Bon Appetit!

Edellisen blogipostini julkaisin tärisevin sormin ja pahinta peläten. Vaikka blogia aloittaessani lupasin itselleni että kirjoittaisin niin totuudenmukaisesti kuin vain osaisin, en ollut varma miten lukijakuntani suhtautuisi tiettyihin nimeltä mainitsemattomiin kokeiluihini viime viikolla. Voitte varmaan uskoa yllätykseni, kun ainoa palaute kyseisestä kirjoituksesta koski Suomen säätä. Nuuskaa ylähuulen alla luin tekstareita siitä, kuinka Suomessa ei ole lainkaan viileä, vaan nautitaan elokuun auringosta. Voi että, kuinka mä nautin tästä, sarkasmi taitaa sittenkin olla mun laji!

Ostin muutama päivä sitten kaupungista kokonaisen patongin. Leipä, jota meille tarjotaan, on niin vaaleata että Australialaisten sääretkin kalpenee sen rinnalla. Täten voitte varmaan uskoa, kuinka hyvältä "tumma" moniviljapatonki maistui! Ruisleipä olisi tähän tilanteeseen tietenkin ihanteellisinta, mutta niin tumma, lähes MUSTA, leipä tuntuu jo niin utopistiselta ja kaukaiselta asialta, että on vaikea uskoa että sellaista olisi olemassakaan. Varmastikin ensimmäisiä asioita, joita ostan Galtiereiden ruokakaappiin ovat kaurahiutaleet (jugurttia en tämän leirin jälkeen söisi enää pakottamallakaan) ja näkkileipä (vatsa on mennyt aivan sekaisin kuidun puutteesta).

Mä en voi muuta kuin ihmetellä miten ranskalaiset ei ole lihavempia kuin mitä ne on, ajatellen kaikkea mössöä mitä ne syö. Ainoita runsaampien muotojen merkkejä osoitti ainoastaan yksi naisohjaajistamme, joka myöhemmin paljastuikin olevan kolmannella kuulla raskaana. Lounaan ja illallisen jälkeen tarjotaan poikkeuksetta jälkiruokia (huomaa monikko) ja välipaloiksi yksittäin pakattuja sokerileivoksia tai täytekeksejä. Niin kauan kuin farkut antaa periksi pystyn varmaan nauttimaan tästä kaikesta. Tilanne alkaa kuitenkin pelottavasti muistuttaa jenkkiaikojemme kanahampurilaiseuforiaani, ja tietäen kuinka se tarina päättyi, järkevintä olisi ottaa järki käteen ajoissa, eli nyt. Niille, jotka eivät kyseisestä ajanjaksosta tiedä, sanottakoon, että ylitin yhdeksänvuotiaana, yhden syksyn aikana, koko elämäni kiintiön kanahampurilaisten suhteen...

Eniten mua säälittää kuitenkin valikoivat syöjät, joille on valittamatta kelvannut ruoaksi vain ranskalaiset, joita tarjottiin osana moulles et frites annosta. Mä en voi muuta kuin pudistella päätäni myötätunnosta, kun sellaisia ihmisiä tulee vuodeksi vaihtoon Ranskaan. Ranskaan, gourmet'n taivaaseen, missä viiniä juodaan kuin vettä, foie de gras on arkipäivää ja roquefort oltermannia. AH, mikä elämä mua odottaakaan!

Tästä blogipostista alkaa tulla todella ruokakeskeinen! Taidanpa siis samantien tilittää kaiken mitä kyseisestä aiheesta tulee mieleen... Australialaiset antoivat kaikille jo lentokentällä leirikasteen, syöttäen jokaiselle Vegemiteä, tiivistettyä, kiinteää ja supersuolaista kasvistahnaa. Ilmeisesti suuri herkku ja erinomainen leivänpäällinen down under. Norjalainen kämppikseni taas toi mukanaan viisitoista pakettia salmiakkipulveria, joka taas kirvoitti muikeat oksennusrefleksit kaikkien muiden paitsi skandinaavialaisten keskuudessa. Eräskin tyttö muisteli painajaisenomaisesti joskus saaneensa syödäkseen mustia, ällöttäviä, suolaisia paloja (= Fazerin salmiakkiruutuja).

Päivät leirillä vähenee vähenemistään, kolmen päivän kuluttua on jo lähtö Sebazacia kohti... mutta, stay on the channel, since the next episode will be all about PARIS!