Tarina lakkahillosta ja hyvästien jättämisestä

Lauantaina viimein koitti turvapaikaksi muodostuneesta L'Ecole des Rochesista lähtö. Kaikki leirillä olevat olivat yhtä mieltä siitä, että tuntui pelottavalta ajatukselta lähteä ja jättää kaikki tuttu taakseen. Kaksi kielileirillä viettämäämme viikkoa tuntui varmaan siitä syystä ikuisuudelta, koska olot olivat jo jollain tasolla normalisoituneet ja paikka muodostunut ikään kuin väliaikaiseksi kodiksi. Tunteet olivat todella ristiriitaiset: toisaalta tuntui helpottavalta ajatukselta päästä siitä erikoisesta "välitilasta" eteenpäin, päästä asumaan uuteen omaan perheeseen ja asettumaan uuteen omaan huoneeseen; toisaalta ei taas millään olisi halunnut jättää kaikkia niitä ihania, tutuiksi tulleita ihmisiä taakseen. Mikä dilemma!

Hyvästien jättäminen oli paljon tunteikkaampaa kuin olin ajatellut, itkin ja halailin ihmisiä vähän liiankin tyttömäiseen tapaan. Ihanaa on kuitenkin olla sen tiedon kanssa, että maassa on muita samassa tilanteessa olevia, joiden puoleen voi aina kääntyä, jos jokin mättää. Ja tämän vuoden jälkeen, mikäli matkaan muissa pohjoismaissa tai niinkin kaukana kuin Australiassa tai Kanadassa, tiedän saavani paikallisen oppaan vain muutaman facebook-viestin kautta. Ja äidille ja isälle tiedoksi: saatamme jonakin tulevana talvena saada yhden tietyn brasilialaisen pojan vieraaksemme! :-)

Kaikkia mietitytti kauheasti tulevan perheen tapaaminen. Osa pelkäsi kiusallisen hiljaista ajomatkaa vanhempien kanssa asemalta kotiin, toiset taas koulun alkamista ja uuden kielen käyttöä. Minulle suurin ajatuksenaihe oli varmaan millaisia ihmisiä hostvanhemmat ovat ja synkkaako meillä lainkaan. Helpottuneena voin sanoa, että ensimmäinen vuorokausi Galtiereiden perheenjäsenenä on ollut erittäin positiivinen kokemus. Kirjoitan näistä fiiliksistä kuitenkin lisää muutaman päivän kuluttua.

Suurinta surua lähtöaamuna minulle tuotti kuitenkin se, että unohdin tuliaiseksi tarkoitetun, äidin tekemän lakkahillon ruokalan jääkaappiin. Olin kirjoittanut kalenteriini kissankokoisen muistutuksen asiasta ja vannottanut kämppiksiäni muistuttamaan minua hillon mukaan ottamisesta. Lähtöaamuna heräsin kylmästä hiestä märkänä ja lakanoihini kietoutuneena nähtyäni painajaisen, jossa olin unohtanut hillon jääkaappiin. Vielä aamupalalle lähdin lakkojen kuvia mielessäni, mutta vasta bussissa tajusin sähkömäisen hätkähdyksen kautta, ettei hillo todellakaan ollut mukanani.

Soitin heti äidille itku kurkussa, mutta moittimisen sijaan sainkin ihanan äidilliset vakuuttelut siitä, ettei hätä ollut sen näköinen. Kirjoitin heti L'Ecole des Rochesin ruokalan leidille, että olisi hyvä ja ottaisi arvokkaan hillon omaan käyttöönsä. Tyhmäksi tunsin oloni etenkin siksi, että olin jollain tasolla tiennyt että tulisin unohtamaan hillon. Kerroin surkuhupaisan tarinani ruokapöydässä Ericille, Elianelle, Clarisselle ja Richardille, joita tietenkin huvitti hurjasti, joko itse tapahtumat tai sitten harvinaisen kompasteleva ranskankieleni. "Ce n'est pas grave", kaikki sanoivat, mutta hilloja itsekin tekevän Elianen kokoelmissa olisi ollut juuri confiture de mûre de maraisin mentävä aukko.

Lähtöaamuna olin univelan takia hyperaktiivinen. Matkalla eri asemille olin vähällä jäädä jätetyksi pois kyydistä liian aikaisin, kun poistuin hetkeksi bussista Lyonin asemalla heittämään viimeiset hyvästit kyseiselle asemalle jääville ystävilleni. Omalla lähtöasemallani, Gare d'Austerlitzillä, olin lähtöä odottaessamme koko ajan juoksemassa eri asioilla milloin missäkin: vessassa, lehtikaupassa matkalukemista etsimässä tai kahvilassa ruokaa ostamassa. Tuotin asemalla apunamme olleelle EF:n tytölle varmaan kokonaisen tupon harmaita hiuksia käytökseni vuoksi.

Aloin tuntea väsymystä vasta iltapäivällä istuessani kolumbialaisen kohtalonveljeni kanssa junassa. Olin jatkuvasti puhumassa Gustavolle suomeksi, ajatuksissani en millään muistanut mitä kieltä käyttää. Englannin-, suomen- ja ranskankielen samanaikainen hallitseminen osoittautui jopa minulle liian haastavaksi. Onneksi englanti on vähitellen alkanut tippua pois, asemalla juttelin seuraneitimme kanssa ja junassa mietimme poikien kanssa sopivaa sanastoa ensimmäistä iltaa varten (nälkäkuolema, väsymys, likainen, vaate, pestä pyykkiä). Tein jo leirillä päätöksen että hostperheen tavatessani englanti on lopullisesti finito!

Matka sujui kuitenkin kaikin puolin leppoisasti, olin onnellinen että matkasin kahden jalat maassa -tyyppisen latinopojan kanssa. Missä tahansa muussa seurassa olisin varmasti ollut aivan hermona ja hulluissa täpinöissä. Gustavo ja Adolfo on todellisia herrasmiehiä, tunsin olevani kuin kukka kämmenellä koko matkan ajan. Suomalaispojat saisi ottaa latinoilta mallia miten naisia tulisi kohdella! ;)