Guadeloupen (19.2-28.2) matkapäiväkirja päivä 7: La Souffrièren tulivuorella

Takana on huonosti nukuttu yö hyttysten syömien kinttujeni vuoksi. Allergialääkkeitä kävin lainaamassa yläkerran naapurilta, sillä ajattelemattomana jätin äidin Suomesta lähettämät zyrtekit Laborien kotiin. Porukka on täällä niin auttavaista – naisnaapuri oli tyhjentää syliini koko lääkekaappinsa sisällön muutamaa allergiapilleriä pyytäessäni.

Jean-Pierreltä kärähti käämi veljenpoikansa suhteen jo loman alkupäivinä – tänä aamuna menivät omatkin hermoni. Hyväthuomenet toivotettuani totesin ettei takana ollut parhaiten nukuttu yö lukuisten hyttystenpuremieni vuoksi. Koska olin saapunut aamupalapöytään meikittä, totesi Philippe: ”Oh là là, mais ton front aussi, il est pique, pique, piqué!”. Totesin rauhallisesti ettei otsani kohdalla ongelma ollut suinkaan hyttystenpuremissa, vaan nuoruuden lievässä aknessa. Todellisuudessa mieleni olisi tehnyt paiskata ruokavälineeni pöytään ja sanoa Philippelle suorat sanat omien sanojensa miettimisestä. Herkempi olisi voinut tilassani todella loukkaantua.

Mä istun taas kerrostalon ulkoportailla muita odottamassa. Jollain ihmeen kaupalla mä onnistun aina olemaan ensimmäisten joukossa valmiina. Etenkin Philippe keksii usein juuri ennen lähtöä puhua puhelimessa tai käydä vessassa. Hänen vessassa viettämänsä ajan perusteella ei voisi uskoa tarpeen syntyneen puolessa sekunnissa, vaan lähinnä puhelimen tiputtua pönttöön, tai jotain muuta yhtä vakavaa.

Tällä kertaa myös Jean-Pierre on valmiina – hän odottaa muita auton etupeltiin nojaten. Hostisäni on rullannut kulahtaneen vihreän kesäpaitansa mahansa päälle joko auringonottomielessä tai vain runsasta rintakarvoitustaan tuulettaakseen. Oli teon motiivi mikä tahansa, ei näky ole kovin viehättävä.
…
Matelemme kaksivetoisella autollamme ylämäkeen niin hitaasti että päätin voivani kaivaa esiin matkapäiväkirjani ja kirjoittaa hieman. Pikkuruinen vuokrapeugeutimme ei tunne jaksavan edetä neljän aikuisen (ja lomapainoisen) ihmisen alla. Voi auto raukkaa – taaksemme lienee jo kertynyt kohtalainen jono neljä kertaa nelosia ja muita rasvaamman sarjan kulkupelejä.
…
Istun La Souffrièren kansallispuiston infopisteen edusnurmikolla. Tästä kulmalta lähtee reitti ylös tulivuorelle, jonka minäkin nousin ensimmäiseen näköalapisteeseen saakka. Olin Philippen neuvon mukaan pukenut päälleni pitkät hihat ja –lahkeet, sillä ylhäällä on ”yhtä kylmä kuin kylmälaukussa”. Seitsemäntoista vuotta 26 asteen keskilämpötilassa asuneen veljenpojan käsitys kylmästä ei aivan vastannut omaani – tuulelle alttiimpaa naköala-aukiota lukuunottamatta tuntui säätila yhtä kuumalta kuin muutenkin.

Kuumuus sai pääni pyörimään sen verran pahasti, että päätin jättää leikin kesken ja palata samaa reittiä takaisin. Jänistämispäätökseni ei kaduta lainkaan, sillä oloni on jo kymmenen kertaa parempi. Huuhtelin jalkani lasten valtaamassa (pissa)altaassa ja söin loppuun banaanivarastoni (tuoreita minibanaaneja, kokonaisia kuivattuja banaaneja ja suolaisia banaanisipsejä). Hostvanhempiani ja –serkkuani saan varmasti odottaa vielä toiset puolitoista tuntia.
…
Nyt harmittaa. Äidiltä tuli hetki sitten soittopyyntö ja varmistusviesti ettei alueella ole malariaa – asian varmistaminen tuli lääkäriäitini mieleen useiden minulla herkutelleiden itikoiden vuoksi. Taudin puuttuminen ei tietenkään haittaa, vaan se ettei täällä ylhäällä ole kenttää takaisin soittaakseni. Yyh, siinä meni harvoihin vaihtoehtoihini nähden erittäin hyvä tapa saada jäljellä oleva odotteluaika kulumaan.
…
Hostini palasivat La Souffrièren huiputusreissultaan kolme tuntia minun jälkeeni. Älkää kysykö miten sain aikani kulumaan, sillä en itsekään tiedä. Tulivuoren päälle haikkaaminen oli kuulemma hieno kokemus vaikkei ylhäällä pilvien vuoksi paljoa nähnytkään. Suoraan sanottuna minulle riitti hyvin Jean-Pierren paikanpäältä ottamien kuvien näkeminen. Ks. alla.

Vuorelta alasajaminen sujui huomattavasti sutjakkaammin kuin ylöspäin nouseminen. Emme palanneet samantien Pointe-à-Pitreen, vaan teimme vielä viimeisen iltavierailun Basse-Terren suurimpaan kaupunkiin Basse-Terreen (loogista). Tässä Guadeloupen kolmanneksi suurimmassa kaupungissa oli jo enemmän eurooppalainen meininki: avara asemakaava, puhtaat kävelykadut ja siististi pukeutuneita ihmisiä. Basse-Terre tunnetaan myös békéjen, Guadeloupen valkoihoisten mannerranskalaisten, suosimana asuinkaupunkina.

L’Aviation Civileen saavuttuamme päätimme laistaa ruoanlaitosta ja ostaa agoulou-leivät naapuruston öisin auki olevasta snack-baarista. Paikallinen fastfood oli hyvää sillä ehdolla ettei ajatellut mitä söi – kioskin big mama oli heittänyt leipien sisällä oleviin munakkaisiin mitä käsillä sattui olemaan: purkkitonnikalaa, grillikanan paloja ja jopa ranskalaisia. Kyllä tämänkaltaisella mätöllä saavuttaa antillilaisnaisten keskiarvoltaan kolmenkymmenen BMI-arvot.

”Gourmet”-illallisemme jälkeen Jean-Pierre tarjosi jälkiruokapunssit yhdestä hänen Domaine de Severin –rommitilalta hankkimista pulloistaan. EF:n absolutismisäännöt tuntien ja niitä syvästi kunnioittaen hostisäni kaatoi minulle alkoholijuomaa pelkän lasinpohjallisen verran. Osuuttani ilmeisen katkerasti katsottuani nappasi Philippe pullon ja kaatoi lasini ääriään myöten täyteen sanoen että tuleehan tytön saada enemmän kuin maistaa. Sanomattakin lienee selvää että olin tyytyväinen saamaani juomanlisäykseen.

Join määrässään viisinkertaistuneen rommipunssini loppuun, vaikka viimeinen kulaus saikin minut irvistämään – juoma tuntui reippaasti vahvemmalta kuin normaalisti. Alkoholi nousi päähäni nopeasti vaikka drinkin ottamista edelsi täyttävän aterian syöminen. Olin jo kunnon huppelissa kun varmistimme juoman prosentit: drinkki oli noin kaksi kertaa vahvempaa kuin normaalisti. Nopean (tai tilani huomioonottaen hieman hitaamman) päässälaskun suoritettuani totesin että olin kahdessa minuutissa kumonnut vastaavan määrän alkoholia kuin mitä on litrassa keskiolutta. Hupsista, ei siis ihme että olin ”lievästi” humaltunut. Siinä minä sitten olin, selittämässä en enää muista mitä ja ottamassa tukea pöydän reunasta tuolista ylös noustessani. Voi nolous.

La souffrièren päällä

Jean-Pierre myrkkyhöyryjen keskellä

Basse-Terre-kaupungin rantabulevardi ja satama