Ranskan kielen kauneudesta

Gaillacin elama on viimein ottanut pysyvamman suunnan. Kaiken uuden ihastelu ja alun heiluminen on ohi, ja normaali arki on ottanut vallan. Ihan helpottava juttu sinansa. Uutuudenviehatys on ihan jannittava tunne jonkin aikaa, mutta pidemman paalle sita haluaa vain asettua paikoilleen. Tana viikonloppuna tulee tayteen ensimmainen kuukausi Camojen perheessa, voitteko kuvitella? Arkeutumisesta johtuen viikot ovat alkaneet kulua lahes viuhumalla. Siunatun joululomankin alkuun on vain kaksi vaivaista kouluviikkoa! Oman perheen nakeminen kolmen viikon paasta onkin sitten aivan oma lukunsa. Mutta ihan vain Joulunkin odottaminen on saanut mut tapinoihin. Kyseiseen juhlaan liittyvat valmistelut ovat lahes parasta mita ma tiedan: joulumusiikin kuunteleminen, -valojen asentaminen, -lahjojen shoppaileminen, paketoiminen ja lahetteleminen seka tietysti joululeivonnaisten tekeminen! Sunnuntaina onkin luvassa piparkakkutalojen tehtailua. Seurakseni tuleva luokkalaiseni Olivia on puoliksi ruotsalainen ja tuntee siita syysta hyvin pepparkakkor-perinteet. Valmistaikinat kaymme ostamassa huomenna Toulousen Ikeasta. Samalla matkalla aion tarjota Jean-Pierrelle ja Vivianelle Ikean lihapulla et muusi -annokset, njam.

Sitten mun sekalaisiin huomioihin. Ma oon pannut merkille, etta gaillacilaiset suhtautuu meihin vaihtareihin paljon suopeammin kuin rodezilaiset. Paremmassakin kaveriporukassani Rodezissa en koskaan onnistunut osallistumaan keskusteluihin luonnollisesti, vaan repliikkini onnistuivat aina jaadyttamaan tilanteen. Aina suuni avatessa muut hiljenivat kuuntelemaan. Ette voi kuvitella miten ahdistavaa on puhua ranskaa totaalisessa hiljaisuudessa. Taalla ranskalaiset ottaa meidat mukaan omiin piireihinsa mitaan mukisematta. Luokallani olevat kaksi saksalaista tuskin puhuvat keskenaan, vaan viettavat aikaa omissa – ranskalaisissa – kaveriporukoissaan. Kerrat, joina olen heidan kuullut puhuvan saksaa, on laskettavissa kahden kateni sormilla. Toinen saksalaisista ei hymyile koskaan, mutta tulee siita huolimatta loistavasti toimeen kaikkien kanssa. Valilla ottaa paahan ihan tosissaan, pitaisiko sita itsekin ruveta nyrpeaksi kavereita saadakseen? 

Ma taas olen ihan huomaamatta alkanut viettaa aikaa yhden ainoan ranskalaistyton kanssa. Oho. Se niista suurista sosiaalisista ympyroista. Ma olen kuitenkin erittain tyytyvainen tilanteeseen, silla Doriane vastaa kymmenta puolihyvaa kaveria. Ma en varmaan ihmisena ole mikaan laumaelain, vaan enemmankin pienemman porukan tyyppia. Kun nyt alkaa ajattelemaan, niin kaikki mun kaveriporukat on aika tiiviita ja tosiaan – pienia. Nain mulla on kai aina ollut hyva olla. Luokan pojatkin on kultaisia, mutta valitettavasti pelkkaa pikkuveli-materiaalia. Yleisesti ottaen kirjallisuus-linja ei kai ole kovin suuressa suosiossa poikien keskuudessa. Pojat ovat kuitenkin malliyksiloita: kirjallisuudesta, kulttuurista ja taiteesta kiinnostuneita. Jalleen valitsen mielummin viisi tata sorttia kuin viisitoista paketin paivassa polttavaa rappiotapausta. 

Kirjoitan tata tekstia koulun kirjastossa, mista johtuukin aakkosten puuttuminen. Askeinen siis aa:lla ja oo:lla. Samanaikaisesti muu luokka paahtaa ranskalaiseen ylioppilaskokeeseen valmistavaa projektia, eraanlaista alkumateriaalia. Mut savustettiin ulos ryhmasta, johon mut sijoitettiin tanne saavuttuani. Uuden jasenen ottaminen jo alkaneeseen projektiin oli ilmeisesti liian haastavaa. Ma en jaksa lainkaan ottaa itseeni, pakka voi menna sekaisin vahemmastakin. Aineen opettaja ehdotti minulle kuitenkin kayttavani ajan hyvakseni, esimerkiksi kirjallisuuden historiaan tutustuen. Opiskelisin ranskankielen muutoksista ja linjauksista valitsemani vuosisadan ajalta. Hikista. Ei niin, etta mulla olisi jotain kirjallisuuden historiaa vastaan, mutta... Ajattelin kirjoittaa blogiani ennen 1700-luvun uudisajattelijoiden maailmaan sukeltamista.

Ranskankielesta jatkaen ma oon havainnut muutamia uskomattomia seikkoja, kuunnelkaapas: Ensinnakin monet vakiintuneet sanonnat, kuten koiranilma, ovat samoja ranskaksi ja suomeksi. Myos sanamuunnoksia on ranskaksi, ei tosin yhta kaksimielisia ja viihdyttavia kuin suomeksi. Sain hostvanhempani nauramaan kertoessani pikkaset kahvit –tekstilla varustetuista paidoista, joita mina ja veljeni pienempana ja paremmasta tietamatta kannoimme yllamme. Lisaksi monet sanat ovat samoja ranskaksi ja englanniksi, mista johtuen huomaan usein kayttavani englanninkielisia rakenteita ranskankielisin sanoin. Mutta mielenkiintoisinta on se, etta jotkin kayttamamme ilmaisut ovat ranskankielisia, mitaan muuttamatta tai poistamatta. Esimerkiski renessanssi on todellakin re + naissance, eli uudelleen syntyminen. Ja tastahan renessanssissa juuri oli kyse, nimittain antiikin perinnon uudelleen loytamisesta, eli uudelleensyntymisesta. Toisekseen sanonta ”déja vu” on sanasta sanaan kaannettyna ”jo nahty”. Voisiko olla loogisempaa?

Kieleen liittyvaa kerrottavaa riittaisi edelleen. Koittakaa kestaa. Suomalainen Emma jatti nimittain jalkeensa mukavia kielellisia perintoja. Emman lahdosta on jo kaksi vuotta, mutta ranskalaispojat eivat ole unohtaneet tyton kielikoulua. Eras vuosiluokkaa ylempana oleva poika tuli tassa viime viikolla jutustelemaan kanssani – suomeksi. Emman opettama monologi oli niin vakuuttava, etten edes jaksanut kauhistua sen sisallosta: ”Rakastan sinua, otatko suihin? Vittupaa!” Mita sita muuta ranskalaispojan tarvitsisi osata sanoa?