Ylhaalla, alhaalla

Mita tulee mieleen sanasta rollercoaster? Linnanmaen vanha vuoristorata? Ei, vaan tietenkin vaihtareiden mielialavaihtelut! Kyseiset vaihtelut ovat tulleet minullekin tutuiksi, erityisesti viime viikolla, joka oli todellista ylos alas pomppimista. Valilla ryvin syvimmissa pohjamudissa, valilla kaikki tuntui rullaavan ihan siedettavasti. Syksylla mielentilani vaihteli huomattavasti pidemmalla aallonpituudella. Valilla oli parempi viikko, valilla vahan huonompi. Nyt fiilikset ovat menneet nupista nuppiin useamman kerran paivan aikana. Tallainen paansisainen vaihtelu on repinyt hermoni riekaleiksi. Oman perheen kanssa vietettu Chamonixin viikko oli mita ihanin, mutta myonnettakoon etta mua vaivaa pieni nakemisen jalkeinen koti-ikava. Ei kai sen sanominen musta mitenkaan heikkoa tee. Perhetta nahtyani on taas lahimuistissa kaikki se, mita sielta Suomesta on kaivattavissa. Ajatus siita, etta puolet vaihtovuodestani on takana, ei tunnu lohduttavan yhtaan. Painvastoin, edessa oleva aika nayttaytyy kovin pitkana. Alla pienta kuvausta viikon tuntemuksista.

Viikko onnistui alkamaan suhteellisen neutraaleissa oloissa, kevatlukukauden aloittaminen ei suuremmin innostanut, muttei erityisemmin kauhistuttanutkaan. Neutraalista putosin kuitenkin nopeasti miinuksen puolelle, kun huomasin ettei paras ranskalaisystavani ollut tunneilla. Lahetin Dorianelle tekstarin, mutta han ei vastannut koko paivan aikana. Muiden kanssa lomakuulumisia vaihdellessani marehdin vain parhaan ystavani poissaoloa. Iloiset uudenvuodentoivotukset nostivat mielialaani vain hetkellisesti, uskon olleeni koko paivan suhteellisen poissaoleva ja passiivinen. Edes kaksi uutta vaihtaria, uusi-seelantilainen tytto ja saksalainen poika, eivat jaksaneet herattaa mielenkiintoani.

Seuraavana paivana jain koulusta pois alpeilta saamani jalkiflunssan takia. Himassa oli oikein leppoisaa ja rentoa olla, nukuin myohaan, soin hyvin ja katsoin muutaman ranskankielisen DVD:n. Mukava mielentila katosi kun Doriane lahetti minulle tekstarin, jossa han kertoi ehka lopettavansa lukion kokonaan. Kylmat vareet kulkivat selkapiitani pitkin tata mahdollisuutta ajatellessani. Tytosta oli muodostunut minulle todellinen luottoystava, eraanlainen pelastusrengas ja kotisatama. En halunnut ajatella pitkaa kevatta lukiossa ilman hanta, wii, sanoi mielentilani laskiessaan lapi lattian.

Keskiviikko iltapaivan vietin Toulousessa saksalaisen Carlan ja toisessa lukiossa olevien suomalaisen Sannin, saksalaisen Lynnin ja ranskalaisen Morganin kanssa. Joulunjalkeiset alennusmyynnit olivat juuri alkaneet, ja puoliksi pistetyt hinnat jos mitka piristivat mieltani. Alekorien penkominen ja pankkikorttini maltillinen vinguttaminen sai ajatukset sopivasti pois koti-ikavasta. Dorianeakaan en ajatellut lahes koko paivana. Saksalainen Carlakin osasi vaihteeksi olla ihan mukava, tytto jutteli minulle viela seuraavanakin aamuna ilman tutuksi tullutta halveksivaa ja ylimielista katsetta silmissaan. Ennen Toulousen junan nappaamista olin syonyt nopeasti koulun ruokalassa. Keskiviikkoiltapaivisin koululounasta ei syo kolmeakymmenta oppilasta enempaa, eika minulla ensisilmayksella ollut sen ihmeempaa ruokaseuraa. Eksyin kuitenkin samaan poytaan itsekin yksin olevan Marien kanssa. Paattoluokalla oleva Marie oli supersympaattista seuraa sen viisitoistaminuuttisen ajan, mika minulla oli aikaa syoda ennen junanlahtoani. Uuden tuttavuuden hierominen piristi iltapaivaani entisestaan, toivonkin tormaavani tyttoon jatkossakin.

Torstaina melankolia jyllasi. Lounaalla minulle ei riittanyt paikkaa samasta poydasta luokkatoverieni kanssa ja soin lruokaani yksin, kunnes poydasta vapautui lisaa paikkoja. Ei mikaan iso juttu, mutta kumman kaverittomaksi teki olon. Iltapaivan hypareiden ajaksi olin sopinut kahvihetken toisessa lukiossa olevan kanadalaisen Paulinen kanssa. Olin alhaalla kahville mennessani, mutta ystavani nosti minut nopeasti plussan puolelle. Pauline ei edes yrittanyt syottaa minulle sita joka tuutista kumpuavaa kylla se siita –soopaa vaan vei huomioni muualle aivan toisenlaisin keinoin. Taittelimme kahvilakuitin paloista paperisammakkoja, joita sitten hypytimme kuin viisivuotiaat lapset konsanaan. Tarjoilijat vilkuilivat touhuamme kulmiensa alta, kun valilla nauroimme pienelle leikillemme liian kovaa. Nousuni oli valitettavasto vain yhta pitka kuin tekemiemme paperisammakoiden hyppy.

Olin alhaalla katsoessani Paulinen loittonevaa selkaa. Han oli jo kavelemassa kotiin, lampimaan ja turvaan, mutta minun olisi viela palattava yhdelle kuolettavalle englannintunnille. Kouluun suoraan palaamisen sijaan pysahdyin matkan varrella olevaan boulangerieen. Ostin ensin yhden croisantin, sitten toisen, ja lopuksi viela pain au chocolatin, suklaalla taytetyn croissantin. Syominen tuotti mielihyvaa niin kauan kunnes tajusin mihin todella soin: suruuni. Pelkka ajatus sairaasta kaytoksestani sai mieleni matalaksi. Olienhan minakin kuullut sanottavan etta me vaihtarit lihoamme syodessamme ikavaamme, mutta siina mina todellakin olin, vetamassa leivonnaista leivonnaisen peraan kuin mikakin stereotyyppisika. Hyi hitto.

Englannintunti olisi ollut masentavista masentavin, ellei uusi-seelantilainen tytto olisi sattunut istumaan viereeni. Tunsin itseni vahintaankin Aiti Teresaksi puhuessani hanelle englannin sijaan ranskaa, kysellessani hanelta helppoja kysymyksia ja auttaessani hanta vastauksissaan. Uusi tuttavuus sai jalkapohjani irtoamaan maasta hetkeksi. Kotiin palattuani otin pitkan suihkun, saippuoin haisevat kainaloni seka pesua kaipaavat hiukseni, sheivasin sankea puskevat saareni, kuorin kuivuudesta hilseilevan ihoni ja rasvasin itseni ensimmaista kertaa muutamaan kuukauteen. Tahan kohtaan voitte sanoa etta thank you for sharing ja kiitos kaunis naista viela kauniimmista yksityiskohdista, mutta tama todella paransi olotilaani. Paivan tapahtumien poispeseminen iholta auttoi kummasti, puhtaana oli huomattavasti parempi olla.

Illallisella paatin vihjata hostvanhempiani minua vallitsevasta on/off tilasta. Kotona olen ollut poikkeuksetta hyvalla paalla, mika ei valttamatta ole taysin positiivinen seikka. Hostvanhempani eivat taten ole tietoisesti pimeammasta puolestani, osaanhan minakin oikutella, jopa kiukutella! Illallisen aikana paatin kokeilla jaata kepilla ja kertoa Dorianesta. Kertoessani kuinka paras ranskalainen kaverini on lopettamassa lukiota eivat hostvanhempani osanneet sanoa sanaakaan. Jatkaessani sanomalla olevani hieman hukassa, kun aiemmin vietin kaiken aikani Dorianen kanssa, virkkoi Viviane jotain epaolennaista syomastamme ruoasta. Hostvanhempien ymmartamattomyys ja empatian puute sai minut uuteen alamakeen, voisinko koskaan avautua heille syvemmista asioista, kuten todellisesta koti-ikavasta, jos ranskalaisenkin kaverin sureminen pistaa heille jauhot suuhun?

Ruokailun jalkeen sain odottamattoman viestin Rodezilaiselta kaverilta. Ex-espanjantunti vierustoverini kirjoitti ikavoivansa minua kovasti, ja uteli kaymisistani vanhassa asuinkaupungissani. Viestin sanat lammittivat sydanta mukavasti, hetken aikaa oli taas mukava olla.