Alueturismia

Tanaan oli eilisen kehnosta saatiedotuksesta huolimatta kaunis ja kirkas paiva, joten paatimme lahtea kuikuilemaan alueen nahtavyyksia. Iltapaivan kohteena oli Cordes-sur-Ciel niminen 1200-luvulla rakennettu kukkulalinnake. Saa oli todellakin mahtava – ilma oli kirpea, jopa kylma, mutta aurinko paistoi pilvettoman siniselta taivaalta. Korkealle nousevan kaupungin mukulakivikaduilla kappaileminen oli siis erittain miellyttava kokemus. Uusintavisiitti lienee pakollinen kesan korvilla, jolloin kaupungin lukuisat pikkuputiikit ja taideateljeet ovat avoinna. Cordes on kesaisin todellinen turistirysa – autoa on vaikea saada parkkeerattua kahta kilometria lahemmas kaupunkia. Kaupungin nahtyani ymmarran kuitenkin hyvin turistien – ja ranskalaisten itsensa – kiintymyksen kyseiseen kohteeseen. Alueen turistioppaassanikin kaupunki on merkitty kokonaisella kolmella michelinintahdella.

Ainoa Cordes-sur-Cielissa harmaita hiuksia tuottava seikka on sanan lausumistapa. Sanan ensimmaisen osan r-kirjain tulisi parayttaa ranskalaiseen tapaan kurkusta, ja d-kirjain saada kunolla kuuluviin. Mina en onnistu millaan. Omat vaihtoehtoni on heittaa sanan keskelle ruma suomalaisittain rullaava arra, tai lausua sana englantilaisittain, eli jattaa arra lahes kokonan pois. Tassa tapauksessa sana lausuttaisiin samoin tavoin kuin englanninkielinen sana cord (johto). Samaan harmaita hiuksia tuottavaan sanasarjaan kuuluu myos ranskalaisten lempikirosana merde (paska), jota mina en lukuisista harjoittelukerroistani onnistu lausumaan uskottavasti. Kiroilu on tasta syysta jaanyt kohtalaisen vahiin.

Muita kohteita joissa olemme vierailleet ovat Castelnau-de-Montmiral ja Puycelsi. Molemmat sijaitsevat Laboriesta vain kymmenisen kilometrin paassa ja ovat Cordesin kaltaisia kivilinnakkeita, joskaan eivat yhta henkeasalpaavan vaikuttavia. Molemmat kaupungit tutkin valitettavasti kameran linssin lapi – otin niista kasan jo nyt keskenaan sekoittuvia anonyymeja otoksia. Kuvani kaupunkien vanhoista kivitaloista, lukuisista porttikongeista ja ympariinsa vaeltelevista kissoista ovat oikein natteja, mutta sitakin hengettomampia. Tanaan Cordes-sur-Cielissa ollessani jatin kameran lahestulkoon kokonaan sivuun ja imin kaupungin yksityiskohtia itseeni pelkkien silmieni avulla. Kylla kannatti, kokeilkaa joskus itsekin!

Luokallani on hyvännäköinen homo

Tervehdys kaikille Etela-Ranskan kylmana paistavan auringon alta. Tammikuinen auringonpaiste tuntuu pelkalta vitsilta – aurinko paistaa pilvettomalta taivaalta mutta kasvoille asti ei eksy lammittavan auringonsateen puolikastakaan. Tasta huolimatta auringonnousu hivuttautuu armollisesti minuutti minuutilta aiemmaksi ja –lasku vastaavasti myohemmaksi. Aamun bussille hyppelen edelleen hostvanhempieni katkoista loytynyt heijastinliivi paallani – maantiella tuhatta ja sataa ajavat autot kun eivat muuten nakisivat minusta varjoakaan – mutta kuuden maissa Laboriehen palatessani naen jo kavella ylos talolle ilman taskulampun apua. Muutama joulukuinen lumipaiva palautti mieleeni kuinka me siella pohjoisessa kestamme talven lapi: valkoisena hohtava maa valaisi aamut ja illat uskomattoman tehokkaasti.

Jos joku ei viela tiennyt asuvani maaseudulla, niin kerrottakoon etta naapurissa kiekui eilen aamulla ihka oikea kukko! Tyhma elain onnistui raakymisellaan herattamaan kaikki Laborien koirat, jotka muutenkin rayhaavat minulle aina niiden ohi kavellessani. Meteli on valilla niin tarykalvot puhkovaa, etta ihmettelen miten koirat eivat tukehdu kuolaa lentavaan haukkuunsa. Aistiikohan ne mussa jotain etovaa, ehka mun hajuveden tai epatasainen korkojen kopseen? Tai ehka ne vaan rahisee koska ne tietaa etta ma vaantaisin niiden niskat nurin jos vaan uskaltaisin lahestya ja kayda niihin kasiksi.

Yllakuvatun kaltaisten tappajakoirien rinnalla hostvanhempieni kissat alkavat tuntua vallan mukavilta elaimilta. Kissojen valinpitamattomyys, ylpeys ja eritoten omissa oloissaan viihtyminen eivat valttamatta ole huonoja luonteenpiirteita laisinkaan. Talosta, sen asukeista, mutta mika tarkeinta hostvanhemmistani en ole muuten kertaakaan kunnolla kirjoittanut – voisin tassa lahiaikoina pyhittaa kyseiselle aiheelle oikein ylianalysoivan blogipostauksen.

Toissapaivana oli saksalaisen Carlan viimeinen paiva Ranskassa. Vietimme Carlan laksiaisia ranskantunnin loppupuoliskolla, jonne tytto oli tuonut suklaakuorrutteisen tiikerikakun koko luokan kanssa jaettavaksi. Useat muutkin osallistuivat piknikkiin keksien, karkkien tai juomien muodossa. Nancysta saapunut Andréa toi jopa hulppean kasan itsepaistamiaan minilettuja ja ison purkin nutellaa niiden kanssa syotavaksi. Vastasaapunut uusiseelantilaistyttokin toi omatekeemaansa marenkia, vaikkei Carlaa kunnolla viela tuntenutkaan. Tai ehka juuri siksi.

Rehellisesti sanoen ma olen helpottunut tyton lahdosta – me ei alun jalkeen tultu pahemmin toimeen keskenamme. Carla oli kuitenkin todella pidetty – tytto oli sita tyyppia joka antaa kaikille hieman mutta ei kenellekaan sita enempaa. Mun analyysin mukaan Carlan kaltaisilla ihmisilla on paljon puolihyvia kavereita muttei valttamatta ainuttakaan parastaystavaa. Saksalaistytto oli aika ylpea, katsoi muita hieman alaviistoon ja ajatteli selvasti olevansa muita marginaalilla parempi. Henkilokohtaisesti ma nautin sellaisten ihmisten seurasta, jossa ma voin tuntea olevani samalla tasolla muiden kanssa. Mun ilmeisen merkityksettomista mielipiteista huolimatta lycée Victor Hugon première litteraire –luokka heitti tanaan liikuttuneet hyvastinsa yhdelle kolmesta saksanvahvistuksistaan. Jaljelle jaavat viela Elisabeth ja Carlan paikan hostperheessa lunastanut Niklas.

Sitten viikon paauutiseen. Viikon mielenkiintoisin tapahtuma on varmaan luokkani komeimman pojan coming out. Lucan homous oli monelle hanta luokan parhaimman nakoisena kundina pitavalle tytolle aikamoinen shokki. Laimeiden tunteideni vuoksi en osannut olla paljastuksesta sen enempaa pettyneempi. Pojan ulostuleminen paljasti lahinna karun totuuden ajatusmaailmastani: ma en taida loppupeleissa olla taysin ookoo homouden kanssa. Aina tahan asti uskoin syvasti vapaamielisyyteeni, mutta tositilanteen eteeni pamahdettua muuttui homouden hyvaksyminen kertaheitolla astetta vaikeammaksi.

Myonnettakoon tosin etta pojat ovat erittain suloinen parin. En usko kenenkaan sanoneen pahaa sanaa poikien suhdetta vastaan – heilla taitaa molemmilla olla tarpeeksi vahva itsetunto kyseista pelia pelatakseen. Lucas on erittain puheliasta ja viihdyttavaa tyyppia, joka ei pienesta hatkahda. Kaytavalla rakastavaisten kohdatessa Lucas lopettaa taukoamattoman selityksensa hetkeksi, vaihtaa pienen pusun kultansa kanssa, ja jatkaa juttuansa kuin ei olisi koskaan sita lopettanutkaan. Kaikki on kiinni omasta asenteesta!

Erasmuksen Lauri Ylönen

Torstain, eli viime kirjoituskertani, jalkeen on ehtinyt tapahtua yllattavan paljon. Ihme juttu miten aina kirjoittamaan ryhtyessa tarinoitavaa riittaa melkein liiaksikin vaikka elama sita elettaessa tuntuu mita normaaleimmalta. Saastan teidat kuitenkin suuremmalta sanavyorylta ja paukutan nappaimistoa maltillisesti ja vain valttamattoman verran. Talla kertaa aion pitaa jarjen pelissa ja sormeni kurissa, silla tavoitteenani on tuottaa kerrankin kompakti ja tylsistymatta luettavissa oleva blogiteksti. Kauhistus mitka kriteerit tulin itselleni asettaneeksi.

Asettamaani tavoitteeseen paastakseni kerron vain muutamalla lauseella kuinka olin perjantai-itana teatterissa Racinen Bérénicea katsomassa, ja kuinka ranskanopettajani lasnaolosta huolimatta nukuin siita puolet. Viela vahemmin sanoin kuittaan sitakin tapahtumarikkaamman lauantaipaivani Toulousessa. Sunnuntaista voisin kertoa kuinka ajoimme lahes kahdeksankymmenen kilometrin paahan vain hostvanhempieni muumioikaisen ystavan puutaloa ihailemaan, mutten taida, silla tarinasta saattaisi tulla itse kokemustakin ikavystyttavampi.

Kaiken taman sijaan aion kertoa ensimmaisesta kielikammistani. Erityisen muistettavan tapauksesta tekee se, etta tajusin vasta askettain sen todella tehneeni. Palat loksahtivat paikoilleen katsoessani Espanjalainen kimppakamppa –elokuvaa (L’Auberge espagnole en français) hostvanhempieni kanssa. Elokuva kertoo Erasmus-ohjelman kautta Barcelonassa opiskelevien nuorten railakkaasta opiskelijaelamasta. Erasmus on ohjelma, joka antaa EU-kansalaisille mahdollisuuden suorittaa opintojaan jossain toisessa EU-maassa kolmesta kuukaudesta vuoteen asti. Taman oppiminen elokuvan katsomisen ohessa palautti (tai lahinna taraytti) mieleeni syyskuussa matematiikan opettajani kanssa kaymani keskustelun.

Opettaja oli ilmeisesti halunnut kysya olenko Ranskassa Erasmuksen kautta, mutta mina vastasin kattavalla historiankertomuksella Suomen musiikkiteollisuudesta. Ihmettelinkin hieman miten kovin harmaa ja musiikista tietamattoman oloinen lehtori osasi tietaa etta The Rasmus tulee Suomesta. Taisi miespoloinen puolestaan ihmetella miten onnistuin opiskeluohjelmasta kysyttaessa niin nopeasti kaantamaan puheen rock- ja heavybandeihin. Naista ihmettelynpoikasista huolimatta onnistuimme puhumaan mielenkiinnonkohteistamme ristiin kokonaisen valitunnin ajan. Nyt ymmarran miksi kyseinen maikka katseli minua hieman oudosti koko loppuaikani Rodezissa, mutta voi hitsi miten mua nauratti kaiken taman tajutessani! Eihan siihen kuin viisi kuukautta mennyt.

(Niille jotka toisin kuin mina tietavat Erasmuksesta enemman kuin The Rasmuksesta, valaistakoon viela etta otsikon Lauri Ylonen on siis kukapa muukaan kuin kyseisen bandin solisti...)

Supersankareita ja kulttuurellisia mustia-aukkoja

Pidin tanaan englannin suullisen esitelman uusi-seelantilaisen vaihtarin kanssa. Laitoimme esitelman suunnittelun aivan laskiksi, silla ranskalaiset englannintunnit ovat englantia aidinkielenaan puhuvalle tytolle viela enemman vitsi kuin minulle. Olimme viettaneet monen monituista englannintuntia eri supersankareihin ja heidan lukuisiin supervoimiinsa tutustuen. Perusteellisen pohjatyon jalkeen tehtavanamme olikin luoda oma supersankarimme. Takalaisten kieltentuntien ajankaytto tuntuu valilla todelliselta ajanraiskaukselta Suomen aarimmilleen kiristettyyn opetussuunnitelmaan verraten. Kielen oppimisen kannalta aivan epaolennaista asiaa saatetaan jauhaa tunnista toiseen, pahimmillaan viikosta toiseen. Tunnit ovat lahinna kehnon yleissivistyksen opetusta viela kehnomman englanninkielen avulla.

Paatimme Sarahin kanssa tylsyyskuoleman valttaaksemme heittaa peliin jotain aivan ennennakematonta. Tiesimme muiden kehittelevan vain kissanaisen ja terasmiehen kopioita, joten loimme Andy Organicin, kierratyksen ja kasvisruokailun kautta maailmanpelastukseen pyrkivan sankarin. Esitys oli taysi floppi, luokkatoverimme eivat tuntuneet ymmartavan supervoimattoman ihmelapsemme peraan. Opettajakin nyokytteli paataan esitykselle hieman epavarman oloisesti. Omasta mielestamme Andy oli kova juttu, kaikessa tavallisuudessaan juuri nykyisen maailmantilanteen kaipaama sankari. Ihmiset olisivat voineet oppia paljon Andyn esimerkista, mutta poikaraukka jai armottomasti laserkatseisten ja teraksenvahvojen mutanttiolioiden jalkoihin.

Uskon kuitenkin koulumenestykseni pysyneen riittavan tasokkaana, vaikka motivaationi koulutyota kohtaan ei olekaan koskaan ollut nain alhaalla. Harva se tunti paani pilkkii mielenkiinnon puuttesta, ja ylivoimaisin tehtavani onkin taistelu painavia silmaluomia vastaan. Paivaunet ovat valitettavasti liian ilmeinen tapa kuluttaa aikaa, joten olen tyytynyt vain lukemaan lehtea tai romaania (pahimmassa tapauksessa suomenkielista) pulpettini alla. Kyntenikin ovat vuosikymmenen parhaassa kunnossa, kiitos manikyyrien, joihin minulla on nykyaan ennemman aikaa kuin koskaan. Kaikesta tasta huolimatta olen kuitenkin onnistunut valttamaan taysin rappiolle joutuneen ulkomaalaisoppilaan maineen. Tamakin kasti nimittain tunnetaan. Valilla yllatan jopa Dorianen, joka hieman turhankin usein kritisoi heikohkoa tyoskentelyntasoani. Esimerkisi mantsan maaprojektista sain saman arvosanan Dorianen kanssa, minka jalkeen tytto piti minulle mykkakoulua koko loppupaivan. Olihan tyoni kuitenkin hanen itsensa korjaama.

Taas ovat muuten kapinat ajankohtaisia. Talla viikolla eivat ole lakkoilleet pelkastaan opettajat, mutta myos koulun kanslian- ja ruokalan henkilosto. Poissaoloja ei tanaan voinut selvittaa ja lounaaksi saimme kylmaa ruokaa. Nyt ymmarran mista oppilaat ovat saanet esimerkkinsa lakkoiluun, ja mikseivat opettajat ja koulun muu henkilosto olleet oppilaskapinasta sen enempaa ihmeissaan. Elakoon ranskalainen mentalieetti, pohjoismaalaisena mun on edelleen vaikea uskoa etta asioihin voi saada kovin suurta muutosta talla tavalla toimimalla. Silla aikaa otan kuitenkin kaiken hyodyn irti kanslian kiinniolemisesta ja poissaolojen tarkkailun hetkittaisesta helpottumisesta.

Maantidosta tuli viela mieleeni eras kerrottava tarina. Kasittelemme tunneilla parhaillaan urbaaniverkostoja, en tieda onko termi suomea nain sanasta sanaan kaannettyna, mutta ainakin se kuulostaa vaikuttavalta. Olemme puhuneet muun muassa kaupungistumisesta ja sen keinoista seka eri liikennevalineista. Olemme miettineet miten esimerkiksi TGV-junaratojen rakentaminen vaikuttaa tietyn alueen yhtenaistymiseen. Samalla kun Pariisista paasee junalla Toulouseen ennatysvauhtia ajautuvat tietyt alueet entista syrjempaan. Naista epaonnisemmista alueista annettiin ensimmaisena esimerkkina Aveyron, vanha asuinalueeni. Kuinka surkuhupaisaa, muistan viela paikallisen aluevalvojan kehuneen Aveyronia yhdeksi Ranskan kauneimmista ja vilkkaimmista departementeista. Aveyron ei tunnu kuitenkaan pelkastaan kulkuyhteyksien eramaalta, mutta myos kulttuurilliselta mustalta-aukolta.

Tarnissa sen sijaan riittaa nakemista. Eilen ennen bussini lahtoa kavaisin kaupungilla olevassa lehtikioskissa. Mieleni teki ostaa oikein likaisilla juoruilla massaileva viikkolehti, mutta Brad ja Angelina jalleen yhdessa –huutavien turhakkeiden sijaan paadyin hankkimaan jotain niinkin hyodyllista kuin Lounas-Ranskan turistioppaan. Istahdin kevatauringon lammittamalle kahvilanterassille selailemaan uutta sijoitustani. Omasta departementistani Pyreneille ulottuva kaistale on todellista nahtavyyksien rikastumaa. Toisin kuin Aveyronissa, on nykyisella alueellani joka kolmas pikkukyla ja keskiaikainen linnake merkitty Michelinin taulukon suurimmalla tahtimaaralla. Kylla taalla kelpaa, kevaalla paivan pidettya aion aloittaa kattavan alueturismin. Sita ennen lasken kuitenkin paivia askettain varmistuneen Guadeloupen matkaamme. Valkoiset hiekkarannat ja safiirinsinisena hohtava meri odottavat minua kuukauden paivien paassa!

SAW VIII Murhaajamakkaran kosto

Ranskan ruokakulttuuri on osoittanut erinomaisuutensa, mutta eilen ei kaynyt onni markkinoilla ruoan suhteen. Kouluruokalassa oli sina paivana valittavana jauhelihapihvilla- tai vaihtoehtoisesti isolla makkaralla varustettu papupata-annos. Pahaa-aavistamattomana nappasin tiskilta makkarallisen annoksen, jonka jalkeen kokki valaytti minulle suuren hymyn valintaani kehuen. Kokin sanat (mmm... erinomainen valinta, andouillette, ranskalainen spesialiteetti) riittivat jaadyttamaan minut siihen paikkaan. Kyseisesta herkusta minulla ja perheellani on vahemman lampimat, mutta sitakin ikimuistoisemmat kokemukset kesan -09 Bretagnen reissultamme. Aioin itse keskittya eilisen kokemukseni kuvaamiseen, mutta aiti voi niin halutessaan tahan alle valaista ensikohtaamisestamme andouilletten kanssa. Sisaelinmakkara on kohonnut perheessamme ikuisuusvitsin asemaan, sen verran useasti tarinaa on kerrottu.

Tamankertainen andouillette oli kavalan hyvin naamioitu, sisaelinkammotusta olisi voinut silmia hieman ummistamalla luulla harmittomaksi makkaraksi. Ruokaseurueeni naurettua riittavasti epaonnelleni - olin kavereistani ainoa andouilletteen langennut - paatin rohkaistua maistamaan valintaani. Hajuaistini heitti kuitenkin voltin heti veitsella makkaraan iskettyani. Lautasen ymparille levisi niin pahanhajuinen lemu, etten olisi unissanikaan voinut kuvitella makkaran maistamista. Sisaelinkaaro jai lautaselle hajumyrkytettyine papupatoineen, ranskalainen spesialiteetti oli jalleen kerran todistanut voittamattomuutensa.

Eika tassa viela kaikki: paivan onnettomuudet eivat loppuneet jalleenkohtaamiseeni andouilletten kanssa. Illalla soimme alkupaloina muutamat osterit per naama. Yhdella kolmesta oli hieman erilainen jalkimaku, ei paha, mutta ei kovin herkullinenkaan. Myohemmin illalla lahdimme elokuviin katsomaan Clint Eastwoodin ja Matt Damonin tahdittamaa Invictusta. Ensimmainen tunti leffasta meni taysin ongelmitta. Vahitellen alkoi mahassani kuplia, yritin ensin taistella pahaa oloa vastaan penkissani kiemurrellen, mutta puolituntia ennen leffan loppua oli minun poistuttava salista vessoihin mennaksi.

Ilmeisen pilaantunut osteri antoi mahalleni potkua, ja kovaa. Kaiken ulostulevan ulostultua jain vihernaamaisena odottamaan hostvanhempiani. Kotimatka autossa oli saannollisten kakomisten ja oksennusrefleksien tahdittama. Kotiin paastyamme juoksin paa kolmantena jalkana ylakertaan ottaakseni uudestaan tuntumaa vessanreunukseen. Viime yon aikana kavin muutaman kerran yokkimassa ilmaa paa vessanponton paalla. Aamulla olo oli vielakin heikko, mutta maha tuntui satunnaisia muljahteluja lukuunottamatta stabiilimmalta. Kouluun en aamulla mennyt, yllattys, yllatys. Ruokalassahan olisi pahimmassa tapauksessa saattanut olla andouilleten jamat tarjolla.

Tama paiva kulunee oloa tunnustellessa ja vatsaa hieroskellessa. Viviane on tarjonnut minulle kiitettavan maaran luomulaakkeita, kuten erilaisia kasviuutteita ja veteen sekoitettava luonnonhiilipolya, jonka uskon vatsan rauhoittamisen lisaksi varjaavan ulosteen yhta mustaksi kuin puoli litraa mustikoita. Ei luomulaakkeista tohdi kieltaytyakaan, hostvanhemmat kun uskovat luomuelamantapansa toimivuuten niin hellyyttavan sinisilmaisesti.

Iltapaivalla otan paivaunet tai vaihtoehtoisesti lepohetken Tintti-videoita katsellen. Kyseisten sarjojen tapittaminen on nykyisella kielitaidollani astetta mielenkiintoisempaa kuin muutaman vuoden takaisilla ranskantunneilla. Tintti-maratoonin jalkeen voisin aloitella kauan suunnittelemiani maalauspuuhia. Ylakerran vierashuone on muutettu maalauskammiokseni: lattian, seinat ja huonekalut peitimme suojamuovilla jo viikko sitten. Aidin lahettamat oljyvaritkin saapuivat postissa jo hyvan aikaa sitten, pohjat, pensselit ja maalausveitset taas kavin hostaidin kanssa hankkimassa viime lauantai-aamuna ennen Toulouseen lahtoa. Kaikki on siis valmiina inspiraation pulppuamista varten, luulisi toipumispaivan kuluvan ongelmitta naissa merkeissa. Vatsan pyorimenhan saattaa vain auttaa abstraktien kuvioiden hahmottelemisessa!

142 päivää

Tadaa uusi countdown-laskimeni, jonka sain asennettua nopeammin kuin olisin itsekaan uskonut. Eilen sunnuntaina oli EF:n aluemeeting, jossa kaikkien ranskalaisesta yo-kokeesta lintsaavien lahtopaiva varmistui. Paluuni on taten torstaina kymmenes kesakuuta, mita kohti uusi laskurini tikittaa kovaa vauhtia.

EF:n tapahtumassa meita oli nelisenkymmenta, eli kaikki aluevastaava Fabiennen "valvomat" hostperheet vaihtareineen. Vaihdoimme kuulumisia ja soimme ranskalaiseen loppiaisperinteeseen kuuluvaa kuningastorttua. Kyseessa on perinteisesti vain tammikuun ensimmaisena sunnuntaina syotava mantelipiirakka, jonka sisalle on piilotettu kaksi muovista kuningashahmoa. Miniatyyrihahmot piirakkapaloistaan loytaneet saavat vetaa heille varatut kullanvariset pahvikruunut paahansa ja olla kuninkaallisia koko loppupaivan taydella yksinoikeudella. Minua ei ole viela onnistanut, suomalaisesta joulupuurosta loytyvien manteleiden vastikkeet ovat aina menneet sivu suuni. Luulisi etta jollakin lukuisista santsauskerroistani olisi tarpannyt, mutta kun ei, niin ei. Tammikuuta riittaa tosin viela muutaman viikon (ja varmasti viela muutaman piirakansyontikerran) ajan, joten kaikki toivo ei ole ehka menetetty :-).

Ennen kakun tarjoamista meita vaihtareita laulatettiin kuin pikkulapsia konsanaan – jokaisen tuli esittaa pieni ohjelmanumero aidinkielellaan. Mina olin "unohtanut" esitykseni valmistelun, joten liityin Paulinen ja Leonien monikieliseen Jouluyo, juhlayo –lauluesitykseen. En millaan muistanut sanoja jouluyo, juhlayo, paattynyt kaik’ on tyo jalkeen, joten jatkoin laulamalla en muista sanoja laa-laa-laa saman melelodian tahdissa. Se, ettei yleisossani ollut ainuttakaan suomenkielista kuulijaa, paransi esitykseni uskottavuutta huomattavasti.

Kiireisimmille lukijoilleni varoituksen sanana, etta tasta kirjoituksesta taitaa tulee normaaliakin pidempi, lahes romaanimittainen. Kirjoitettavaa tuntuu olevan hirmuisen paljon. En taten aio osoittaa ketaan, edes tassa kohtaa lukemisen keskenjattavia, syyttavalla sormella. Jos ette pelotteluistani kuitenkaan liikaa masentuneet, niin ottakaa ainakin mukavat asennot tietokonetuoleissanne, tai missa sitten lienettekin tata lukemassa. Saattahan olla etta saikyttelen teita vain salaillakseni lopputekstini mehevia yksityiskohtia, kuka tietaa? Huijasin, voitte lopettaa lukemisen rauhallisin mielin. Ah kun olisikin jotain tavallisuudesta poikkeavaa kerrottavaa!

Loppuviikko meni saamattoman keskiviikkoiltapaivani jalkeen erittain normaaleissa merkeissa. Kyhnasin koulussa Dorianen kanssa, kuten yleensa, ja juttelin arkisia hostvanhempien kanssa ruokapoydassa, kuten yleensa. Annoin Dorianelle myohaissynttarilahjana Marimekon unikkopenaalin, josta ystavani oli todella otettu. Doriane oli ihaillut ja kuolannut klipsipenaalini peraan aina Gaillaciin saapumisestani asti. Ystavattareni kuuluu nyt taysin oikeutetusti suomalaistyttojen muodostamaan maripenaaliarmeijaan. Kun myohemmin samana paivana alkoi sataa, Doriane vitsaili voivansa ottaa seuraavana suomilahjanaan Nokian kumpparit. Hymyilin marisateenvarjoni alta, Nokian kumisaapas- ja rengashistoriasta tytto oli oppinut korjattuaan Suomea koskevan mantsan esitelmani.

Torstai-iltapaivana olin jo perinteeksi muodostuneella iltapaivakahvilla Paulinen kanssa. Juttelimme sivistyneita kermavaahtokaakoidemme aarella, jonka jalkeen mina tavalliseen tapaan palasin tunneilleni ja Pauline lahti kotiinsa. Iltatuntien jalkeen puhuin myos ensimmaista kertaa luokkamme uuden poikavaihtarin kanssa. Saksalainen Niklas on vaihdossa EF:n 2 in 1 –ohjelman kautta, mika tarkoittaa sita etta han vietti ensimmaisen puolivuotisensa Yhdysvalloissa. Teksasin vaikutuksen nakee ja kuulee Niklaksesta pitkan matkan paahan. Pojan nakee aina paasta varpaisiin Abercrombien, Hollisterin ja American Eaglen vaatteisiin pukeutuneena. Englannintunneilla taas kuulemme yksityiskohtasia luentoja à la American history. Niklas jaarittelee orjapolitiikasta ja sisallissodasta kuin vetta vain, tietysti pyorealla etelanaksentilla hoystettyna. Saksalaispoika on viettanyt aikaa lahinna luokkamme kahden muun saksankielisen kanssa, mika on tehnyt hanen lahestymisestaan pienen mission. Kun sitten vihdoin paasin Niklaksen juttusille en voinut olla huomaamatta Elizabethin ja Carlan keskenaan vaihtamia, mukamas tietavia, katseita. Ilmeisesti kenen tahansa heidan lisakseen Niklakselle puhuvan taytyy olla tahan korviaan myoten ihastunut. Raivostuttavaa, ja huoh, kuinka lapsellista.

Lauantaina olimme tyttoporukalla Toulousessa. Lahtemisen suunnittelu tuotti ongelmaa, mutta pienen tyttomaisen saadon jalkeen loysimme kaikille sopivan ratkaisun. Pauline ja Leonie keksivat kutsua minut kotiinsa lounaalle, jonka jalkeen lahdimme yhdessa juna-asemalle. Soin siis lauantailounaani Rieux’n perheessa. Tyttojen hostvanhemmat Monique ja Réne ovat aivan valloittava vanhapariskunta. Moniquella on pieni pahe juoruta muista ihmisista, mika tekeekin hanen jutuistaan entista mielenkiintoisempaa kuunneltavaa. Réneta sympaattisempaa ranskalaisukkoa taas saa hakea, hanet nakee aina kuluneet farkkuhaalarit yllaan ja koko hammasriviston paljastava hymy naamallaan.

Kerroin lounaan aikana hullunkurisen yhteensattuman siita, kun ex-gaillacinvaihtari Johanna oli kommentoinut blogiini. Suomalainen Johanna oli erittain ilahtunut loydettyani blogini, jossa kirjoittelen hanen vanhan asuinalueen menosta ja meinigista. Johanna kirjoitti minulle omasta vaihtokokemuksestaan, jonka alku oli omani tapaan hieman pilvinen. Han kertoi myos kuulleensa ex-hostperheeltaan etta heilla oli ollut marraskuussa eras ystavaperhe kylailemassa usean ulkomaalaisen vaihtarin kanssa. Puhetta oli ollut myos suomalaisesta tytosta, joka oli tosin ehtinyt lahtea juuri ennen kyseista vierailua. Johanna arveli taman tyton olevan mina, ja hanhan oli tietysti oikessa. Olin ollut Gaillacissa Rieux'n perheen luona viettamassa syyslomaviikonloppuani. Muut vaihtarit olivat Monique ja Réne Rieuxin permanenttivaihtarit, eli kanadalainen Pauline ja saksalainen Leonie. Neljas tytto oli Leonien saksalainen ystava Thea.

Nauroimme uskomattomalle yhteensattumalle, joka oli jalleen yksi osoitus maailman pienuudesta. Ensinnakin Johanna loysi kaikista netin blogeista juuri minun blogini, ja toisekseen parhaat Ranskan tuttavani sattuvat olemaan erittain laheisia ystavia Johannan ex-hostperheen kanssa. Paata huimaavaa. Kyseinen viikonloppuhan Gaillacissa, josta voi muuten lukea taalta, oli erittain tarkea uuden perheeni loytymisen kannalta. Juuri Monique Riuex minulle vihjasi Gaillacin aluevastaavalla olevan mahdollisesti perheita vapaana. Muutaman intensiivisen kadenvaantohetken jalkeen EF:n kanssa minut suostuttiin sijoittamaan nykyiseen perheeseeni. Loppu hyvin, kaikki hyvin, tout est bien qui finit bien, naista kauhuskenaarioista voi lukea lisaa marraskuun puolivalin blogikirjoituksistani, mielenterveyteni ei tassa kohtaa riita niiden muistelemiseen.

Vietimme Toulousessa erinomaisen iltapaivan, kaupunki tuntuu antavan jotain uutta joka kayntikerralla. Leonienkin mielipide Toulousea kohtaan muuttui hieman positiivisempaan suuntaan. Tytto tulee Berliinista, eika hanella sen vuoksi ole suurta kiinnostusta Ranskan suurempia kaupunkeja kohtaan. Leonie pitaa enemman oman departimentimme paakaupungista Albista, joka on pienine kavelykatuineen ja puhtaine aukioineen erittain sympaattinen kaupunki-ilmentyma. Ei minullakaan suurempaa kaupunkikuumetta ole, silla Helsinki on antanut aivan riittavasti perspektiivia. Toulouse viehattaa minua silti, se on Albia, Gaillacista puhumattakaan, roimasti rempseampi ja rennompi paikka. Toulousessa nakee niin skeittilaudat kainalossa tallaavia hiphoppareita kuin korkokengilla sipsuttelevia ranskattariakin. Suuremmassa kaupungissa ihmiset ilmaisevat tyyliaan ja nakemyksiaan vapaammin; pikkupaikoissa ihmiset putoavat helpommin yhteen ja samaan kategoriaan.

Tahan mennessa olen kaynyt kaupungissa kolmen eri porukan kanssa ja nahnyt siita kolme taysin eri puolta. Toulouse on nayttaytynyt minulle ensin hostaitini, sitten toisen suomalaisvaihtarin kaveriporukan ja nyt vaihtaribestisteni Paulinen ja Leonien silmin. Ensi viikonloppuna seuraa taas uusi kokemus – lahden matkaan neljan pojan kanssa. Saa nahda mita kaupungilla on silla kertaa annettavanaan!

Eilisen reissumme aloitimme mielikuvituksettomasti massavaatekaupoissa tungeksien, vaikka ulkomailla ollessa tulisi aina suosia ennestaan tuntemattomia vaatekauppoja. Etenkin Ranskassa, pienten putiikkien valtakunnassa, on paljon antoisampaa kulkea omia reittejaan. Loysimmekin ihanan design-kaupan, jossa sitten vietimmekin luvattoman paljon aikaa. Kauppa oli pullollaan toinen toistaan ihanampaa sisustusesinetta, pikkutavaraa, kaunista vihkoa, kynaa, korttia ja kirjekuorta. Kauppa kuului siihen kategoriaan josta Paulinea lainaten "ei vaan voi poistua jotain ostamatta". Omasta mielestani kauppa kuului pikemminkin voisin ostaa taalta kaiken –kategoriaan. Kaikkea himoittuani mukaani tarttui kasa herkullisen varisia lapikuultavia kirjekuoria, nallekarkkikuvioituja kouluvihkoja ja muutama hauska hyotyesine, kuten silikoninen laukkutagi ja harveli, jonka ymparille kuulokkeiden ylipitkan johdon voi kieputtaa.

Yllaolevaa listaa kirjoittaessani onnistuin tiputtamaan lattialle ostoskassini paalle asettaman lasiviilan. Kivilattialle kolahtaessaan herkka viilani hajosi tuhannen pirstaleiksi (tassa kohtaa olisin voinut kayttaaerasta astetta rumempaa ilmaisua, mutta kiroilu ei vaan sovi suuhuni). Oma vikahan tuo oli, mutta viilan myota pirstaloituivat myos putiikista jaaneet hyvat muistoni.

Oman hilseen yli menevää analytiikkaa

Tanaan on tammikuun kuudestoista paiva. Tama tarkoittaa sita, etta olen viettanyt Ranskassa tasan viisi kuukautta. Viisi kuukautta taas on puolet kymmenen kuukauden vaihto"vuodestani". Loppupaatelma: tasta paivasta lahtien Suomeen paluuni tulee olemaan Suomesta lahtoani lahempana. Funtsikaa sita. Kelatkaa. Ainakin omasta mielestani on huojentavaa ajatella, etta olen vihdoin vaihtovuoteni paremmalla puolella. Tahan puolivalietappiin asti olen taistellen ja selka ajoittain hikea valuen kivunnut, nyt voin vain toivoa helpomman alaspainlaskettelun alkavan. Viela, paino sanalle viela, ei ole iskenyt paniikki ajan nopeasta kulumisesta. Sekin varmasti koittaa kevaan aikana.

Seuraava bloginparannusprojektini voisikin olla jaljella olevia paiviani laskevan laskurin virittaminen. Haaveilemani harvelin kaanteisversion (montako paivaa olet minua ikavoinyt -laskurin) muistelen nahneeni Emmin blogissa (?). Countdown-tyyppinen laskuri olisi kuitenkin kotijoukkojeni mielenterveytta ajatellen ihanteellisempi vaihtoehto. Olisi teilla, rakkailla lukijoillani, taas jotain numeroita seurattavanne. Hymyilen vielakin miettiessani kuinka suuria kickseja jo edesmennyt kavijalaskurini onnistui eraille nimeltamainitsemattomille tuottamaan, ja kuinka pitkin hampain he joutuivat siita sitten luopumaan.

Julkisen kavijalaskurin puuttuminen ei tosin tarkoita ettei minulla olisi tietoa blogini kavijavirroista. Poistamani amatoorilaskurin tilalle asensin Google Analyticsin seuraamaan blogiani. Neuvon sain hostisaltani, joka kayttaa ohjelmaa kirjoittamansa kirjan kotisivun kavijamaaria seuraamaan. Ohjelman asennettuani jain koukkuun nopeasti. Aloin seuraamaan pylvasdiagrammeja ja prosenttikakkuja vahintaan yhta suurella antaumuksella kuin 55-vuotias hostisani. Pian alkoi valillamme kuumeinen paremmuustaistelu ja kavijalukujen vertailu. Minulla oli paivasta toiseen enemman kavijoita ja Jean-Pierre joutui nielemaan karvaan tappion. Jean-Pierre ei voinut uskoa etta nettiskriivailuni menivat kavijaluvuissa hanen varteenotettavan historiakirjansa edelle. Lohdutin murtunutta miesta muistuttamalla sivujemme formaattien erilaisuudesta. Blogiani lukevat samat vanhat ihmiset uudestaan ja uudestaan, kun taas hanen sivuillaan kay yksi ihminen vain kerran, maksimissaan kaksi kertaa. Olin kuitenkin itsekin yllattynyt blogini runsaasta kavijamaarasta. Omat kirjoituskayntini suodatettuani oli paivittaisia kaynteja viela 30-40. Keita te oikein olette?

Puolitoista kuukautta sitten tuotin Jean-Pierrelle suurta iloa antamalla hanelle paljontoivottuja lisakaynteja. Linkitin sivuston blogiini, mista johtuen viikinkikirjan suomalaisyleison maara lahti rakettimaiseen nousuun. Hostisa jaljitti taman merkillisen tapahtuman minuun alta aikayksikon, kyseiseen johtopaatoksen han teki varmasti ihan ilman Analyticsin apua. Maan ja saapumissivun lisaksi Googlen kattava ohjelma kertoo kavijan kotikaupungin, sivulla vietetyn ajan, hanen lukemansa tekstit ja kohdesivun. Edellamainitun lisaksi minulla on tiedossani myos suosituimmat blogiini johtavat google-hakusanat, tieto kavijoiden nettiselaimista ja uusien kavijoiden maara vanhojen maaraan suhteutettuna. Olkaa siis varuillani, blogillani on silmat selassaankin!

Suomi keikkuu koko ajan listojen karjessa, heikkona kakkosena tulevat Jenkkila ja Kanada. Uskon esimerkiksi tietavani ketka ahkerat Owatonnan ja St-Eustachen kavijani ovat. Nancykin oli tiedossa jo pitkaan ennen kuin henkilo itse ilmiantoi itsensa. Erikoisimpia tapauksia taas ovat Bahraimesta tullut viiden minuutin ja kuuden sekunnin vierailu seka muutaman kerran toistuneet Thaimaan kaynnit. Talla viikolla sain myos mysteerivisiitin Las Vegasista. Vierailija palasi pokeripelinsa aareen ilmeisen nopeasti, hanen sivulla viettamansa aika oli pyorea nolla. Alun analytics-riippuvaisuuden jalkeen olen jo hieman kyllastynyt kohtuullisen muuttumattomien tilastojen tuijotteluun. Jos siis erasta tuntemaani lamminhenkista robottia kiinnostaa kyseiseen tietokantaan paasy, niin tulee asiasta vain vihjaista. Kayttajatunnukseni ovat jo kaytannossa sinun!

Ystävän paluu

Ilmoitan ilosanoman, Doriane on tullut takaisin! Ei se lopulta uskaltanutkaan jattaa lukiota kesken, vaan palasi tana aamuna koulun penkille aitinsa potkimana ja hanta tiukasti koipien valissa. Tytto oli viettanyt joululoman jalkeisen puolitoistaviikkoisen Toulousessa vaihtoehtoista opiskelupaikkaa etsien. Doriane on ilmeisen kyllastynyt lukio-opintoihinsa, mika ei hanen ikansa ja lukuisat luokalleenjaantinsa huomioon ottaen ole mikaan ihme. Vaikka luokalleenjaanyt ei Ranskassa ole mikaan ihmetys, saattaa kuitenkin neljatta vuotta saman lukion penkilla istuminen ottaa paahan. Varsinkin kun suurin osa luokkakavereista pyorii kuudentoista ikavuoden kieppeilla.

Ma en edes jaksa olla vihainen etta Doriane lahti alunperin silla tavalla mitaan sanomatta, oon vaan tyytyvainen etta se tuli takas. Puolitoistaviikkoinen ilman ranskalaista parastakaveriani oli samalla mita kauhein, mutta myos mita hyodyllisin. Dorianen poissaolo pakotti mut nimittain viettamaan aikaa muidenkin ihmisten kanssa. Monista meidan luokkalaisista en ollut aiemmin pitanyt, tai lahinna uskonut etteivat he pitaneet minusta, mutta nyt totesin etta suurin osa on ihan mukavia tyyppeja. Pakon sanelemana tapahtuu joskus ihan positiivisiakin asioita, se mika ei tapa niin vahvistaa. Olen jokatapauksessa tyytyvainen Dorianen paluusta, kaikki on taas kuin ennenkin.

Nyt on keskiviikkoiltapaiva ja koulusta vapaata. Tuntien jalkeen haetutin itseni kotiin lounaalle, en ollut jaksanut jarjestaa itselleni mitaan sosiaalisempaa tekemista. Kohauttelin hartioitani hostvanhempieni kysyessa  iltapaivani menoista. Haaveissani oli levata hieman ja  lukea viimeiset muutama sataa sivua Kjall Weston Ala kay yohon yksin -romaanista. Aiti antoi minulle opuksen lainaan alppiviikkomme aikana, on muuten helkkarin hyva kirja. Olen taysin koukussa Weston luomiin henkilohahmoihin ja tapaan linkittaa heidan elamat toisiinsa. Romaani kertoo samalla mielenkiintoisia yksityiskohtia Helsingin historiasta. Kirjan myota on herannyt suuri halu lukea muutkin Weston teokset, Leijat Helsingin ylla ja Finlandia-palkinnon voittaneen Missa kuljimme kerran. Ensi kesana voisin muutenkin sivistaa itseani lukemalla pinon suomalaisia klassikkoromaaneja. En muista milloin olisin viimeksi nauttinut lukemisesta yhta paljon. Ilmeisesti sita vasta hyvaan kirjaan koukuttauduttuaan osaa taas arvostaa kirjallisuutta, ja ymmartaa kuinka havyttoman vahan on tullut luettua.

Takaisin tahan iltapaivaan. Paatin siis paremman tekemisen puutteessa lahtea Jean-Pierren mukana hanen toimistolleen dataamaan. En kylla ymmarra miksi tulin, ihan yhta hyvin olisin voinut istua koneella kotona. Ikkunasta paistaa sisaan kirkas kevataurinko, taivas on aivan pilveton. Lumet ovat sulaneet jo aikaa sitten, nyt ulkona on jo Etela-Ranskan talvelle ominaiset kymmenen astetta lamminta. Lumimomentista huolimatta talvi tuntuu kuin jaaneen syksyn ja kevaan valista pois. Hieman on tunkkainen olo, voisin tassa ennen kotiin lahtoamme kavaista ulkona nopealla happihyppelylla. Tassa lahistolla on tosi sympaattisia katuja ja kortteleita, hostisan toimisto kun sijaitsee Gaillacin vanhan kaupungin sydamessa. Oli muuten hyva idea, pidemmitta puheitta ja toista lausetta aloittamatta, takki paalle ja menoksi!

Direction Guadeloupe

Viikonlopun aikana satoi paikallisen mittapuun mukaan paljon lunta. Lehdet olivat varoitelleet tulevasta erikoissaatilasta koko viime viikon ajan, uutisisartikkeleissa vilahteli sanoja kuten arktinen, glasiaalinen ja polaarinen. Lunta pyryttikin koko lauantaipaivan ja sunnuntaiaamun. Viviane ja Jean-Pierre halusivat valttamatta lahtea ulos kavelylle kovimman lumipyryn aikana. Takaisin palatessaan hostvanhempieni silmalasit olivat jaahuurun peitossa, takit lumesta kohmeessa ja posket punaisilla pisteilla – ilmeisesti kasvoja pain lentaneista jaahiutaleista johtuen. Jean-Pierren kuvatessa ulkoilua maagiseksi en voinut muuta kuin hymyilla ivallisesti ja olla tyytyvainen sulista varpaistani. Sunnuntaina lahdin velvollisuudentunnosta kavelylle mukaan, minka seurauksesta sain harppoa jo loskaantuvia viinikoynnoskumpuja ylos ja alas kolme kokonaista tuntia hostvanhempieni perassa.

Koulubussi ei kulkenut tana aamuna teilla olevan huurteen takia. Onnistuin myohastymaan myos naapureiden jarjestamasta kimppakyydista, joten en hostvanhempieni ikavaksi paassyt aamutunneilleni lainkaan. Onni kuitenkin onnettomuudessa (vaikken tasta ”onnettomuudesta” itse kovin harmissani ollut) silla opettajistani ei kukaan olisi ollut aamulla paikalla. Samat jaathan teilla on niin bussien- kuin opettajienkin autojen renkaiden alla. Jean-Pierre heitti minut lukiolle puolenpaivan jalkeen, jolloin paikalla oli jo ranskan- ja luonnontiedemaikkani. Ranskantunnilla meita oli paata huimaavat viisi oppilasta kolmestakymmenestaneljasta, ilmeisen moni oli jaanyt kotiin koulukyytien puutteessa tai lumihulluuden kourissa. Jopa koulukapinan aikana tunneilla tunnollisesti istuneet hikipingot loistivat poissaolollaan. Ranskanopettaja otti ilon irti poikkeuksellisen pienesta ryhmastamme, ja teetatti meilla ylpparikokeen kaltaisen harjoituksen. Tehtavana oli, kuten oikeassakin yo-kokeessa, valmistaa puolen tunnin aikana lyhyt suullinen analyysi annetusta pohja-aineistosta. Pohja-ainestoksi madame laimaisi pulpeteillemme katkelmat Pierre Corneillen L’illusion comique –naytelmasta. Minua vasytti kovin, kaiken lisaksi iltapaivan aurinko paistoi mukavasti kasvoilleni luokan kattoikkunasta. Haukotellen seurasin muiden tyoskentelemista: vieressani istuvan pojan jalka vapatti hermostuksesta samalla kun viistosti edessani oleva tytto yritti huomaamattomasti luntata tuntimuistiinpanojaan. Itse uneksin ensin koko puolituntisen suunnittelun ajan ja sitten sita seuraavien esitysten lapi, kello pirisikin juuri sopivasti ennen omani alkua.

Ranskan tunnin loputtua seurasin muita laamamaisesti yhdistettyjen luonnontieteiden tunnille. Seuraavan puolitoistatuntisen ajan tuntiosallistumiseni oli vahintaankin yhta intensiivista kuin L’illusion comiquen kohtausten parissa. Tiedetunnit ottavat minua ehka kaikista tunneista eniten paahan. Ajanpuutteesta johtuen biologiaa, kemiaa ja fysiikkaa yhdistavilla tunneilla raapaistaan joka aiheesta vain pintaa. Pintaliitomaista opiskelutapaakin enemman minua harmittaa oma patemattomyyteni. Suomen lukion kurssivalintojani ajatellen minun pitaisi olla luonnontieteiden tunneilla kuin kala vedessa. Usein olemme kasitelleet aiheita, jotka minun ei tulisi tietojeni perusteella vain tuntea, mutta myos hallita. Biologian ja kemian kahdesta, ja fysiikan neljasta opiskelemastani kurssista en kuitenkaan tunnu muistavan mitaan. Tama vuosi on, sanon sen varmaan miljoonanteen kertaan, taysi nolla opintojeni kannalta. Kaiken lisaksi tunnun unohtavan kaiken hyodyllisen mita olen joskus siella Suomessa opiskellut.

Kotiin palasin Jean-Pierren toimiston kautta. Se sijaitsee Gaillacin toisella laidalla, puolituntisen kavelymatkan paassa lukiostani. Reippailen toimistolle valilla koulubussin ottamisen sijaan, hostisan kyydissa kotiin kun paasee ilman turhia mutkia ja pysahtelyja. Tanaan treffit olivat kuitenkin sovittu juttu, koulubussit kun eivat jaisten teiden takia olleet liikenteessa lainkaan. Autossa Jean-Pierre kertoi olleensa yhteydessa Guadeloupella asuvan veljenpoikansa kanssa. Veljenpoika on asunut jo vuosia perheensa kanssa Vali-Amerikan tienoilla olevalla trooppisella saarella. Miksi kerron tasta? No siksi etta me saatamme lahtea sinne lomalle! Viviane ja Jean-Pierre valayttivat idean matkasta, ja minahan ilmaisin kiinnostukseni. Ilmaisin kiinnostukseni erittain vahvana. Guadeloupehan on osa Ranskaa, mutta kyseisille seuduille en ihan heti olisi uskonut tekevani tutustumisreissua vaihtovuoteni puitteissa. Mikaan ei ole viela taysin varmaa, mutta sanompa silti: Adios amigos! Tamansuuntaisia suunnitelmia ei aitinikaan olisi osannut aavistaa ehdottaessaan ottavani pienen loman koti-ikavani unohtaakseni...

Ylhaalla, alhaalla

Mita tulee mieleen sanasta rollercoaster? Linnanmaen vanha vuoristorata? Ei, vaan tietenkin vaihtareiden mielialavaihtelut! Kyseiset vaihtelut ovat tulleet minullekin tutuiksi, erityisesti viime viikolla, joka oli todellista ylos alas pomppimista. Valilla ryvin syvimmissa pohjamudissa, valilla kaikki tuntui rullaavan ihan siedettavasti. Syksylla mielentilani vaihteli huomattavasti pidemmalla aallonpituudella. Valilla oli parempi viikko, valilla vahan huonompi. Nyt fiilikset ovat menneet nupista nuppiin useamman kerran paivan aikana. Tallainen paansisainen vaihtelu on repinyt hermoni riekaleiksi. Oman perheen kanssa vietettu Chamonixin viikko oli mita ihanin, mutta myonnettakoon etta mua vaivaa pieni nakemisen jalkeinen koti-ikava. Ei kai sen sanominen musta mitenkaan heikkoa tee. Perhetta nahtyani on taas lahimuistissa kaikki se, mita sielta Suomesta on kaivattavissa. Ajatus siita, etta puolet vaihtovuodestani on takana, ei tunnu lohduttavan yhtaan. Painvastoin, edessa oleva aika nayttaytyy kovin pitkana. Alla pienta kuvausta viikon tuntemuksista.

Viikko onnistui alkamaan suhteellisen neutraaleissa oloissa, kevatlukukauden aloittaminen ei suuremmin innostanut, muttei erityisemmin kauhistuttanutkaan. Neutraalista putosin kuitenkin nopeasti miinuksen puolelle, kun huomasin ettei paras ranskalaisystavani ollut tunneilla. Lahetin Dorianelle tekstarin, mutta han ei vastannut koko paivan aikana. Muiden kanssa lomakuulumisia vaihdellessani marehdin vain parhaan ystavani poissaoloa. Iloiset uudenvuodentoivotukset nostivat mielialaani vain hetkellisesti, uskon olleeni koko paivan suhteellisen poissaoleva ja passiivinen. Edes kaksi uutta vaihtaria, uusi-seelantilainen tytto ja saksalainen poika, eivat jaksaneet herattaa mielenkiintoani.

Seuraavana paivana jain koulusta pois alpeilta saamani jalkiflunssan takia. Himassa oli oikein leppoisaa ja rentoa olla, nukuin myohaan, soin hyvin ja katsoin muutaman ranskankielisen DVD:n. Mukava mielentila katosi kun Doriane lahetti minulle tekstarin, jossa han kertoi ehka lopettavansa lukion kokonaan. Kylmat vareet kulkivat selkapiitani pitkin tata mahdollisuutta ajatellessani. Tytosta oli muodostunut minulle todellinen luottoystava, eraanlainen pelastusrengas ja kotisatama. En halunnut ajatella pitkaa kevatta lukiossa ilman hanta, wii, sanoi mielentilani laskiessaan lapi lattian.

Keskiviikko iltapaivan vietin Toulousessa saksalaisen Carlan ja toisessa lukiossa olevien suomalaisen Sannin, saksalaisen Lynnin ja ranskalaisen Morganin kanssa. Joulunjalkeiset alennusmyynnit olivat juuri alkaneet, ja puoliksi pistetyt hinnat jos mitka piristivat mieltani. Alekorien penkominen ja pankkikorttini maltillinen vinguttaminen sai ajatukset sopivasti pois koti-ikavasta. Dorianeakaan en ajatellut lahes koko paivana. Saksalainen Carlakin osasi vaihteeksi olla ihan mukava, tytto jutteli minulle viela seuraavanakin aamuna ilman tutuksi tullutta halveksivaa ja ylimielista katsetta silmissaan. Ennen Toulousen junan nappaamista olin syonyt nopeasti koulun ruokalassa. Keskiviikkoiltapaivisin koululounasta ei syo kolmeakymmenta oppilasta enempaa, eika minulla ensisilmayksella ollut sen ihmeempaa ruokaseuraa. Eksyin kuitenkin samaan poytaan itsekin yksin olevan Marien kanssa. Paattoluokalla oleva Marie oli supersympaattista seuraa sen viisitoistaminuuttisen ajan, mika minulla oli aikaa syoda ennen junanlahtoani. Uuden tuttavuuden hierominen piristi iltapaivaani entisestaan, toivonkin tormaavani tyttoon jatkossakin.

Torstaina melankolia jyllasi. Lounaalla minulle ei riittanyt paikkaa samasta poydasta luokkatoverieni kanssa ja soin lruokaani yksin, kunnes poydasta vapautui lisaa paikkoja. Ei mikaan iso juttu, mutta kumman kaverittomaksi teki olon. Iltapaivan hypareiden ajaksi olin sopinut kahvihetken toisessa lukiossa olevan kanadalaisen Paulinen kanssa. Olin alhaalla kahville mennessani, mutta ystavani nosti minut nopeasti plussan puolelle. Pauline ei edes yrittanyt syottaa minulle sita joka tuutista kumpuavaa kylla se siita –soopaa vaan vei huomioni muualle aivan toisenlaisin keinoin. Taittelimme kahvilakuitin paloista paperisammakkoja, joita sitten hypytimme kuin viisivuotiaat lapset konsanaan. Tarjoilijat vilkuilivat touhuamme kulmiensa alta, kun valilla nauroimme pienelle leikillemme liian kovaa. Nousuni oli valitettavasto vain yhta pitka kuin tekemiemme paperisammakoiden hyppy.

Olin alhaalla katsoessani Paulinen loittonevaa selkaa. Han oli jo kavelemassa kotiin, lampimaan ja turvaan, mutta minun olisi viela palattava yhdelle kuolettavalle englannintunnille. Kouluun suoraan palaamisen sijaan pysahdyin matkan varrella olevaan boulangerieen. Ostin ensin yhden croisantin, sitten toisen, ja lopuksi viela pain au chocolatin, suklaalla taytetyn croissantin. Syominen tuotti mielihyvaa niin kauan kunnes tajusin mihin todella soin: suruuni. Pelkka ajatus sairaasta kaytoksestani sai mieleni matalaksi. Olienhan minakin kuullut sanottavan etta me vaihtarit lihoamme syodessamme ikavaamme, mutta siina mina todellakin olin, vetamassa leivonnaista leivonnaisen peraan kuin mikakin stereotyyppisika. Hyi hitto.

Englannintunti olisi ollut masentavista masentavin, ellei uusi-seelantilainen tytto olisi sattunut istumaan viereeni. Tunsin itseni vahintaankin Aiti Teresaksi puhuessani hanelle englannin sijaan ranskaa, kysellessani hanelta helppoja kysymyksia ja auttaessani hanta vastauksissaan. Uusi tuttavuus sai jalkapohjani irtoamaan maasta hetkeksi. Kotiin palattuani otin pitkan suihkun, saippuoin haisevat kainaloni seka pesua kaipaavat hiukseni, sheivasin sankea puskevat saareni, kuorin kuivuudesta hilseilevan ihoni ja rasvasin itseni ensimmaista kertaa muutamaan kuukauteen. Tahan kohtaan voitte sanoa etta thank you for sharing ja kiitos kaunis naista viela kauniimmista yksityiskohdista, mutta tama todella paransi olotilaani. Paivan tapahtumien poispeseminen iholta auttoi kummasti, puhtaana oli huomattavasti parempi olla.

Illallisella paatin vihjata hostvanhempiani minua vallitsevasta on/off tilasta. Kotona olen ollut poikkeuksetta hyvalla paalla, mika ei valttamatta ole taysin positiivinen seikka. Hostvanhempani eivat taten ole tietoisesti pimeammasta puolestani, osaanhan minakin oikutella, jopa kiukutella! Illallisen aikana paatin kokeilla jaata kepilla ja kertoa Dorianesta. Kertoessani kuinka paras ranskalainen kaverini on lopettamassa lukiota eivat hostvanhempani osanneet sanoa sanaakaan. Jatkaessani sanomalla olevani hieman hukassa, kun aiemmin vietin kaiken aikani Dorianen kanssa, virkkoi Viviane jotain epaolennaista syomastamme ruoasta. Hostvanhempien ymmartamattomyys ja empatian puute sai minut uuteen alamakeen, voisinko koskaan avautua heille syvemmista asioista, kuten todellisesta koti-ikavasta, jos ranskalaisenkin kaverin sureminen pistaa heille jauhot suuhun?

Ruokailun jalkeen sain odottamattoman viestin Rodezilaiselta kaverilta. Ex-espanjantunti vierustoverini kirjoitti ikavoivansa minua kovasti, ja uteli kaymisistani vanhassa asuinkaupungissani. Viestin sanat lammittivat sydanta mukavasti, hetken aikaa oli taas mukava olla. 

Vierasblogin taydennysta

Alors, alppiviikkomme on ohi jo hyvan aikaa sitten, nyt olisin taydentamassa vieraskynasta jaaneita mustia aukkoja. Kovin yksityiskohtaiseen selostukseen en kylla rupea, hapea on yksinomaan perheeni, jonka vierasblogiesitys jai hieman heikohkoksi. Kiitos kaunis kuitenkin aidille, isalle ja Annille, joiden kynasta saimme maistaa edes kerran. Juusolle taas lahetan virtuaalisen epahymynaaman, saalittava pikkuveli kun ei saanut edes yhta lausetta aikaiseksi. Luulisi nyt etta isosiskon nakemisesta olisi saanut vaikka mita irti. “En ma halua“, tai “en ma osaa kirjoittaa“, sain kuulla jatkuvasti Juuson suusta. Sanoipahan myos kerran etta, “nolaisin vaan itseni“. Ehka nain olisi ollutkin, joten menen itse asiaan pidemmitta puheitta.

Viikon aikana sain monta halia ja yhden superkovan halin (sen lahettaja tunnistaa varmasti itsensa), tutustuin uudelleen perheeseeni (karu totuus iski naamalleni kuin marka ratti), tunsin itseni kovin pieneksi pituutta kasvaneiden sisarusteni rinnalla, laskettelimme seka Ranskan puolella Chamonixissa, etta Italian puolella Courmayeurissa, totesin etta offarilaskutaidossani on viela runsaasti kehittamisen varaa, naimme Avatar 3D-leffan ranskaksi dubattuna, kaansin kyseisen leffan perheelleni illallisen aikana, lahetimme kerrankin postikortit ajoissa, laiminloin taysin joulunjalkeisen pakkolaiharin, soimme savoijilaisia herkkuja niin paljon etta lopulta oli nalka koko ajan, kaytin liian punaista huulipunaa jos vanhempiani on kuunteleminen, bongasimme liikaa moonbootseja (ja mietimme kuka kehtaa kayttaa niin rumia kenkia, nimimerkilla itsellani on varmasti sellaiset viimeistaan ensi talvena), kuulimme liikaa ruotsinkielta (ruotsalaisia on alpeilla vahintaan yhta paljon kuin citykaneja Helsingissa), mietimme miten citykaneja tulisi pyydystaa, paatimme etta aiti tulisi kevaan aikana kaymaan ranskankodissani, opimme etta Chamonix sanotaan todella ChamoniX ei Chamonii, mietin useasti etta meilla on aika mukava perhe, innostuin ensimmaisen kerran kymmeneen vuoteen metsareiteista (pikkusisko), piirsin ja varitin lukuisia petshop-elainhahmoja (pikkusisko), ja kalastelin jattikokoisia lumihiutaleita kielellani (pikkusisko).

Uudenvuodenaatto kului hotellihuoneessamme tuppea pelaten. Meikkamisyritykseni menivat aivan hukille kun emme edes hotellistamme poistuneet. Kovin painavia syita ulos lahtemiselle ei tosin ollut, Chamonixissa kun ei ollut edes kunnollisia ilotulituksia! Keskiyon lahestyessa napostelimme pienta hotellihuonepiknikkiamme ja kohotimme lasilliset kahdentoista euron shamppanjaa. Vuosi vaihtuikin prim prim -hotellimme aulassa biljardia pelaten, pentele, havisimme aidin kanssa viela kaiken lisaksi Juusolle, pentele.

Viikko meni kovin nopeasti ja lahtoaamu koitti ennen kuin loma tuntui kunnolla alkaneenkaan. Saimme kuitenkin yhden lisapaivan yhdessaoloa, silla Geneve-Toulouse lentoni ehti lahtea ilman minua. Isan laittama heratys petti, minka takia lauantaiaamuinen lahtomme myohastyi kriittiset kaksikymmenta minuuttia. Edellisiltana olimme yrittaneet aikaistaa kentallelahtoa entisestaan, mutta emme koskaan saaneet taksikuskia kiinni. Paatimme sitavastoin olla taksin saapuessa valmiina kamamme tip top valmiina hotellin edessa odottamassa. Kuinkas sitten kavikaan, taksikuski paatyi herattamaan pommiin nukkuneen seurueemme hotellin respan puhelimen kautta. Soiton jalkeen toimimme kuin itse ripeys, Lappalaiskomppania ei ole varmaan koskaan suorittanut yhta tehokasta aamulahtoa.

Vietimme ylimaaraisen paivamme ihmeellisempia tekematta Annecyssa, joka on erittain sympaattinen pikkukaupunki Ranskan alppien juuressa. Lisaksi yritimme tehda perinteisen pyhiinvaelluskeikan urheilukauppa Decathloniin, mutta Juhan ja Juuson suruksi ei Annecyn tehtaanmyymala-alueelta kyseista bunkkeria loytynyt. Missaamani kone sattui olemaan sen viikonlopun ainoa, joten uuden lennon sijaan hankimme minulle TGV-junalipun ranskankotiini palatakseni (Geneve-Lyon-Toulouse-Gaillac). Ennen junani lahtoa kavimme ”pienella” valipalalla assan viereisessa McDonaldsissa. Aiti ystavallisesti kaansi kaloritaulukot esiin ja informoi syomani purilaisen energiamaarasta. Herranjumala miten paljon kaloreita yhteen hampurilaisyksikkoon on voitu ahtaa! Nalka ei ollut enaa koko iltana, vaan elin koko seitsentuntisen junamatkani pelkalla tiedolla saamani energian maarasta.

Hyvastelyhalit olivat riittavan pikaiset ettei toiselle halikierrokselle ehtinyt tulla tarvetta. Ikavakaan ei viela junamatkalla tullut, kaikki veri taisi olla mahassa syomaani BigMctastya sulattamassa. Ihana viikko oli, ottaisin uusiksi milloin vain. Kiitos perheelleni kaikesta, olette rakkaampia kuin tiedattekaan!