Koulu(keskeistä)elämää

Päätin olla kirjoittamatta koulukuulumisistani heti ensimmäisten päivien jälkeen kahdesta syystä. Ensiksikin siksi että a) antaisin mahdollisille lukijoilleni (ainakin äskettäin asentamani kävijälaskuri osoittaa tähtitieteellisiä lukuja, keitä te oikein olette? Paljastakaa itsenne!) sulatteluaikaa viimeisimmän romaanini jälkeen ja b) jottei tuottamani teksti olisi aivan pateettista ja surkeaa, sillä kaksi ensimmäistä päivää eivät aivan ruusuilla tanssimista olleet. Joka tapauksessa seuraavassa tilityksessä yritän antaa mahdollisimman paljon toivomianne, tarkkanäköisiä havaintoja ranskalaisen koulusysteemin hyvistä ja huonoista puolista...

Ensimmäiseen koulupäivään lähdin todella tyhjin tuntein, vasta jälkeenpäin tajusin ettei mua oikeastaan jännittänyt lainkaan. Torstai-illalla, koulun jälkeen, olin kuitenkin aivan sekaisin. Ensiksikin kouluni, Lycee Alexis-Monteil (tuttavallisesti Monteil), on aivan järjettömän iso. Luokkien numerot juoksee sadoissa ja oppilaita on enemmän kuin työläismurkkuja muurahaispesässä (vertaus kuvaa oppilaita muutenkin kuin määrässä). Luojalle kiitos luokat on kohtuullisen pieniä ja pysyviä. Omassa ryhmässäni olen vertaisessani seurassa: valtaosa oppilaista on vuosimallia 1993, mutta joukosta löytyy myös muutama luokalleen jäänyt ysikakkonen.

Vaikeata tämä on, helvetin vaikeata, muuta mä en rupea väittämään. Poskilihaksia kivistää jatkuva hymyily ja kurkkua kutittaa nauru, johon usein joudun ymmärtämättömyydessäni turvautumaan. Aivot raksuttaa miltei ääneen sanottavia miettiessä ja syljentuotanto on vähintäänkin kaksinkertaistunut ranskalaisia ärriä sun muita uusia äänteitä etsiessä.
Jokainen sanomani, ymmärrettävä lause, on ollut minulle arvokkaampi kuin kolme kiitettävää kurssinumeroa jaksotodistuksessani, ja jokaiseen keskusteluntynkään olen ollut tyytyväisempi kuin kymmeneen koriin kuivaakin kuivemman koripallourani aikana. Tämä kertoo mielestäni erittäin paljon, sillä pistesaldoni ei koskaan hiponut taivaita, tai edes kattoja.

Kerrat, joina olen ranskalaisille puhunut ovat laskettavissa kahden käden sormilla, mutta muistelen nyt jo niitä hetkiä kuin kullattuja lapsuudenmuistoja. Ranskalaisia poskisuudelmia vaihtelen kuitenkin luokkani tyttöjen kanssa jatkuvasti, tämä hupsu ranskalainen tapa antaa pientä lohdutusta ja erittäin tervetullutta joukkoon kuulumisen tunnetta.

Edelliseen verrattuna pojilla taas on yksinkertaisuuden etu. Jumala ei ole lahjojaan jakaessaan siunannut XY-kromosomiparin omaavia turhalla monimutkaisuudella: yhden tupakan tai muutamien jalkapallotreenien jälkeen latinoystäväni ovat jo läimäyttelemässä ylävitosia Pierrejen, Benoîtien ja Jean-Paulien kanssa.

Koulupäivien jälkeen olen siis poikkeuksetta ollut uudesta kielestä ja ympäristöstä johtuen aivan kuollut. Kotiin palatessani hostvanhemmat nyökyttelevät päitään muka ymmärtäväisinä että kyllä, tiedetään, ranskan koulusysteemi on niin paljon rankempi. Hei haloo, herätkää jo, ja pyyhkikää nuo tietävät virneenne kasvoiltanne, ei koulusysteeminne niin ylivertainen ole! Ei nyt koulu Suomessakaan mitään laakereillaan lepäämistä ole! Tähän mennessä olen kuitenkin tyytynyt vain väsyneenä nyökkäämään ja maanittelemaan mukana, en nimittäin usko että sanavarastoni riittäisi näin edistyneen mielipiteen esittämiseen.

Tästä aiheesta voisin kuitenkin täällä jatkaa vaikka kuinka! Liikunnantunneilla hypitään äksähyppyjä rivissä ja matikassa ratkotaan loruja Munkkiniemen erikoispitkän tehtäviin verrattuna. Englannintunnit taas ovat niin surkuhupaisia ettei edes naurata! Yltäisiköhän opetus juuri ja juuri Suomen ylä-asteen tasolle?

Tähän tosiaan helpot aineet loppuvatkin. Ranskan historiankäänteistä en suuren vallankumouksen jälkeen ole kuullutkaan ja ekonomia on ranskankielisine termeineen täyttä hepreaa. Suurinta tuskaa, mutta myös parhaimmat naurut, tuottaa espanja, jota en ole aiemmin pahemmin opiskellut, ja jota lukujärjestyksestäni löytyy kolme viikkotuntia... Osoitin tänäänkin suurta älykkyyttä lausuessani niinkin hienon lauseen kuin vamos a la playa ulkomuististani. Kontrasti minun ja vieressäni nukkuvan, espanjaa äidinkielenään puhuvan, Gustavon välillä on siis kohtuullinen.

Päivä päivältä edetään, vuosi on pitkä aika, eli jos jotain, niin aikaa mulla on. Muistakaa vuodatuksiani lukiessanne että kirjoittaminen on taidetta ja liioittelu luonnonlaki. Näissä tunnelmissa siis sanon: adios amigos!