Kymmeneksi päiväksi Guadeloupelle

En sitten teistä tiedä, mutta omasta mielestäni neljänkymmenen päivän countdown Guadeloupen matkaamme hujahti kovin nopeasti. Tant mieux, sen parempi! Huomenna kello kymmenen viisitoista pakkaamme laukkumme naapurin Volvon takaboksiin ja huristelemme tunnin ajomatkan päässä olevalle Toulousen lentokentälle. Toulousesta nappaamme lyhyen kotimaanlennon Pariisiin, mistä sitten nousemmekin varsinaisen kuusi tuntia kestävän lomalentomme kyytiin. Kello 18:25 paikallista aikaa saavumme Pointe-à-Pitreen, Karibianmeren suurimman saaren Guadeloupen pääkaupunkiin. Siinä kohtaa edessämme on kymmenen päivän aurinkoloma täynnä valkoisia hiekkarantoja, selkää pitkin valuvaa aurinkorasvaa, puusta poimittuja tuoreita hedelmiä sekä seikkailuita sademetsien syövereissä ja tulivuorten juurilla. Saa olla kateellinen! :-)

On tätä myös odotettu. Matka on ollut ykköspuheenaiheemme, ellei ainoa puheenaiheemme, viimeisen kuukauden ajan. Kattavan suunnittelun lisäksi viikostamme on haaveiltu ja hihkuttu, sekä onnenpotkuamme päivitelty. Koko eilisen aamupäivän vietin kylppäriini lukkiutuneena sääriäni vahaten, varpaankynsiäni lakaten, erilaisia kasvokuorintoja ja -naamioita kokeillen sekä lomaaedeltäviä meditaatioharjoituksia tehden. Suuren kaunistumisoperaationi jälkeen matkakuumeeni oli syventynyt entisestään, vaikka sääreni huusivatkin hallelujaa ja mustaa kynsilakkaa löytyi varpaankynsiäni hieman laajemmaltakin alueelta. 

Laukkunikin on jo käytännössä pakattu tehtävän helppouden vuoksi. Pakkasin mukaan kaikki alunperin mukaani ottamat hihattomat vaatteet joutumatta asiaa sen enempää miettimään. Puolityhjä lomalaukkuni kauhistuttaa minua hieman, mutten usko vaatteista tulevan pulaa. Yleensä haalin tavaraa mukaan aivan yli tarpeen - saattaakin olla että edessäni on ensimmäinen lomani, jolla mukanani on sopivasti kampetta. Kahdenkymmenen kilon painoraja ei minkään järjen mukaan voi tuottaa ongelmaa, sillä sama maksimi oli voimassa jo Suomesta lähtiessäni.

Kannettavan tietokoneeni olen päättänyt jättää kotiin, joten blogipäivityksiä on turha odottaa livenä. Eroan valkoisesta macbookistani ensimmäistä kertaa sen kaksivuotisen palveluksen aikana. Palattuani saatte kuitenkin luettavaksenne tiivistelmän (= saksitun version) tulevasta lomapäiväkirjastani. Lomapäiviksen pito juontaa lapsuuteni etelänlomista saakka - näin kymmenenkään vuoden jälkeen en ole päässyt kyseisestä tavasta eroon. Olen aina pitänyt lomakirjoitukseni visusti itselläni - Guadeloupen päiväkirjasta tuleekin ensimmäinen julkinen lomapäiväkirjani. Ensimmäisen, ja tähän asti ainoan, kerran harkitsin päiväkirjojeni ääneen lukemista mummin sairasvuoteen äärellä. Aie jäi pelkäksi ajatukseksi, sillä tilaisuutta ei koskaan ehtinyt tarjoutua. 

Itsestään oppimista 2

Niille, jotka eivät ole lauantaista blogipäivitystäni lukeneet, suosittelen lämpimästi sen vilkaisemista ennen tämän tekstin lukemista. Ranskanelämäni on muuttunut todelliseksi jatkokertomukseksi - alta löytyykin suoraa ja loogista jatkoa viime viikolla alkaneelle draamapyöritykselle. Pientä liioittelua aistittavissa, maybe? Joka tapauksessa, asiaan: Olipa kerran ilta, jona Milla nosti kissan pöydälle...

Mä en vieläkään tiennyt mitä ajatella ranskalaisen parhaankaverini Dorianen puheliaisuustuomiosta. Käännyin hostvanhempieni Vivianen ja Jean-Pierren puoleen kysyen olinko heidän mielestään muuttunut sitten saapumiseni Gaillaciin. Jean-Pierre tarttui kysymykseeni nopeasti ottaen sen palautteenantomahdollisuutena yhteiselostamme. Kysymyksen avoin muotoilu osoittautui täten ajattelemaanikin paremmaksi ratkaisuksi, sillä sain tietooni paljon merkittävämpiä asioita kuin todellisuudessa aika turhaa analyysiä mun puheliaisuudesta (tai epäpuheliaisuudesta). Ihan oikeasti, voiko vastaavalla olla enempää väliä? Huoh, miten mä jaksoinkaan huohaantua vastaavasta.

Jean-Pierre toimi puhemiehenä Vivianen nyökytellessä ja hymähdellessä hyväksyvästi tasaisin väliajoin. Hostisäni vakuutti olleeni koko ajan kultainen (jes), mutta muutamien ajanjaksojen olleen toisia haastavampia (auts). Esimerkiksi joulun alla, ennen oman perheeni näkemistä, käyttäydyin kuulemma kuin ampiaisen perseeseen pistämänä. Olin hostisäni mukaan koko ajan enemmän tai vähemmän hyökkäyskannalla - mitä tahansa minulle sanoikin otin sen huonosti ja annoin vastaukseni pommit jyristen. Yyh, varmaan aika hirveä minä, en olisi itsekään halunnut kohdata itseäni tuollaisena.

Hostisäni puhuessa en väittänyt vastaan vaikka kuulemani minua vähän ihmetyttikin. Olin itse ajatellut olevani hankala joululoman jälkeen, sillä podin lievää kausimasennusta ja näkemisen jälkeistä koti-ikävää. Hostvanhempani tuntuivat yhtäkkiä kovin vanhoilta ja ymmärtämättömiltä. Jean-Pierre otti päähän liiallisine yleistyksineen sekä konservatiivisine mielipiteineen ja Viviane urautuneine toiminta- ja ajattelutapoineen. Oloni oli hetkittäin kuin eläkeläisten kuntoutuskeskuksessa konsanaan, enkä olisi lainkaan ihmetellyt jos tunteeni olisivatkin heijastuneet käytökseeni. Mutta ei, hostvanhempani eivät huomanneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa kyseisinä viikkoina. Enkä usko että taidan heitä jälkeenpäin asiasta valaistakaan.

Olin itsestäni todella ylpeä hostisäni tilityksen jälkeen. Negatiivistakin palautetta saadessani olin kuin kylmä viilipytty. Otin hostisäni rakentavan palautteen vastaan kuten sen kaltainen palaute kuuluukin ottaa (oppimismielessä). Tiedän etten ole täydellinen - äänen sanotut pimeät puoleni tunnistin ja myönsin itsekin. Pieni ääni päässäni kuiskaili antamaan samalla mitalla takaisin, mutta sitä en koskaan tehnyt, mistä hyvästä olen itseeni erittäin tyytyväinen. Kerrankin en toiminut itsekkäästi pitäessäni puheenaiheen puhtaasti itsessäni. Kannustan kaikkia tämänkaltaiseen rehelliseen tilitykseen, meidänkin ilmapiirissämme oli puhdistamisen varaa vaikken sitä aiemmin tiedostanutkaan.

Niin ja mitä ne huonot puoleni olivatkaan? Olen toisinaan liian aggressiivinen mielipiteineni. En anna tois(t)en ajatuksille tilaa, vaan jyrään ne matalaksi omieni voimalla. Tapan reilun väittelyn aloittamalla lauseeni lattealla fraasilla "Niin, mutta...". Kyselen paljon kysymyksiä (hyvä), mutta kadotan toisinaan kiinnostukseni heti toisen avattua suunsa vastatakseen (huono). Voilà, kyseiset piirteet ovat yhteenveto siitä, mitä hostisäni minulle sanoi ja siitä mitä itse ajattelen. Viimeinen on aika puhtaasti itse itsestäni löytämä vika.

Hyviin puoliini kuuluu hyväntuulisuuteni, kypsyyteni ja aitouteni. En kuulemma yritä esittää mitään mitä en todellisuudessa ole (ihan kiva piirre kuulla itsestään). Pyydettyäni hostisääni muistuttamaan minua miinuspuolistani kehui Jean-Pierre vielä lopuksi tukkaani. Ehkä vain pehmentääkseen palautteen kovaa reunaa, tai sitten mun hiukset ei todellakaan enää ole sen suurempi murheen aihe! Oli asian laita mikä hyvänsä, voin mä lisätä ison komean d-kohdan syyskuussa kirjoittamaani saantilistaani: Tulen oppimaan itsestäni ihan helvetin paljon.

Joyeuse St. Valentine!

Joyeuse St. Valentine à tous! Mun ystävänpäivä on mennyt kuumemmitta tunteitta hostvanhempien seurassa. Kävimme Vivianen ja Jean-Pierren kanssa lounastamassa puolifiinissä ravintolassa Gaillacin keskustassa. Söin hostvanhempieni tapaan 35 euron juhlamenun, joka omasta kukkarosta maksettuna tuntui hieman liian kalliilta. Etenkin kun olin juuri edellisviikolla tehnyt säästöpäätöksen ja jättänyt väliin Guadeloupen matkaa ajatellen varaamani 25 euron hintaisen pedikyyrin. Se niistä näteistä rantavarpaista. Rahapolitiikassani taitaa olla hieman fiksaamisen varaa.

Lounastimme valehtelematta kolme kokonaista tuntia, hieman vaille kahdesta tasan neljään. Pian kotiin palattuamme Viviane alkoi jo valmistella illan tulevaa ruokaamme. Huoh, näin meillä Ranskassa. Sanottakoon kuitenkin että aperitiivista, kahdesta alkuruoasta, pääruoasta, juustolautasellisesta, jälkiruoasta ja konvehdillisesta kahvistakin koostuva suurateria uppoaa suuremmitta ongelmitta kun on tarpeeksi aikaa mutustella ja  annosten välissä märehtiä. Lounaan ainoa epäinhimillinen seikka olikin livemusiikki. Soinnunvierestä laulava kosketinsoittaja ja hänen naisvahvistuksensa saivat ranskalaisiskelmillään vain kylmät väreet kulkeman selkäpiissä. Edes heidän jatkuva itsensä kehuminen ei pelastanut tuhoon tuomittua esitystä. Jo lounaan puolessa välissä tuli kova kiire kotiin omien sennheisereiden luokse. 

Eilen, eli ensimmäisenä lomapäivänäni, olin Toulousessa kavereiden kanssa. Siis niiden, jota eivät ajattele puhuvani liikaa. Kuten edelliselläkin kerralla, vietin suurimman osan ajasta puhtaalla poikaporukalla. Kaveripojat ovat muuten hieno asia olla, kauan sen ymmärtäminen minulta kesti, mutta nyt en niistä hevin halua päästää irti. Kaiken lisäksi olen onnistunut löytämään ne sympaattiset takin päälle auttavat, oven edestä avaavat ja satunnaisen kahvin tai croissantin tarjoavat tapaukset. Elämä hymyilee.

Illalla käymme vielä perustyttöporukalla katsomassa Valentine's day -yltiörakkausleffan, joka kaikessa hömppämäisyydessään tulee varmasti kruunaamaan tämänvuotisen ystävänpäiväni. Isot ystävänpäivähalit ja -pusut kaikille! Ja suuri kiitos postitse saapuneista sydänkorteista :-).

Itsestään oppimista

Shokki. Kaikki mihin ma koskaan uskoin on osoittautunut vaaraksi, pelkaksi harhaluuloksi. Muutana paiva sitten mun parhaat luokkakaverit Doriane ja Baptiste veivat multa jalat alta kertomalla mulle jotain mita ma en olisi koskaan uskonut. En koskaan. Me istuttiin kolmisteen koulun ruokalassa syomassa: mina lapoin ruokaa suuhuni hyvalla ruokahalulla samalla kun ystavani kavivat kahdenkeskista keskustelua. Havahduin seuraamaan jutunkulkua vasta mahani kurninnan loputtua - Doriane ja Baptiste vaittelivat toistensa hyvista ja huonoista puolista. Keskusteluun liityttyani sain tietenkin oman osani kyseisesta persoonallisuusanalyysista: Doriane sanoi, kuten monesti aiemminkin, olevani bavarde, eli puhelias. Tama ihmetytti minua kovasti, silla omasta mielestani olen kaukana aanekkaasta selittajatyypista. Tykkaan olla aanessa jos olen kahdestaan jonkun kanssa, mutta porukan lukumaaran noustua neljaa-viitta suuremmaksi muutun poikkeuksetta hiljaiseksi kuuntelija- tai seinaruusutyypiksi. Pienen ja ison porukan minani ovat kaksi taysin eri persoonaa.

Olin siis lahes tukehtua ruokaani Baptisten paljastettua etteivat tietyt luokkalaiseni aluksi pitaneet minusta puheliaisuuteni vuoksi. Minako puhelias? Liian puhelias? Ja viela ranskaksi? En voinut uskoa kuulemaani. Tiesin yrittaneeni alussa satakymmenen lasissa, mutta en olisi koskaan osannut ajatella sen olevan liikaa. Halusin tutustua uusiin luokkalaisiini, joten annoin itsestani niin paljon kuin kykenin – olin paattanyt sosiaalisen nousuni alkavan siita hetkesta. Ajattelin ihmisten unohtavan minut jos en ehdoin tahdoin tekisi itsestani mielenkiintoista. Doriane ja Baptiste sanoivat muutamien ihmisten olevan suhteeni aivan sekaisin: alussa tytto puhuu taukoamatta, mutta lopuksi muuttuu hiljaiseksi ja paatyy viettamaan aikaa vain muutaman ihmisen kanssa. Onneksi olen ollut aina kohtuullisen solitaarinen: minulla ei ole tarvetta suuren suurelle kaveriporukalle. Olen tyytyvainen siihen mita minulla on. Tasta syysta haluaisinkin viitata kintaalla muiden mielipiteelle. Jostain syysta en kuitenkaan aivan taysin pysty siihen.

Voin sanoa etta maailmankuvani sai pintaansa syvan naarmun kaiken taman oppiessani. Olin uskonut toimintatapoihini sokeasti, niiden toimivuutta lainkaan epailematta tai kyseenalaistamatta. Ystavieni paljastuksen jalkeen aloin seurata hiljaisen uusiseelantilaisvaihtarin toimimista luokassa. Tytto ei sano mitaan oma-aloitteisesti tai vastaa muuten kuin hanelta jotain suoraan kysyttaessa, mutta on silti kohtalaisen hyvaksytty luokassa. Sarah ei tee muuta kuin seuraa – jos tekisin itse samoin tuntisin itseni kaaliksi. Ylimaaraiseksi, epatoivotuksi ja korvattavissa olevaksi. Seuraajan roolia en tullut ranskanvuodeltani hakemaan.

Ehka alussa ei olisi tarvinnut yrittaa niin lujaa. Ehka olisin voinut antaa asioiden muototua enemman omalla painollaan. Ehka olisin voinut odottaa ihmisten tulevan minun luokseni, ottavan minuun kontaktia. Seka Rodezissa etta Gaillacissa ajattelin ranskalaisten olevan valinpitamattomia minun ja muiden vaihtareiden suhteen. Valinpitamattomyys saattoi kuitenkin olla pelkkaa ujoutta, jonka he olisivat voineet voittaa ellen olisi mennyt vakisin sorkkimaan tilannetta. Mita vaihtarin asemassa kannattaisi tehda? En tieda, en tosiaan tieda. En enaa. Se tapa, jonka aina ajattelin parhaimmaksi, ei ollutkaan se toimivin.

P.S. Oonko ma puhelias?

Ysikolmoset hengittää jo niskaan

Kaksi viimeistä kouluviikkoani ovat olleet kevyehköjä opettajien lukuisten poissaolojen takia. Maikat ovat loistaneet poissaolollaan koulutusten, vaikeiden ajokelien ja henkilökohtaisten syiden takia. Hypäreiden ja todellisten koulutuntien suhde on kääntynyt kokonaan ympäri: kysymys kuuluukin milloin mulla ei ole hyppytuntia. Tämä pelleily, jota täällä lukioksi kutsutaan, ei minua haittaa lainkaan - olen pelkästään tyytyväinen kevyen viikko-ohjelmani vuoksi. Ranskalaisena mua kuitenkin ottaisi päähän, ja kovaa. Onkohan koulun johto koskaan kuullut puhuttavan sijaisista?

Hypäreiden entisestään kohonnut määrä johtuu osaltaan espanjantuntieni poisjäämisestä. Vapaututin itseni kyseisen kielen opiskelusta tultuani viimein järkiini ja ymmärrettyäni ettei oppimiskapasiteettini yksinkertaisesti venynyt jälleen uuden kielen sisäistämiseen. Espanjanopettajani, hostvanhempani ja tietysti minä itse olimme kaikki yhtämieltä siitä, ettei minun tunneilla istuminen hyödyttänyt ketään, vähiten minua itseäni. Asiasta puuttui ainoastaan rehtorin siunaus, jonka saamisen helppous laittoi minut miettimään miksi olin kituuttanut itseäni näinkin pitkään. Rehtori tuntui hädin tuskin kuulevan latelemiani syitä kielen opiskelun lopettamiselle; heti haluamani ymmärrettyään hän käännähti tietokoneensa ääreen ja poisti kolme espanjan viikkotuntiani yhden napin painalluksella. Hyvä kun ehdin kiitokseni änkyttää ja tavarani kerätä, kun mies oli jo työntänyt minut ulos kansliastaan. Tapahtunutta seurasi hetken pöllämystynyt olotila, kunnes tajusin olevani vihdoin vapaa. Hurraaamos amigos!

Äiti kyseli miten runebergintorttujen kokkaaminen onnistui, joten voin oikeutetusti kehaista saavutustani hieman. Ruunarini olivat suuri succée – tortut onnistuivat sen verran hyvin että ottanen niiden leipomisen tavaksi vaikkei Fazerin liukuhihnaversiossa olekaan mitaan valitettavaa. Kostutin leivokset sen verran reilulla kädellä (ja aidolla tavaralla) ettei niistä voinut tulla muuta kuin hyviä. Runebergintorttujeni kohtalaisen suuresta alkoholipitoisuudesta johtuen hostvanhempani rinnastivatkin ne ranskalaisiin baba au rhum -upporommileivoksiin. Hmph, yritäpä tehdä ranskalaisille jotain spesiaalia ilman että he löytävät jotain vastaavaa omien spesialiteettiensa parista! 

Yleisesti ottaen sunnuntainen get together sujui oikein hyvin. Vierainani oli kanadalainen Pauline, saksalainen Leonie, uusiseelantilainen Anna sekä itävaltalainen Evamaria eli Evi. Ruunareiden leipomisen lisäksi nautimme pitkästä poreammemomentista ja polveilevista, sillä kertaa englanninkielisistä, keskusteluista. Sataprosenttisen englannin käytön sijaan päädyimme puhumaan ranskan ja englannin sekoitusta. Englannin täysivaltainen puhuminen osoittautui yllättäen haastavammaksi kuin ranskan täydentäminen satunnaisilla englanninkielisillä sanoilla tai lauseilla. Saatoimme toista kieltä puhuessamme huomaamattamme vaihtaa toiseen, tällaisia kielellisiä rappiotapauksia kun olemme.

Iltapäivän viihdyttävin ohjelmanumero oli kuitenkin Paulinen ja Leonien mukanaan tuoman paperinivaskan tutkiminen. Kyseessä eivät olleet mitkä tahansa aa-neloset, vaan ensi vuoden Gaillacin alueen vaihtareiden hakulomakkeet! Tyttöjen hostperhe on yksi EF:n luottoperheistä, joille luotetaan tulevan vuoden vaihtareiden pärstäpaperit muita aiemmin. Parinkymmenen naaman joukossa oli myös kaksi suomalaista, joiden toivon kaikesta sydämestani pääsevän juuri tälle alueelle. Mahdollisuus hyvään vaihtokokemukseen EF:n kanssa on pieni, mutta tehokkaan Fabienne-aluevalvojan kainalossa siihen on jo toivoa antava mahdollisuus. Täällä Tarnissa hostperheet ovat kymmenen- ellei satakertaa paremmin valittuja kuin muualla Ranskassa. Uusiseelantilainen Annakin siirrettiin tänne vanhalta alueeltaan evakkoon, sillä sadantuhannen ihmisen Toulonista ei löytynyt toista hostperhettä. Ja mikä olikaan vaihdon syy? Hostisän alkoholismi ja entisestään lisääntyneet lähentely-yritykset. Tosi kiva.

Murre ja minä

Perjantain postissa tuli mitä ihanin pehmeä paketti - pikkusisko lähetti koulussa itse tekemänsä pehmolelukoiran. Silmäni kostuivat unelmanpehmyttä hauvaa halatessani, tämän parempaa loppuviikon piristystä en olisi voinut saada. Murrella, jonka Anni oli valmiiksi nimennyt, on jo nyt öinen vakiopaikka isosiskon kainalossa. Murressa on sen pehmeyden, söpöyden, hiplattavuuden ja yleisen ihanuuden lisäksi yksi erityisen hyvä puoli: se osaa olla hiljaa, toisin kuin Laborien räksyrakit. Minusta tuli sittenkin koiranpennun ylpeä omistaja. Talon kissa Biancakin näyttää tulevan Murren kanssa paremmin toimeen kuin kissojen ja koirien yleisesti ajatellaan tulevan...

Nätti auringonlasku Laboriessa

Ei lisättävää.

Uusi reseptiblogi

Kello näyttää neljää ja odottelen hostvanhempiani palaavaksi iltapäiväkävelyltään. Tarkoituksena on vielä lähteä ostamaan aineksia runebergintorttuihin, joita aion ensi viikonloppuna kansallisrunoilijamme kunniaksi leipoa. Just joo, mitä mä yritän itselleni uskotella, ihan oman masun vuoksihan niiden laittaminen tuli mieleeni. Kyseisen nautinnon jakaakseni mä olen kutsunut meille kasan EF:n muita vaihtarityttöjä: kanadalaisen Paulinen, saksalaisen Leonien, sekä tammikuun alussa saapuneet itävaltalais- ja uusiseelantilaistytöt. Mikä kulttuurillinen tilkkutäkki! Sunnuntai-iltapäivä menneekin leivonnallisista aikaansaannoksistani nauttien, ulkoporeammeessamme uiskennellen, mutta mikä tärkeintä, pitkästä aikaa englantia puhuen.

Idea in english only -päivästä syntyi kun Leonie sanoi pelkäävänsä unohtavansa englanninkielentaitonsa. Leonie on meistä kolmesta ranskankielessä pitäytyvin, joten kun mahdollisuus englanninkielen puhumiseen tarjoutui, otimme sen Paulinen kanssa vastaan toista sekuntia miettimättä. Suuri kiitos kuitenkin Leonielle - ei ranskan oppimisesta tulisi mitään jos puhuisimme normaalistikin englantia keskenämme. Rodezissa ajauduimme latinopoikien kanssa vähän väärille raiteille: kun englanniksi kerran aloittaa, niin on yllättävän vaikeata enää muuhun kieleen vaihtaa.

Nyt elämme kuitenkin vasta keskiviikkoiltapäivää ja olen kipeänä kotona. Nappasin alpeilla ilmeisen lähtemättömän superflunssan, sillä olen ollut lomien jälkeen jatkuvasti enemmän tai vähemmän tautisena. Aamukurkkukipuun olen napsinut hostäitini tarjoamia kasviuutekarkkeja ja nenää niistellyt niin ahkerasti että vanhaa kunnon bepanthenia alkaa olla jo kova ikävä. Tänä aamuna ääneni oli kokonaan kadonnut, joten jäin pois päätä huimaavilta kahdelta koulutunniltani. Koulunkäynti on täällä niin rankkaa.

En ehtinyt postata edellistä tekstiä ennen kauppaan lähtöämme, joten voin saman tien jatkaa tarinointiani hieman. Kaupasta ei löytynyt pelkästään runebergintorttuaineksia (mantelijauhetta, kardemummaa, vadelmahilloa...) mutta myös kolme ihanaa keittokirjaa! Olimme viime viikonloppuna naapureillamme syömässä ja kuolasin perheen äidin moniosaisen keittokirjasarjan perään. Löysin tämänpäiväiseltä kauppareissultamme juuri samaisen kirjasarjan osia, ja mukaani tarttuivatkin ranskalaista opiskelijaruokaa-, tuunattuja susheja- ja gourmand-jälkiruokia tarjoavat versiot. Nam!

Arkisempia reseptejä olen alkanut tallentaa toiseen blogiini, jonne pääsee tästä. Olin jo pitkään ajatellut ottavani talteen kaikki hostäiti-Vivianen herkkureseptit, mutta idea reseptiblogista syntyi vasta äskettäin. Sanottakoon vielä että reseptiarkistoni ovat yhtä paljon teille kuin minullekin, joten siitä vain kokeilemaan jos (ja kun) mielenne tekee!