Camokertomus ja Laborien linna

Mä oon pahoillani että oon pitänyt teidät näin kauan pimennossa. Mä en vaan tiedä mistä aloittaa, uusia asioita on niin hitsisti. Ensimmäisen kerran blogin kirjoittaminen tuntuu lähes työläältä! Mä muistan kun Sonja kirjoitti sekavasta mielentilastaan perheenvaihtonsa jälkeen. Mä voisin nyt turvautua samaan kikkaan kuin Sonja, joka antoi blogissaan kolme vaihtoehtoa vastausten saamiseksi. Sonjaa lainaten a) kysykää selkeitä kysymyksiä, b) älkää kysykö, älkääkä myöskään odottako vastauksia tai c) keksikää se ajatustenlukukone.

Ihan ensiksi mä kuittaan itseni elävien kirjoihin sanomalla että kaikki menee hyvin. Mulla on pullat uunissa parhaalla mahdollisella tavalla. Ratkaisu, ja erittäin hyvä sellainen, löytyi kuin löytyikin EF:n kainalosta. Tarvetta jyrkempiin toimenpiteisiin, kuten järjestöstä irtisanoutumiseen, ei koskaan tullutkaan. Mulla on nyt hitsin hyvä olla. Tämän sanon suoraan, koska musta ei nyt sitä ole rivien väliin kirjoittamaan.

Viime sunnuntaina, ennen Sebazacista lähtöäni, kirjoitin olevani tapahtumiin nähden suhteellisen rauhallinen. Mutta viimeistään junassa zen-tilani katosi kuin tuhka tuuleen. Olin aivan pissat housussa, alle puolentoista tunnin päästä kohtaisin uuden elämäni. Tulevasta ei olisi paluuta, toista vaihtoa järjestö ei tulisi hyväksymään. Sormet ja polvet ristissä odotin tulevaa, kaiken olisi mentävä nappiin.

Eric-isän halasin vasta Rodezin asemalla, muut olin hyvästellyt jo Sebazacissa. Hyvästit olivat tunteikkaat, vaikkei kyyneleitä vuodatettukaan. Tyylikkään lähdön varmistin tyrkkäämällä kumoon Elianen simpukoilla somasti koristeleman kukkapurkin. Voi nolous, mutta kerrankos Eliane ei ollut moksiskaan.

Ericille heitin hyvästit iskemällä hänen päähänsä äidin lähettämän suomilippiksen. Junan ovien sulkeuduttua Eric käveli laiturilta pois taakseen katsomatta. Junaan asettauduttuani huomasin hänen kuitenkin vielä odottavan aseman ovilla. Kurkkuani kuristi, en tiennyt mitä ajatella. Ex-hostisä kääntyi kannoillaan vasta junan nytkähdettyä liikkeelle.

Gaillacin asemalla sain matkalaukkuni nostettua junasta kahden ranskalaisnuorukaisen avittamana. Ensi silmäyksellä ei laiturilla ollut kukaan minua vastassa, mutta pian hääräsi ympärilläni yksi jos toinenkin. Aluevastaava Fabienne omine- ja lainalapsineen ja pian myös omat hostvanhempani. Ennen kuin huomasinkaan olin jo uusien hostieni kanssa ajamassa kohti uutta kotiani. Kiusallisesta hiljaisuudesta ei ollut tietoakaan, juttuun tulin uusien vanhempieni kanssa heti alkumetreiltä lähtien.

Hyvä hytinä, joka minulla oli ollut Camon perheestä, piti paikkansa täydellisesti. Luottamukseni Fabienneen, Gaillacin aluevalvojaan, oli ehkä vain niin suuri, että tiesin hänen löytämien perheiden olevan kunnollisia. Kunnollinen ei tosin riitä kuvaamaan tämänhetkistä tilannettani. Tulen uusien vanhempieni, Jean-Pierren ja Vivianen, kanssa toimeen aukottomasti. He antavat jatkuvasti ymmärtää että olen perheeseen enemmän kuin tervetullut.

Paljoa en kuullut perheestä ennen tänne tuloani. Vielä vähemmän tosin Jean-Pierre ja Viviane tiesivät minusta. Viime hetkiin asti Camot olivat odottaneet erästä saksalaistyttöä sijastani. Minusta vanhemmat saivat tietää vain kahta päivää ennen saapumistani. Kaikki oli täällä valmiina saksalaistyttöä varten: perhe oli prepattu, lukioon ilmoittauduttu ja paperit allekirjoitettu. Aluevalvoja Fabienne oli tehnyt valtavan työn siirtääkseen perhettä vailla olevan tytön Gaillaciin. Hikeä otsaltani pyyhkien en voi muuta kiittää suurempia voimia, että Keni kieltäytyi muutosta. Kylmät väreet kulkevat selkäpiissäni ajatellessani että tämä mahdollisuus oli mennä sivu suun.

Saksalaistytöllekin on nyt löydetty perhe, joten tilanne kääntyi parhain päin kaikille. Hän sai jäädä Rodeziin ja minä muuttaa Gaillaciin. Kenin kaltaisten tapausten rinnalla EF kuitenkin ajattelee minun olevan vaikea. Pitänee jatkossa pitää matalaa profiilia järjestön kanssa. Tarvetta tuskin tulee Pariisin toimiston piikittelyyn, sillä Fabiennen paikallistuki pelaa aukottomasti ja perhe on nappiosuma.

Illalla tulee viikko kuluneeksi saapumisestani. Aika on mennyt huisin nopeasti. Viikossa olen tutustunut hostvanhempiini, asettunut taloon ja lunastanut paikkani uudessa lukiossa. Olin viime viikolla koulussa kolme päivää viidestä. Aika tuntuu hyvällä tavalla sanottuna paljon pidemmältä. Luokka, johon päädyin, on paras mahdollinen. Luokkahenki on uskomaton, kaikki tuntuvat tulevan toimeen keskenään.

Luokan sosiaalisiin piireihin oli helpohko sukeltaa kahden saksalaisvaihtarin siivellä. Kaupungin yksityislukiota käyvien kavereideni ansiosta saan ujutettua lonkeroni myös heidän kuviohin. En edes jaksanut harmitella, etten päässyt samaan lukioon heidän kanssaan. Parempi näin, sain myöhemmin kuulla että yksityinen vastaa toimintatavoiltaan lähes vankilaa. Oppilaiden ei sallita koulupäivän aikana poistua luokkahuoneistaan.

Asun kuutisen kilometriä kolmentoistatuhannen asukkaan Gaillacin keskustasta. Linnamainen talo on jo maaseudulla, ikkunastani näen viiniköynnöksiä silmän kantamattomiin. Voin huonoa omatuntoa potematta sanoa asuvani linnassa, sillä talon kutsumanimi on le Chateau de Laborie. Valtakuntaani on talon yläkerrasta puolet, kylpyhuoneeni on karkeasti arvioituna vanhan huoneeni kokoinen. Täällä on huimaavan kaunista, aamulla bussipysäkille kävellessäni aurinko tekee nousuaan mitä hienoimmissa väreissä.

Viviane ja Jean-Pierre ovat mitä sympaattisimmat hostvanhemmat. Ranskankieli on lähtenyt uuteen nousukiitoon käydessämme mitä mielenkiintoisempia keskusteluja. Olen ottanut käyttöön pienen vihkon, johon riipustan Jean-Pierren minulle opettamia lentäviä lauseita.

Vivianen työ on olla kodin hengettärenä, mutta Jean-Pierre pyörittää Ranskan suurimpaa luomu-tuotantoa käsittelevää aikakausilehteä. Pariskunta harjoittaa luomu-elämää, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että talouden joka purnukassa ja pussissa lukee bio tai eko. Viviane tekee luomutuotteista sanoinkuvaamattoman hyvää ja vaihtelevaa ruokaa. Kaapeista löytyy juuri sellaista tavaraa mitä mä olen meidän perheen ällötykseksi Rantapolun kaappeihin yrittänyt haalia. Hyllyt pursuavat erilaista siementä ja tahnaa, eksoottisia vihannesta ja hedelmää, täysjyväpastaa, kikhernettä ja linssiä. Tämä on ruokataivas.

Kaikki on viimein loksahtanut paikoilleen, mun ranskavuosi on viimein saanut oikean alkunsa. Aion pistän kaiken energiani tähän hetkeen ja unohtaa kitkaisesti alkaneen syksyn. Aika kultaa Rodezinkin muistot, paljon hyviäkin asioita sieltä sain. Nykyinen tilanteeni Tarnissa vastaa kuitenkin enemmän sitä, mitä lähdin tältä vuodelta hakemaan. Uskon Gaillacin ja nykyinen perheeni antavan minulle paljon ehjemmän kokemuksen Ranskan kulttuurista. Tavasta, jolla paikalliset puhuvat vanhasta asuinseudustani, olen saanut kuvan että Aveyronia pidetään Ranskan Nummelana. Uusi elämäni Ranskan sydämessä on alkanut.