Itsestään oppimista

Shokki. Kaikki mihin ma koskaan uskoin on osoittautunut vaaraksi, pelkaksi harhaluuloksi. Muutana paiva sitten mun parhaat luokkakaverit Doriane ja Baptiste veivat multa jalat alta kertomalla mulle jotain mita ma en olisi koskaan uskonut. En koskaan. Me istuttiin kolmisteen koulun ruokalassa syomassa: mina lapoin ruokaa suuhuni hyvalla ruokahalulla samalla kun ystavani kavivat kahdenkeskista keskustelua. Havahduin seuraamaan jutunkulkua vasta mahani kurninnan loputtua - Doriane ja Baptiste vaittelivat toistensa hyvista ja huonoista puolista. Keskusteluun liityttyani sain tietenkin oman osani kyseisesta persoonallisuusanalyysista: Doriane sanoi, kuten monesti aiemminkin, olevani bavarde, eli puhelias. Tama ihmetytti minua kovasti, silla omasta mielestani olen kaukana aanekkaasta selittajatyypista. Tykkaan olla aanessa jos olen kahdestaan jonkun kanssa, mutta porukan lukumaaran noustua neljaa-viitta suuremmaksi muutun poikkeuksetta hiljaiseksi kuuntelija- tai seinaruusutyypiksi. Pienen ja ison porukan minani ovat kaksi taysin eri persoonaa.

Olin siis lahes tukehtua ruokaani Baptisten paljastettua etteivat tietyt luokkalaiseni aluksi pitaneet minusta puheliaisuuteni vuoksi. Minako puhelias? Liian puhelias? Ja viela ranskaksi? En voinut uskoa kuulemaani. Tiesin yrittaneeni alussa satakymmenen lasissa, mutta en olisi koskaan osannut ajatella sen olevan liikaa. Halusin tutustua uusiin luokkalaisiini, joten annoin itsestani niin paljon kuin kykenin – olin paattanyt sosiaalisen nousuni alkavan siita hetkesta. Ajattelin ihmisten unohtavan minut jos en ehdoin tahdoin tekisi itsestani mielenkiintoista. Doriane ja Baptiste sanoivat muutamien ihmisten olevan suhteeni aivan sekaisin: alussa tytto puhuu taukoamatta, mutta lopuksi muuttuu hiljaiseksi ja paatyy viettamaan aikaa vain muutaman ihmisen kanssa. Onneksi olen ollut aina kohtuullisen solitaarinen: minulla ei ole tarvetta suuren suurelle kaveriporukalle. Olen tyytyvainen siihen mita minulla on. Tasta syysta haluaisinkin viitata kintaalla muiden mielipiteelle. Jostain syysta en kuitenkaan aivan taysin pysty siihen.

Voin sanoa etta maailmankuvani sai pintaansa syvan naarmun kaiken taman oppiessani. Olin uskonut toimintatapoihini sokeasti, niiden toimivuutta lainkaan epailematta tai kyseenalaistamatta. Ystavieni paljastuksen jalkeen aloin seurata hiljaisen uusiseelantilaisvaihtarin toimimista luokassa. Tytto ei sano mitaan oma-aloitteisesti tai vastaa muuten kuin hanelta jotain suoraan kysyttaessa, mutta on silti kohtalaisen hyvaksytty luokassa. Sarah ei tee muuta kuin seuraa – jos tekisin itse samoin tuntisin itseni kaaliksi. Ylimaaraiseksi, epatoivotuksi ja korvattavissa olevaksi. Seuraajan roolia en tullut ranskanvuodeltani hakemaan.

Ehka alussa ei olisi tarvinnut yrittaa niin lujaa. Ehka olisin voinut antaa asioiden muototua enemman omalla painollaan. Ehka olisin voinut odottaa ihmisten tulevan minun luokseni, ottavan minuun kontaktia. Seka Rodezissa etta Gaillacissa ajattelin ranskalaisten olevan valinpitamattomia minun ja muiden vaihtareiden suhteen. Valinpitamattomyys saattoi kuitenkin olla pelkkaa ujoutta, jonka he olisivat voineet voittaa ellen olisi mennyt vakisin sorkkimaan tilannetta. Mita vaihtarin asemassa kannattaisi tehda? En tieda, en tosiaan tieda. En enaa. Se tapa, jonka aina ajattelin parhaimmaksi, ei ollutkaan se toimivin.

P.S. Oonko ma puhelias?