Kuolema harjoitusylppärin merkeissä

Itse tilanteessa kirjoitettua: Istun toista tuntia suljetussa luokkahuoneessa kolmenkymmenenkolmen muun oppilaan kanssa. Pöydällä nenäni edessä on ranskalainen harjoitus yo-koe, jonka kahteen aineistotehtävään olen jo vastannut noin sadalla sanalla kumpaankin. Tälle äidinkielen ja kirjallisuuden kokeelle on varattu aikaa kokonaiset kaksi tuntia, joista ensimmäinen meni vastauksentynkieni kirjoittamiseen, ja toinen epämiellyttävistä nukkumisasennoista miellyttävimmän etsimiseen. Nukkumisesta ei tullut mitään - vielä olisi siis kaksi ikuisuudelta tuntuvaa kuusikymmentäminuuttista tapettavana. Paikkojen puutteessa minut istutettiin kylki kylkeä vasten pojan kanssa, joka on suhteellisen kovaan ääneen julistanut etten kuulu hänen parhaimpiin ystäviinsä. Ja tämä oli vasta sensuroitu versio siitä mitä kaikkea Lucas on minusta sanonut. Hallelujah, tulkaa noutamaan kuollut ruumiini pikimmiten tämän kokeen loputtua.

Tuijotan maripenaalin ympärille kiinnittämääni rannekelloani ja toivon voivani nopeuttaa viisareiden käyntiä puoella. 10:31, 10:32, 10:33... Mä olen keksinyt uuden leikin, jossa mä seuraan näkymätöntä sekuntiviisaria kellotaulun ympäri ja koitan arvata hetken jona minuuttiviisari värähtää eteenpäin. Erittäin viihdyttävää, mä alan olla jo aika hyvä siinä. Mä en suoraan sanoen ymmärrä miten muuten niin mukavanoloinen ranskanopettajamme soi meille vaihtareille näin karun kohtalon - mitä hyötyä meille on harjoitella kokeeseen jota emme kuitenkaan tule tekemään? Ei mitään sanon minä! Viereisessä rivissä istuvat saksalaiset Elisabeth ja Niklas vaikuttavat vähintään yhtä tylsistyneiltä kuin minäkin. Uusiseelantilaista Sarahia en paikaltani näe, mutten usko hänenkään kynän sauhuavan kirjoittamisen ekstaasista tai silmien palavan kokeessa pärjäämisen halusta. Huoh, nämä ranskalaiset.

Tilanteen jälkeen: Mä kiitän Jumalaa, sillä kokeesta sai kuin saikin poistua puoliajan jälkeen. Sen kuin olisin tiennyt tasan kello 10:05! Poistuin salista vasta kello yhdentoista tienoilla, mutta olen tyytyväinen tunninkin saamaani aika-armahdukseen. Onnistuin ilmeisesti olemaan riittävän toimettoman näköinen, sillä kokeenvalvoja tuli lopulta koputtamaan olkapäätäni sanoen että salista saa todellakin jo poistua. Nyt bloggaan kokemistani kauheuksista ja odottelen vielä koetta tekevää Dorianea syömään mennäksemme. Lounaan jälkeen on edessä toiset neljä tuntia hidasta kuolemista kemian-, fysiikan, ja matematiikankokeiden merkeissä. Toivottakaa mulle rohkeutta, tämän tytön koulupäivä loppuu vasta kello seitsemäntoista.