Väärinymmärretty

Tätä blogipostia julkaistessani on varmaan jo sen kirjoittamista seuraava päivä. Kuten toistakin hieman melankolisempaa kirjoitustani, ei minusta varmaan tätäkään ollut heti julkaisemaan. Kello lähentelee jo yhtätoista, mutta haluan saada nämä asiat pois sydämeltäni ennen nukkumaanmenoa. Tiedän, että jos kirjoittaisin nyt tapahtuneesta huomenna, en tuntisi enää samoin, enkä osaisi samalla tavalla kirjoittaa.

Kaikki alkoi siitä hetkestä, kun keskipäivällä Annan äiti jätti minut kotioveni eteen. Koulussa suunnittelemamme perusteella olin ymmärtänyt viettäväni iltapäivän Annan kotona. Koululounaankin olin jättänyt väliin ajatellen että minut tietnkin laskettaisiin mukaan Sergueevan perheen lounasvahvuuteen. Toisin siis kävin, kahdentoista jälkeen löysin itseni Galtiereiden, omien hostien talon edestä, vailla mitään suunnitelmia iltapäivän varalle ja maha kurnien nälästä.

Tietäen Elianen suhtautumisen ruoka-aikojen ulkopuoliseen syömiseen koitin pärjätä pienimmällä mahdollisella ruokamäärällä. Otin jääkaapista ainoastaan tomaattia ja kinkkua itse ostamani ruisleivän päälle. Hostisä-Eric syö lounaansa päivittäin kotona ja palasi nytkin kesken lounaantynkäni. Koska Eric oli todella yllättynyt minut kotoa löytäessään, selitin surkuhupaisan tarinani päivän tapahtumista. Hostisä ymmärsi ottaa osaa sekä harmitella puolestani ja varmisteli vielä kysyvästi leipiäni katsoen, että olinhan löytänyt riittävästi syötävää. Söin lounaani loppuun isän kanssa, kaikki siis vielä hyvin.

Nyt illalla yhdeksän jälkeen karatesta (joka oli muuten just eikä melkein mitä mä hain) palatessani hyppelin iloissani yläkertaan kertomaan upeasta kokemuksesta. Olin aivan super innoissani, kuvailin, ihmettelin ja jopa demonstroin muutamia liikkeitä television edessä makaaville vanhemmilleni. Kiitin hosteja vuolaasti kaikesta avusta harrastusten löytämisen kanssa, paljonhan Eric ja Eliane olivat tehneet! Kaikki ne lukuisat puhelut ja tutustumiskäyntien sopimiset taiteen, tenniksen ja karaten suhteen, eivät todellakaan olleet olleet minulle oletusarvo. Sanoin siis olevani todella tyytyväinen nyt löytämiini juttuihin, jes. Tästä alamäki sitten alkoikin.

Kysyin isältä hymy suupielessä, oliko Monteilista tullut vihaista puhelua lounaan suhteen. Eric naurahtaen ja otsaltaan leikisti hikeä pyyhkien sanoi ettei onneksi. Heti tämän jälkeen Eliane sähköstyi sohvalla ja papatti peräkanaan kymmenen kysymystä iltapäivääni ja ruokailuuni liittyen. Koitin selittää saman tarinan kuin Ericillekin, mutta Elianelta ei pahemmin puheenvuoroa saanut. Yhtäkkiä kaikki mitä olin tehnyt oli ongelmallista, koululounaan väliinjättäminen, Sebazaciin palaaminen, kotona syöminen, kaikki. Kertaakaan en ole blogissani äidistä pahaa sanaa sanonut, mutta nyt se harmittaa, sillä kaikki tämä tulee aivan kirkkaalta taivaalta. On asioita, joiden suhteen hostäiti osaa olla superagressiivinen. Raha, etenkin mun ruokaan kuluva, onkin Elianen yksi suurimmista huolenaiheista.

Itku kurkussa löysin siis itseni kuuntelemasta Elianen huutoa siitä kuinka tällainen ei käy päinsä, kuinka olen tahalteni rikkonut hänen ja EF:n sanaa (ruokalassa tulee syödä päivittäin) ja kuinka ylimääräisen ruoan syöminen kotona ei missään nimessä käy päinsä. Se on ehdottomasti viimeinen asia mitä saan tehdä. Anteeksipyyntöjä toistellen ja itku kurkkua kaihertaen kuuntelin Elianen loputonta torumista. Mutta mitä mä olisin enää Annan äidin minut kotiin heitettyä voinut tehdä?

Ensimmäisistä virheistäni tarpeeksi huudettuaan ongelmiksi muodostuivatkin aivan uudet asiat. Miten mä voin olettaa saavani ruokaa Annalla, perheessä jonka hädin tuskin tunnen? Syömisen lisäksi oli todella itsekästä ajatella että voisin viettää keskiviikko vapaani Annan kanssa, eihän täällä nuorilla ole kavereilleen aikaa kouluviikolla. Enkö voi ymmärtää, ettei kaikki täällä lepää laakereillaan ja suhtaudu kouluun kuin minä, ja että vapaat tulee käyttää töiden tekemiseen? Kaiken aikaa hostisä vain katsoi vierestä, suutaan avaten ja sulkien, mutta hiljaa pysyen. Jos joku koskaan on ollut vaimonsa tossun alla, niin Eric. Sanaakaan en saanut puolustuksekseni.

Nyyhkyttäen koitin selittää Elianelle etten mitään edellistä tarkoittanut tapahtuvaksi, olin vain yksikertaisesti ymmärtänyt suunnitelmat väärin. Miten mä olisin voinut tietää paremmin? Koko juttu oli pelkästä puuttellisesta ranskankielestäni ja ymmärtämättöyydestä johtuva väärinymmärrys! Ketään en tarkoittanut loukata tai talon sääntöjä rikkoa! Tätä Eliane ei osannut ymmärtäää. Yrityksistäni huolimatta hostäidin huuto vain jatkui edelleen.

Pakenin huoneeseeni itkien jo kunnolla. Kuka tahansa normaali ihminen olisi toista ihmistä näin loukattuaan tullut pian lohduttamaan ja anteeksi pyytämään, mutta ei Eliane. Ei, se olisi viimeinen asia mihin hostäitini pystyisi. Mun on suoraan sanoen vaikea ymmärtää, kuinka joku voi olla niin kylmä ja empatiaan kykenemätön. Lohdutusten sijaan mut komennettiin pian huoneestani siivoamaan irronneita hiuksiani vessan käsienpesualtaasta. Kuinkahan monta kertaa mulle oli siitäkin sanottu.