Juusolle koulun alkamisesta, mutta sainkin vähintään yhtä kovan iskun takaisin: mieluummin mä koulun penkille kun vapaaehtosesti jollekin kahen viikon leirille Ranskaa vääntää, huh! Ei tosiaan, siitä tulee varmasti mahtavaa, vaihtareita useista maista, ja onneks tosissaan myös suomalaisia. Lisäksi ihan mukava olla oman perheen ja tulevan välillä jollain neutraalilla maaperällä jonkin aikaa. Toisella viikolla kävästään Versaillesissa ja Pariisissakin kahden päivän ajan. Nettiyhteydestä ei tulevien viikkojen aikana ole tietoakaan, joten taidan saada myös muutaman viikon lisäsulatteluajan tämän blogin suhteen.

Vaikka kuinka pakkaamiset olivat olevinaan jo eilen illalla täysin valmiina ja sinetöityinä, päädyin vielä äskeiset tunnit ennen keskiyötä raivokkaasti vetelemään mukaan tulevia vaatteita kuivauskaapin telineiltä, punnitsemaan laukkuani vainoharhaisena ja sittenkin vaihtamaan tuliaiseksi menevät Fazerin siniset levyt ja Halvan salmiakit purkilliseen äidin lakkahilloa. Pakkaaminen jos joku on taitolaji! Muotibloggari Eeva Kolu kirjoitti kesän Trendissä kuinka hänen salaisissa haaveissaan vaatekaappi palaa poroksi ja vakuutus korvaa kaikki menetetyt vaatteet rahana. Kaikki virhe- sekä heräteostokset saa korvata täydellisillä vaateyksilöillä: kolmen epätäydellisen halpisneuleen tilalle saa vihdoin ostaa ilman turhaa omantunnon kolotusta sen aidon kasmirneuleen. Omaakin laukkua pakatessa tuntuu hienolta ottaa mukaan vain ja ainoastaan ne lempparivaatteet ja mukavimmat releet. Kaiken roskan saa jättää jälkeensä. Ensi vuoden saa aloittaa täysin uudelta ja puhtaalta pöydältä, mutta vaikka kuinka hienolta se nyt tuntuukaan, sama ihminenhän sitä tullaan olemaan! Tiedän, että eniten tulen kuitenkin kaipaamaan sitä kaikista renttuisinta, virttynyttä teepaitaani, joka on monen monta vuotta uskollisesti palvellut. Sama pätee kaikkiin ihmisiin jotka joudun jättämään uuden alta. Uusissa kuvioissa juuri niitä tuttuja ja turvallisia ympyröitä varmasti kaipaa eniten. Mukavaa on kuitenkin tietää, että palatessani kaikki on täällä varmaan yhtä ennallaan kuin mitä minä olen.

Slap her she's French!

Ranskalainen korvapuusti -elokuva, josta uusi blogini juontaa nimensä, on high school teinidraamaa parhaimmillaan, tai pahimmillaan. Siinä jenkkikoulun queen been asemaa uhkaa yllättäen ranskalainen vaihto-oppilas, joka vuoden mittaan vie koulun suosituimman tytön sosiaalisen statuksen, cheerleading kapteeniuden, kaverit ja jopa poikaystävänkin. Uskomattomine käänteineen ja ymmärryksen ylimenevine tapahtumineen ajattelin pitää elokuvaa jonkinasteisena esikuvana tulevalle vuodelleni Ranskassa. Tai sitten en. Todennäköisimmin kontrasti tämän blogin kirjoitusten ja kyseisen elokuvan välillä tulee olemaan SUURI. Jokatapauksessa näistä asetelmista lähdetään, ja saa nähdä mihin päädytään, vai päädytäänkö mihinkään. Ehkä totean jo muutaman kuukauden kuluttua että non merci, ei tämä bloggaaminen tunnu omalta, ja korvapuusti jää puolikkaaksi. Mutta näitä dramaattisia käänteitä odotellessa...