142 päivää

Tadaa uusi countdown-laskimeni, jonka sain asennettua nopeammin kuin olisin itsekaan uskonut. Eilen sunnuntaina oli EF:n aluemeeting, jossa kaikkien ranskalaisesta yo-kokeesta lintsaavien lahtopaiva varmistui. Paluuni on taten torstaina kymmenes kesakuuta, mita kohti uusi laskurini tikittaa kovaa vauhtia.

EF:n tapahtumassa meita oli nelisenkymmenta, eli kaikki aluevastaava Fabiennen "valvomat" hostperheet vaihtareineen. Vaihdoimme kuulumisia ja soimme ranskalaiseen loppiaisperinteeseen kuuluvaa kuningastorttua. Kyseessa on perinteisesti vain tammikuun ensimmaisena sunnuntaina syotava mantelipiirakka, jonka sisalle on piilotettu kaksi muovista kuningashahmoa. Miniatyyrihahmot piirakkapaloistaan loytaneet saavat vetaa heille varatut kullanvariset pahvikruunut paahansa ja olla kuninkaallisia koko loppupaivan taydella yksinoikeudella. Minua ei ole viela onnistanut, suomalaisesta joulupuurosta loytyvien manteleiden vastikkeet ovat aina menneet sivu suuni. Luulisi etta jollakin lukuisista santsauskerroistani olisi tarpannyt, mutta kun ei, niin ei. Tammikuuta riittaa tosin viela muutaman viikon (ja varmasti viela muutaman piirakansyontikerran) ajan, joten kaikki toivo ei ole ehka menetetty :-).

Ennen kakun tarjoamista meita vaihtareita laulatettiin kuin pikkulapsia konsanaan – jokaisen tuli esittaa pieni ohjelmanumero aidinkielellaan. Mina olin "unohtanut" esitykseni valmistelun, joten liityin Paulinen ja Leonien monikieliseen Jouluyo, juhlayo –lauluesitykseen. En millaan muistanut sanoja jouluyo, juhlayo, paattynyt kaik’ on tyo jalkeen, joten jatkoin laulamalla en muista sanoja laa-laa-laa saman melelodian tahdissa. Se, ettei yleisossani ollut ainuttakaan suomenkielista kuulijaa, paransi esitykseni uskottavuutta huomattavasti.

Kiireisimmille lukijoilleni varoituksen sanana, etta tasta kirjoituksesta taitaa tulee normaaliakin pidempi, lahes romaanimittainen. Kirjoitettavaa tuntuu olevan hirmuisen paljon. En taten aio osoittaa ketaan, edes tassa kohtaa lukemisen keskenjattavia, syyttavalla sormella. Jos ette pelotteluistani kuitenkaan liikaa masentuneet, niin ottakaa ainakin mukavat asennot tietokonetuoleissanne, tai missa sitten lienettekin tata lukemassa. Saattahan olla etta saikyttelen teita vain salaillakseni lopputekstini mehevia yksityiskohtia, kuka tietaa? Huijasin, voitte lopettaa lukemisen rauhallisin mielin. Ah kun olisikin jotain tavallisuudesta poikkeavaa kerrottavaa!

Loppuviikko meni saamattoman keskiviikkoiltapaivani jalkeen erittain normaaleissa merkeissa. Kyhnasin koulussa Dorianen kanssa, kuten yleensa, ja juttelin arkisia hostvanhempien kanssa ruokapoydassa, kuten yleensa. Annoin Dorianelle myohaissynttarilahjana Marimekon unikkopenaalin, josta ystavani oli todella otettu. Doriane oli ihaillut ja kuolannut klipsipenaalini peraan aina Gaillaciin saapumisestani asti. Ystavattareni kuuluu nyt taysin oikeutetusti suomalaistyttojen muodostamaan maripenaaliarmeijaan. Kun myohemmin samana paivana alkoi sataa, Doriane vitsaili voivansa ottaa seuraavana suomilahjanaan Nokian kumpparit. Hymyilin marisateenvarjoni alta, Nokian kumisaapas- ja rengashistoriasta tytto oli oppinut korjattuaan Suomea koskevan mantsan esitelmani.

Torstai-iltapaivana olin jo perinteeksi muodostuneella iltapaivakahvilla Paulinen kanssa. Juttelimme sivistyneita kermavaahtokaakoidemme aarella, jonka jalkeen mina tavalliseen tapaan palasin tunneilleni ja Pauline lahti kotiinsa. Iltatuntien jalkeen puhuin myos ensimmaista kertaa luokkamme uuden poikavaihtarin kanssa. Saksalainen Niklas on vaihdossa EF:n 2 in 1 –ohjelman kautta, mika tarkoittaa sita etta han vietti ensimmaisen puolivuotisensa Yhdysvalloissa. Teksasin vaikutuksen nakee ja kuulee Niklaksesta pitkan matkan paahan. Pojan nakee aina paasta varpaisiin Abercrombien, Hollisterin ja American Eaglen vaatteisiin pukeutuneena. Englannintunneilla taas kuulemme yksityiskohtasia luentoja à la American history. Niklas jaarittelee orjapolitiikasta ja sisallissodasta kuin vetta vain, tietysti pyorealla etelanaksentilla hoystettyna. Saksalaispoika on viettanyt aikaa lahinna luokkamme kahden muun saksankielisen kanssa, mika on tehnyt hanen lahestymisestaan pienen mission. Kun sitten vihdoin paasin Niklaksen juttusille en voinut olla huomaamatta Elizabethin ja Carlan keskenaan vaihtamia, mukamas tietavia, katseita. Ilmeisesti kenen tahansa heidan lisakseen Niklakselle puhuvan taytyy olla tahan korviaan myoten ihastunut. Raivostuttavaa, ja huoh, kuinka lapsellista.

Lauantaina olimme tyttoporukalla Toulousessa. Lahtemisen suunnittelu tuotti ongelmaa, mutta pienen tyttomaisen saadon jalkeen loysimme kaikille sopivan ratkaisun. Pauline ja Leonie keksivat kutsua minut kotiinsa lounaalle, jonka jalkeen lahdimme yhdessa juna-asemalle. Soin siis lauantailounaani Rieux’n perheessa. Tyttojen hostvanhemmat Monique ja Réne ovat aivan valloittava vanhapariskunta. Moniquella on pieni pahe juoruta muista ihmisista, mika tekeekin hanen jutuistaan entista mielenkiintoisempaa kuunneltavaa. Réneta sympaattisempaa ranskalaisukkoa taas saa hakea, hanet nakee aina kuluneet farkkuhaalarit yllaan ja koko hammasriviston paljastava hymy naamallaan.

Kerroin lounaan aikana hullunkurisen yhteensattuman siita, kun ex-gaillacinvaihtari Johanna oli kommentoinut blogiini. Suomalainen Johanna oli erittain ilahtunut loydettyani blogini, jossa kirjoittelen hanen vanhan asuinalueen menosta ja meinigista. Johanna kirjoitti minulle omasta vaihtokokemuksestaan, jonka alku oli omani tapaan hieman pilvinen. Han kertoi myos kuulleensa ex-hostperheeltaan etta heilla oli ollut marraskuussa eras ystavaperhe kylailemassa usean ulkomaalaisen vaihtarin kanssa. Puhetta oli ollut myos suomalaisesta tytosta, joka oli tosin ehtinyt lahtea juuri ennen kyseista vierailua. Johanna arveli taman tyton olevan mina, ja hanhan oli tietysti oikessa. Olin ollut Gaillacissa Rieux'n perheen luona viettamassa syyslomaviikonloppuani. Muut vaihtarit olivat Monique ja Réne Rieuxin permanenttivaihtarit, eli kanadalainen Pauline ja saksalainen Leonie. Neljas tytto oli Leonien saksalainen ystava Thea.

Nauroimme uskomattomalle yhteensattumalle, joka oli jalleen yksi osoitus maailman pienuudesta. Ensinnakin Johanna loysi kaikista netin blogeista juuri minun blogini, ja toisekseen parhaat Ranskan tuttavani sattuvat olemaan erittain laheisia ystavia Johannan ex-hostperheen kanssa. Paata huimaavaa. Kyseinen viikonloppuhan Gaillacissa, josta voi muuten lukea taalta, oli erittain tarkea uuden perheeni loytymisen kannalta. Juuri Monique Riuex minulle vihjasi Gaillacin aluevastaavalla olevan mahdollisesti perheita vapaana. Muutaman intensiivisen kadenvaantohetken jalkeen EF:n kanssa minut suostuttiin sijoittamaan nykyiseen perheeseeni. Loppu hyvin, kaikki hyvin, tout est bien qui finit bien, naista kauhuskenaarioista voi lukea lisaa marraskuun puolivalin blogikirjoituksistani, mielenterveyteni ei tassa kohtaa riita niiden muistelemiseen.

Vietimme Toulousessa erinomaisen iltapaivan, kaupunki tuntuu antavan jotain uutta joka kayntikerralla. Leonienkin mielipide Toulousea kohtaan muuttui hieman positiivisempaan suuntaan. Tytto tulee Berliinista, eika hanella sen vuoksi ole suurta kiinnostusta Ranskan suurempia kaupunkeja kohtaan. Leonie pitaa enemman oman departimentimme paakaupungista Albista, joka on pienine kavelykatuineen ja puhtaine aukioineen erittain sympaattinen kaupunki-ilmentyma. Ei minullakaan suurempaa kaupunkikuumetta ole, silla Helsinki on antanut aivan riittavasti perspektiivia. Toulouse viehattaa minua silti, se on Albia, Gaillacista puhumattakaan, roimasti rempseampi ja rennompi paikka. Toulousessa nakee niin skeittilaudat kainalossa tallaavia hiphoppareita kuin korkokengilla sipsuttelevia ranskattariakin. Suuremmassa kaupungissa ihmiset ilmaisevat tyyliaan ja nakemyksiaan vapaammin; pikkupaikoissa ihmiset putoavat helpommin yhteen ja samaan kategoriaan.

Tahan mennessa olen kaynyt kaupungissa kolmen eri porukan kanssa ja nahnyt siita kolme taysin eri puolta. Toulouse on nayttaytynyt minulle ensin hostaitini, sitten toisen suomalaisvaihtarin kaveriporukan ja nyt vaihtaribestisteni Paulinen ja Leonien silmin. Ensi viikonloppuna seuraa taas uusi kokemus – lahden matkaan neljan pojan kanssa. Saa nahda mita kaupungilla on silla kertaa annettavanaan!

Eilisen reissumme aloitimme mielikuvituksettomasti massavaatekaupoissa tungeksien, vaikka ulkomailla ollessa tulisi aina suosia ennestaan tuntemattomia vaatekauppoja. Etenkin Ranskassa, pienten putiikkien valtakunnassa, on paljon antoisampaa kulkea omia reittejaan. Loysimmekin ihanan design-kaupan, jossa sitten vietimmekin luvattoman paljon aikaa. Kauppa oli pullollaan toinen toistaan ihanampaa sisustusesinetta, pikkutavaraa, kaunista vihkoa, kynaa, korttia ja kirjekuorta. Kauppa kuului siihen kategoriaan josta Paulinea lainaten "ei vaan voi poistua jotain ostamatta". Omasta mielestani kauppa kuului pikemminkin voisin ostaa taalta kaiken –kategoriaan. Kaikkea himoittuani mukaani tarttui kasa herkullisen varisia lapikuultavia kirjekuoria, nallekarkkikuvioituja kouluvihkoja ja muutama hauska hyotyesine, kuten silikoninen laukkutagi ja harveli, jonka ymparille kuulokkeiden ylipitkan johdon voi kieputtaa.

Yllaolevaa listaa kirjoittaessani onnistuin tiputtamaan lattialle ostoskassini paalle asettaman lasiviilan. Kivilattialle kolahtaessaan herkka viilani hajosi tuhannen pirstaleiksi (tassa kohtaa olisin voinut kayttaaerasta astetta rumempaa ilmaisua, mutta kiroilu ei vaan sovi suuhuni). Oma vikahan tuo oli, mutta viilan myota pirstaloituivat myos putiikista jaaneet hyvat muistoni.