Ystävän paluu

Ilmoitan ilosanoman, Doriane on tullut takaisin! Ei se lopulta uskaltanutkaan jattaa lukiota kesken, vaan palasi tana aamuna koulun penkille aitinsa potkimana ja hanta tiukasti koipien valissa. Tytto oli viettanyt joululoman jalkeisen puolitoistaviikkoisen Toulousessa vaihtoehtoista opiskelupaikkaa etsien. Doriane on ilmeisen kyllastynyt lukio-opintoihinsa, mika ei hanen ikansa ja lukuisat luokalleenjaantinsa huomioon ottaen ole mikaan ihme. Vaikka luokalleenjaanyt ei Ranskassa ole mikaan ihmetys, saattaa kuitenkin neljatta vuotta saman lukion penkilla istuminen ottaa paahan. Varsinkin kun suurin osa luokkakavereista pyorii kuudentoista ikavuoden kieppeilla.

Ma en edes jaksa olla vihainen etta Doriane lahti alunperin silla tavalla mitaan sanomatta, oon vaan tyytyvainen etta se tuli takas. Puolitoistaviikkoinen ilman ranskalaista parastakaveriani oli samalla mita kauhein, mutta myos mita hyodyllisin. Dorianen poissaolo pakotti mut nimittain viettamaan aikaa muidenkin ihmisten kanssa. Monista meidan luokkalaisista en ollut aiemmin pitanyt, tai lahinna uskonut etteivat he pitaneet minusta, mutta nyt totesin etta suurin osa on ihan mukavia tyyppeja. Pakon sanelemana tapahtuu joskus ihan positiivisiakin asioita, se mika ei tapa niin vahvistaa. Olen jokatapauksessa tyytyvainen Dorianen paluusta, kaikki on taas kuin ennenkin.

Nyt on keskiviikkoiltapaiva ja koulusta vapaata. Tuntien jalkeen haetutin itseni kotiin lounaalle, en ollut jaksanut jarjestaa itselleni mitaan sosiaalisempaa tekemista. Kohauttelin hartioitani hostvanhempieni kysyessa  iltapaivani menoista. Haaveissani oli levata hieman ja  lukea viimeiset muutama sataa sivua Kjall Weston Ala kay yohon yksin -romaanista. Aiti antoi minulle opuksen lainaan alppiviikkomme aikana, on muuten helkkarin hyva kirja. Olen taysin koukussa Weston luomiin henkilohahmoihin ja tapaan linkittaa heidan elamat toisiinsa. Romaani kertoo samalla mielenkiintoisia yksityiskohtia Helsingin historiasta. Kirjan myota on herannyt suuri halu lukea muutkin Weston teokset, Leijat Helsingin ylla ja Finlandia-palkinnon voittaneen Missa kuljimme kerran. Ensi kesana voisin muutenkin sivistaa itseani lukemalla pinon suomalaisia klassikkoromaaneja. En muista milloin olisin viimeksi nauttinut lukemisesta yhta paljon. Ilmeisesti sita vasta hyvaan kirjaan koukuttauduttuaan osaa taas arvostaa kirjallisuutta, ja ymmartaa kuinka havyttoman vahan on tullut luettua.

Takaisin tahan iltapaivaan. Paatin siis paremman tekemisen puutteessa lahtea Jean-Pierren mukana hanen toimistolleen dataamaan. En kylla ymmarra miksi tulin, ihan yhta hyvin olisin voinut istua koneella kotona. Ikkunasta paistaa sisaan kirkas kevataurinko, taivas on aivan pilveton. Lumet ovat sulaneet jo aikaa sitten, nyt ulkona on jo Etela-Ranskan talvelle ominaiset kymmenen astetta lamminta. Lumimomentista huolimatta talvi tuntuu kuin jaaneen syksyn ja kevaan valista pois. Hieman on tunkkainen olo, voisin tassa ennen kotiin lahtoamme kavaista ulkona nopealla happihyppelylla. Tassa lahistolla on tosi sympaattisia katuja ja kortteleita, hostisan toimisto kun sijaitsee Gaillacin vanhan kaupungin sydamessa. Oli muuten hyva idea, pidemmitta puheitta ja toista lausetta aloittamatta, takki paalle ja menoksi!