Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 6: Vierailu antillilaisessa perheessä

Tämä päivä alkoi erittäin onnekkaissa merkeissä kun heräsin soivan puhelimeni tärinähälytykseen. Ääni yön jälkeen käheänä vastasin maakoodin mukaan Suomesta tulevaan puheluun. Nimeni luuriin kähistyäni alkoi innokas miesääni linjan toisessa päässä puhumaan niin nopeasti etten meinannut rapistuneella suomenkielelläni perässä pysyä. Mies ei ollutkaan täysverinen puhelinmyyjä, kuten olin aluksi pelännyt, vaan Trendi-lehden työntekijä, joka ilmoitti voittaneeni arvonnassa, johon olin mitä ilmeisimmin viime kesänä osallistunut. Ou jee.

Uskomatonta, sillä a) en koskaan voita vastaavissa arvonnoissa, mutta kaikista eniten koska b) käytän suomalaista sim-korttiani ensimmäistä kertaa seitsemään kuukauteen. Voittamani Trendi-lehdet ja kahden hengen Tallinnan-risteily olisivat menneet sivu suun, jos soitto olisi tullut minä tahansa muuna viikkona. Palkintoni päätin lahjoittaa ennakkosynttärilahjana ihanalle Ilselleni, jolle soitin ylläripuhelun vielä saman aamun aikana. Ensi kesästä tulee mahtava!

…

Olemme kohtapuoliin lähdössä illastamaan Philippen tummaihoisen anopin, mami Daniellen, luokse. Mä näen mamin mielessäni rypistyneenä, mutta alati hymyilevänä gypsikuningattarena tai vanhempana Queen Latifana. Saa nähdä kuinka hyvin mun mielikuvat pitävät paikkansa. Nappasin päiväreissultamme palattuamme ensimmäisen suihkuvuoron, mikä jätti minulle pienen hengähdystauon ennen autoon uudelleenpakkautumista. Uutta kynsilakkaa huutavien varpaankynsieni lakkaamisen sijaan tartuin kuitenkin kynään ja tähän mennessä pelkin ranskalaisin viivoin täyttyneeseen lomapäiväkirjaani (ihailtava saavutus). Aiemmin tänään tapahtui siis seuraavaa:

Pääsimme Les Abymesin asunnolta liikkeelle reippaasti muita aamuja myöhemmin. Asiaan taisi vaikuttaa se, että ripeään lähtöön kykenemätön Philippe lähti mukaamme ensimmäisen kerran sitten hänen ja hostisäni sunnuntaisen yhteenoton. Pitkäveteisen valmistautumisen jälkeen hyppäsimme autoon suuntanamme Grande-Terren vastakkaisella puolella sijaitseva Porte d’Enfer –hiekkaranta. Teimme lyhyen välipysähdyksen Grande Vigiessä, mistä saa suolaisia ja uppokeitettyjä, mutta nam, niin hyviä bokit-leipiä sekä saaren parhaaksi rankkaamaamme kookossorbettia. Kookosherkku oli vain parantunut viime maistokerrasta – tällä kertaa Viviane pääsi jopa pyörittämään sorbettikoneen kahdeksan kiloista väkipyörää (ks. kuva).

Itse pääkohteemme, Porte d’Enferin ranta, sijaitsi aivan suuremman maantien kainalossa. Tiellä porhalsi autojen sijasta joukko kilpapyöräilijöitä, joiden alle olimme rantakamppeinemme jäädä. Ranta oli kuitenkin vaarallisen ylityksenkin arvoinen, sillä se oli täysin erilainen kuin muut Guadeloupea ympäröivät rannat. Oikeastaan ranta ei ympäröinyt saarta lainkaan, vaan tuli sen sisään kapean lahden omaisesti. Lahden suulla oli muutaman kymmenen metrin levyinen aukeama, josta merivesi kohisi koskenomaisesti sisään. Kaikinpuolin kaunis paikka.

Pitkäkestoisen uiskenteluni jälkeen istuuduin vesirajaan nauttimaan olostani. Laskeva aurinko lämmitti kasvojani ja kevyt aalto pyyhkäisi jalkojeni yli kerran puolessa minuutissa. Oloni oli kuin paratiisissa, edes ympärilläni kahlaavat, kaljunsa ja pömppömahansa päältä palaneet miesturistit eivät onnistuneet tuhoamaan seesteistä mielentilaani. Ikävä kyllä jouduimme aikanaan palaamaan asunnolle anopin illalliselle valmistautuaksemme. Siitä lisää sitten kemuilta palattuamme!

…

Illallinen mami Daniellen talossa oli mulle jokin aivan uudenlainen kokemus. Philippe sanoo (neljä vuotta mustan naisen kanssa seurusteltuaan ja tämän perheeseen tutustuttuaan) että mustat ovat loppupeleissä aivan samanlaisia kuin valkoisetkin. En halua kuulostaa rasistiselta sanoessani etten ole täysin samaa mieltä. Mustan perheen ambianssi on täysin erilainen kuin valkoisen – se on äänekäs, avoin, mutta myös aika raaka. Heikompi ei tässä taistelussa pärjää, sillä pelkän puheenvuoron eteen tulee taistella kahta kauheammin kuin mannerranskalaisessa perheessä (ja jo tämä on paljon!). Yksityisyyden saaminen ja salaisuuksien pitäminen lienee myös haastavampaa kuin eurooppalaisessa perheessä, pohjoismaalaisesta versiosta puhumattakaan. Mustien elämänasenne on kuitenkin vienyt sanat suustani – enemmän positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Suurimmaksi osaksi mä olen vain vaikuttunut, sillä tavalla miten jostain itselleen tuntemattomasta ollaan.

Paikalla oli Danielle-isoäiti, tämän kaksi aikuista tyttöä Annette ja Viviane (Philippen naisystävä), sekä Vivianen kaksi lasta edellisestä avioliitosta, 7-vuotias Randy ja 12-vuotias Leïla. Danielle ei muistuttanut Queen Latifaa sen enempää kuin gypsikuningatartakaan, mutta hän oli pukeutunut keltapunaruudulliseen mekkoon ja vetänyt harmaantuneet hiuksensa ryppyyntyneet kasvonsa kiristävälle nutturalle. Mutta se äänenvoimakkuus..! Raihnaantuneesta ulkonäöstään huolimatta tästä isoäidistä lähti kovempi ääni kuin tusinasta suomalaisia mummeja.

Vivianen lapset Randy ja Leïla olivat todella suloisia tapauksia. He olivat aivan ihmeissään "valkoisista" hiuksistani, punaisista poskistani ja siitä, että tulen Joulupukin maasta. "Onko siellä todella nääääin paljon lunta?" kysyi Randy levittäessään kätensä niin leveälle kuin kykeni. Lapset pitivät minulle tuhat ja yksi eksoottista hedelmää –visailun, jossa pärjäsin omenat ja banaanit kattavalla hedelmätietoudellani kohtuullisen huonosti. Leïla oli aivan ihmeissään siitä, ettei kotimaassani kasva ananaksia tai mangoja, passionhedelmistä tai kookoksista puhumattakaan. Kysyessäni Randyltä tarvitseeko tämän koskaan käyttää aurinkorasvaa, vastasi poika kyllä, koska "äiti pakottaa" ja koska "muuten mä muutun yhtä mustaksi kuin mun varjo, ja sitten mua ei näe kukaan!"

Daniellen tytöt, Anette ja Viviane, olivat siskoksina toistensa vastakohtia. Siinä missä Viviane on ihonväriltään tummanruskea, lähes musta, on Annette vaaleampi, tumman kerman värinen. Annetten äänensävy on matalampi ja puhetapa rauhallisempi kuin Vivianen, joka siirtyy seuraavaan puheenaiheeseen ennen kuin edelliseen ehtii kommentoida sanallakaan. Siskosten eroista puhuessamme toi Viviane itse esille heidän eroavat muotonsa – hän itse on hoikka, kun taas Annette antillilaisia naisihanteita kunnioittavan pyöreä. Selluliitista sisarukset puhuivat kuin päivän säästä: "Tule näyttämään selluliittia, Annette, kun eurooppalaiset laiheliinivieraamme eivät tiedä mitä se on!", huusi Viviane siskolleen kun kieltelin ettei Annette nyt niin iso ole. Nolostuin, sillä kyllä selluliitin alkua löytyy omistakin sisäreisistäni, mutta Annette ei tehnyt muuta kuin vastasi: "Selluliitti ei nyt jaksa nousta sohvanpohjalta – mutta saisiko lisää samppanjaa?".

Ja samppanja jos jokin sillä asuinseudulla virtasi. Point-à-Pitren köyhyyttä huokuvasta tunnelmasta ja työttömistä ihmismassoista ei ollut Daniellen naapurustossa merkkiäkään. Kyseessä oli todellinen tummaihoisten chic-ympäristö – bambulinnamaisten talojen varustukseen kuului puutarhat ja uima-altaat, ja niiden eteen oli parkkeerattu toinen toistaan hienompia merkkiautoja. Philippe on iskenyt todelliseen kultakaivokseen Vivianen pokatessaan, sillä koko katu on käytännössä hänen perheensä asuttamaa. Lähinaapurissa asuvat Daniellen sisarukset perheineen, pykälää kauempana serkut ja tien päässä pikkuserkut ja perheet, joiden sukulaisyhteyksiä kukaan ei enää muista. "Iltaa, se on Daniellen tyttö, minulla on miesystäväni ja muita mannerranskalaisia mukanani", rääkyi Viviane naapureilleen talojen ohi kävellessämme. Poikkeuksetta jokainen tuli parvekkeelleensa ja huusi jotain vastatervehdykseksi, ja olisi kutsunut drinkeillekin ellei illallisemme olisi ollut juuri alkamassa.

Viviane pyörittämässä saaren parhaan sorbetintekijän jäätelökonetta.

Upea Porte d'Enferin ranta ja kohtuullisen itikansyömät sääreni.