Jo helpottaa

Laiskoille lukijoille heti alkuun: Mä vaihdan perhettä. Tähän ratkaisuun päädyimme yhdessä hostäidin kanssa, enkä siitä syystä kirjoita että saan, tai joudun, vaihtaa perhettä. Uskon todella että tämä on kaikille osapuolille paras ratkaisu. Edellinen oli siis, näin englanninkielisiä viisauksia lainaten, a long story cut short.

Kärsivällisemmille lukijoilleni on kuitenkin maratoninomaisempi lukupaketti luvassa. Viimeisen kuukauden aikana tiivistynyt perhetilanne on vihdoin alkanut osoittaa purkautumisen merkkejä. Suoraan sanoen tuntuu siltä, että sydämeni ympäriltä on sulanut kilo lyijyä. Eilen käymäni keskustelu hostvanhempien kanssa todella puhdisti ilmapiiriä. Tulehtunut olotila perheessä on arvioni mukaan nyt lopullisesti takana. Lopullisesti.

Vaikka olin kuinka ollut maassa hostäitini käytöksen takia, en ollut osannut tarttua härkää sarvista. Ranskalaisesta kurituskulttuurista huolimatta ymmärsin, ettei kaikki voinut olla normaalisti ja että totuus tulisi nylkeä irti käytösvikaisen hostäitini nahasta. Aina oman äidin kanssa puhuttua, ja tämän vakuutettua minut tilanteen vakavuudesta, tiesin että kissa tulisi nostaa pöydälle ennemmin tai myöhemmin. Heikkona syytin kuitenkin ongelmista itseäni, antaen anteeksi Elianen sairaan käytöksen kerta toisensa jälkeen. Ajattelin että tilanne on vain kestettävä, kaikki paranisi ajallaan. En uskaltanut alkaa sörkkiä muutamaa epäkohtaa kaiken hyvänkin menettämisen pelossa. Näissä mietteissä kärvistelin kunnes hostäiti itse antoi minulle tilaisuuden kertoa mieltäni painavat asiat.

Tavanomainen pöytäkeskustelu muuttui kertaheitolla, kun pyysin saada viettää tämänpäiväisen iltapäivävapaan kotona. Hostäiti niskojaan nakellen sanoi, että parempi olisi, että jäisin kaupungille kavereideni kanssa. Myöhemmin ymmärsin, ettei Eliane suinkaan huolehtinut minun yksinäisyydestäni näin sanoessaan. Hostäiti näkee minut edelleen tunkeilijana talossaan, eikä pidä lainkaan ajatuksesta minusta yksin hänen kodissaan, hänen reviirillään. Selitin kuitenkin kotiinpalaamistoivettani tarpeellani suorittaa tiettyjä etsintöjä netissä. Minun tulisi löytää sopiva junayhteys Rodezista Toulouseen, josta lentoni juuri varmistuneelle, oman perheen yhteiselle alppimatkalle (!!!) lähtisi. Jos palaisin vasta myöhemmällä bussilla, ei minulle jäisi tähän operaatioon riittävästi aikaa ennen illan karatea. Tähän hostäiti tiuskaisi, ettei hän pidä siitä, että urheilen useammin kuin kerran viikossa. Minun tulisi valita toinen viikon kahdesta karate-kerrasta. Aivan ihmeissäni katsoin hostäitiäni, juurihan tämä oli toivonut viettäväni enemmän aikaa kodin ulkopuolella. Sovittelevasti kuitenkin vain kerroin, kuinka tärkeää minulle on saada urheilla. Tässä vaiheessa jo Eric-isäkin piti puoliani, tosin suhteellisen passiivisesti ja vain myönnellen mukanani.

Tajuttuaan puhuneensa itsensä pussiin, huoahti Eliane kovaan ääneen ja sanoi, että kun tämä on niin vaikeata. Lyhyen, mutta sitäkin kiusallisemman hiljaisuuden jälkeen ymmärsin tilaisuuteni keskustelulle, jota olin viikon päivät mielessäni pyöritellyt, viimein tulleen. Kysyin hosteilta, onko minun täällä pitäminen heille liian vaikeata. Ericin vimmatusti pudistellessaan päätään Eliane odotetusti vastasi myöntävästi. Tämän jälkeen tilanne eteni erittäin luonnollisella tavalla: hostäitini ja minä kerroimme vuorotellen mieltämme painavat asiat. Eric-isä seurasi vierestä puulla päähän lyötynä. Onnekas hölmö ei ollut mitään ongelmia perheasetelmassa nähnytkään, kaikki tuli isälle aivan kirkkaalta taivaalta.

Yhteiseen päätökseen, eli minun perheen vaihtamiseen päädyttyämme aloin itkeä helpotuksesta. Liian pitkän aikaa olin ollut varpaisillani ja varonut jokaista tekoani. Viimein sain huokaista syvään ja puhaltaa kuukauden aikana kehittyneen, pahan fiilikseni ulos. Tunteikkuudestani pelästyneenä isä-Eric nousi pöydästä ja pakeni koiraa ruokkimaan. Elianekin yllätti tarjoamalla minulle yhden tarkkaan laskemistaan talouspaperiarkeistaan kyyneleeni kuivatakseni.

Elianen mielestä suurin ongelma oli, ettei perheessä ole ikäisiäni lapsia. Isosisarusten opiskellessa ja vanhempien työskennellessä myöhään joudun viettämään paljon aikaa yksin kotona. Itselleni tämä ei koskaan ollut ollut ongelma, mutta myöntelin mukana ja sanoin ymmärtäväni. Tiesin päätyvämme samaan lopputulokseen, olivatpa ääneen sanotut ongelmat aitoja tai eivät. Todellisuudessa Eliane ei koskaan pystynyt hyväksymään minua osaksi perhettä. En koskaan yltänyt samalle tasolle muiden perheenjäsenten kanssa. Eliane ei kyennyt avaamaan kotinsa ovia kaltaiselleni, lähes tuntemattomalle, ulkomaalaiselle tytölle. Eliane ei yksinkertaisesti ollut valmis hostäidiksi.

Tiukkaan rahatilanteeseen yhdistettynä Elianen asenne minua kohtaan oli saanut aikaan aivan uskomattoman haukka-asenteen. Jokainen syömäni omena, käyttämäni teepussi ja talouspaperiarkki oli oma numeronsa. Jokainen tekoni ja virheeni, tarkoituksellinen tai tarkoittamaton, ruodittiin erikseen. Palautetta annettiin kovalla kädellä ja keinoja kaihtamatta. Kaikesta tästä johtuen en siis ollut (yllätys, yllätys) tuntenut oloani hyväksi talossa.

Tänään Ericin hakiessa minut koulusta sain varmistuksen tekemilleni johtopäätöksille. Eric kertoi kaiken hakuprosessista, ja kuinka aluevalvoja oli lähes vaatimalla vaatinut saada sijoittaa vaihto-oppilaan Galtiereiden taloon. Eliane oli ennen pitkää myöntynyt, mutta aloite minun ottamisestani ei ollut koskaan aidosti hänestä lähtenyt. Asetelma oli siis alusta lähtien ollut mätä. Tämä selittää myös niukahkon ja sitäkin asiallisemman, lähes kylmän, yhteydenpidon kevään aikana. Turhaan minulla ei siis ollut huono fiilis perheestä. En koskaan ollut toivottu. Uutudeenhohdon haihduttua olin hostäidilleni vain piikki lihassa.

Keskustelumme jälkeen Eliane sanoi pitävänsä minut mielellään uuden perheen löytymiseen asti, tilanteen vaatiessa vaikka Jouluun asti. Koko vuosi olisi kuitenkin liikaa. EF:lle hostäiti soitti tänään ja ilmoitti yhteisen päätöksemme. Ranskan EF ei kyllä ole vakuuttanut toiminnallaan. Perheitä on niukanoloisesti, ja nekin vähät ovat ilmeisen hätäisesti kelpuutettuja. Eräskin tyttö oli perheessä, jossa äidillä oli väkivaltaongelmia. Perheessä käyvä sosiaalityöntekijä (kyllä, luit oikein) onnistui löytämään tytölle uuden perheen. Kaksi muutakin vaihtaria ovat odottaneet uusia hostperheitä jo kuukauden päivät. Toisen talossa perheen oma tytär nukkuu samassa sängyssä äidin kanssa, jotta vaihtarille olisi tilaa.

Kaikesta huolimatta EF on nyt tietoinen tilanteestani ja aloittelee perhe-etsintöjään omaan verkkaiseen tahtiinsa. Tietäen miten huonosti asiat järjestössä toimivat ehdotin hostvanhemmille että pitäisin itsekin silmäni auki sopivan hostperheen varalta. Toiveenani olisikin löytää uusi perhe mahdollisimman läheltä, ideaalitilanteessa jopa samasta kylästä. Aluksi Eric ja Eliane pelästyivät ajatusta, että avoimesti ja tilanteestani muille kertoen etsisin uutta perhettä. Pelisäännöt sovittuamme hostvanhempanikin sulattivat ajatuksen siitä, että pitäisin itsekin silmät auki uuden perheen varalta.

Erittäin iloinen olen kuitenkin siitä, ettei vaihtopäätöksestä huolimatta suhteeni perheeseen ole aivan karilla. Muiden vaihtareiden kokemuksista päätellen on enemmän sääntö kuin poikkeus, että perhettä vaihtaessa suhde edelliseen kokee kovia kolhuja. Päätöksen tehtyämme Eliane oli heti kutsumassa minua tuleville sunnuntailounaille omaan- ja vanhempien taloon Espalioniin. Olin siitä todella onnellinen, haluan ehdottomasti tavata ex-hostejani myös perheenvaihdon jälkeen. Huonoista hetkistä huolimatta sain tästä perheestä paljon hyvää, ja nautin suurimmasta osasta ajastani Galtiereiden perheenjäsenenä (tai mikä statukseni sitten koskaan olikaan). Uskon todella loppuaikani tässä perheessä olevan alkua helpompi, ehkä sitten vain siitä syystä, että Eliane tietää pääsevänsä minusta pian eroon.