Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 5: Journée des conneries

Makaan rannalla (plage de Grande Anse) selkä kiinni bambumatossa ja katse taivaalla. Aurinko luo päivän viimeisiä säteitään lämmittäen sille kääntämääni kylkeä juuri sopivasti. Suojakertoimille ei enää ole tarvetta – muutaman minuutin kuluttua lähes pystysuoraan laskeva aurinko tippuu taivaanrannan taakse ja taivaan punertava kajo vaihtuu päiväntasaajalle ominaiseksi säkkipimeäksi yöksi.

Neljäs Guadeloupen päivämme oli lievä floppi kolmeen edeltävään verrattuna. Kyseisessä vertailujoukossa onkin hieman haastava pärjätä kun miettii mitä kaikkea olemme jo kokeneet: värikkään kaupunkielämän, rehevät sademetsät ja valkoiset hiekkarannat. Aivan normaalia siis ettei täysin uutta tekemistä löydy joka päivälle. Olen kuitenkin aina halveksinut been there, done that –matkailutyyppiä, joten eiköhän Guadeloupen kaupungeilla, sademetsillä ja rannoillakin ole vielä paljon annettavaa.

Erityisesti hostisäni mielestä päivä oli pelkkien surkeiden sattumusten sarjaa. Jean-Pierren journée des conneries alkoi aamupäivällä eräällä Basse-Terren rommitilalla vieraillessamme. Domaine de Severin –tilan kattavan esittelyn jälkeen meidät ohjattiin matkamuistokauppaan ostettavien rommijuomien ja muiden oheistuotteiden keskelle. Rommipullojen etikettejä tutkiessa Jean-Pierrelle selvisi karu totuus rakastamastaan kookospunssista, jota hän oli juomalla juonut sitä ensin marché Saint Antoinella maistettuaan. Hostisäni sydämen vienyt juoma ei ollut hänen luulonsa mukaan kookosmaitopohjainen, vaan siinä oli käytetty lisäksi konsentroitua lehmänmaitoa. Tästä puristivanhempani järkyttyivät syvästi – tuote ei ollutkaan täysin luonnollinen. Kookospunssi ei täten jäänyt vain matkamuistokaupan hyllylle avaramielisempää kuluttajaa odottamaan, vaan päätyi myös pysyvästi hostisäni mustalle listalle.

Surkeat sattumukset jatkuivat ravintolalounaamme merkeissä. Istuimme syömään Ti lo lo –ravintolaan, josta oli upeat näkymät rommitilan laajoille sokeriruokopelloille. Tilasimme jokainen ravintolan spesialiteetin, annoksen paikallisia mereneläviä ouassouksia. Ruokaa odotellessamme Jean-Pierre kehui ravintolan ruokalistan, sijainnin ja tunnelman huippuunsa myöntäen sille henkilökohtaisen Michelin-tähtensä. Yritin rauhoitella Jean-Pierreä sanoen ettei mielipidettä kannattaisi muodostaa ennen ruokien saapumista, mutta turhaan - hostisäni oli täysin "pumped up" rommitilan ravintolan suhteen.

Annosten saavuttua en tiennyt itkeäkö vai nauraa – saimme eteemme lautaselliset jättikatkarapuja, joille hostisäni on kuolettavan allerginen. Namskis, mutta Jean-Pierren naama oli valahtanut ja muuttunut lähes valkoiseksi. Sympatiaa en ainakaan tuntenut, sillä omakin ruokahalu oli mennä hostisän valituksia, yökkimisiä ja oksennusääniä kuunnellessa. Kakomisten keskellä mies näytteli kieltään ja siinä olevaa minun silmilleni näkymätöntä allergiaihottumaa. Voi herra auta.

Eikä tässä vielä kaikki. Edellisen lisäksi Jean-Pierre ei muuta tehnyt kuin syyttänyt vaimoaan tapahtuneesta: "Viviane, mitä ihmettä -- katkaravut, ainoa asia jota en syö koko maan päällä -- miten et voinut muistaa? Miten et voinut muistaa!". Herää ja kasva aikuiseksi, joskus 55-vuotias hostisäni käyttäytyy ja antaa itseään kohdella kuin viisivuotiasta lasta. Viviane-vaimon tehtäviin kuuluu mm. aurinkorasvan ja hyttysmyrkyn levittäminen, päälle puettavien vaatteiden valitseminen (laukun pakkaamisesta puhumattakaan), repun hihnojen kiristäminen ja ruoka-annoksen mikrossa lämmittämisen kaltaiset toimenpiteet.

Päivän viimeisiin kohtalokkaisiin tapahtumiin lukeutui turha visiitti kiinni olevalle Maison de Vanille -vaniljatilalle ja muovisen uintikengän kadottaminen mereen, koska "Viviane ei ollut kiinnittänyt sitä tarpeeksi hyvin". Päivä päättyi kuitenkin henkilökohtaisen surkean sattumukseni, Philippen kanssa käydyn mihinkään johtamattoman "onko Suomessa kanoja?" -väittelyn, merkeissä. Mullakin alkaa vähitellen mennä hermot veljenpojan kanssa.

Kuului päivään hyviäkin hetkiä. Rommitilalta ajoimme Basse-Terren itäpuolen sademetsiin Acomat-vesiputoukselle. Viimekertaisen nousemisen sijaan laskeuduimme putoukselle muutaman sadan metrin jyrkähköt portaat. Minä olin ainoa jolla sattui olemaan uikkari vaatteiden alla ja täten myös ainoa joka pääsi uimaan putouksen alla. Jean-Pierre ei osannut olla iloinen puolestani, vaan piti uikkarinsa autoon jättämistä jälleen yhtenä päivän surkeista sattumuksista. Sen pituinen se.

Viviane-hostäiti, Jean-Pierre-hostisä ja rommitilan sokeriruokoja.

Kohtalokas lounas Ti lo lo -ravintolassa.

Vivianen uusi tukkalaite ja mun iltapäiväuinti (perus).

Jean-Pierren uintikengistä katosi mereen vain toinen...