Muuta arkielämässä tapahtunutta

Guadeloupen jälkeiset viikot menivät erittäin vaihtelevissa tunnelmissa ja mielentiloissa. Kotiin palattuamme hätäilin varaamaan ajat röntgen- ja magneettitutkimuksiin lomalla oireilleen polveni vuoksi. Kuvauksiin minua ei kuitenkaan päästetty ilman yleislääkärin kirjoittamaa lähetettä. Kävin siis riitelemässä erään Dr Chalan kanssa, joka ei millään ollut uskoa tarvettani kyseisille tutkimuksille. Narttulääkärin sanomaa: "Franchement, l'histoire de ton genou ne m'inquiète pas du tout" ja "C'est de la pure folie d'en faire des radios et des IRM" sekä pahimmillaan "Les images ne soigneront pas ton genou, le problème se trouve dans ta tête, mademoiselle".

Oh là là, vaikka sainkin lähetteet oli pääni haljeta raivosta vastaanotolta poistuessani. Myöskään Vivianen toistuvat ehdotukset kankaisen polvituen hankkimisesta eivät tehneet hyvää mielenterveydelleni. Mitä hostäitini luuli asiasta tietävän? Ihan niin kuin tyhmä polvituki olisi ratkaissut ongelmani! Graahh!

Polvisäädön loputtua tuntui ranskanelämäni yhtäkkiä kovin tapahtumaköyhältä. Tunsin mätäneväni paikoilleni - arkeni ei antanut minulle enää mitään uutta. Kävin koulua, söin ja nukuin vain käydäkseni lisää koulua. Ikävöin täkäläisen arjen rinnalla tähdelliseltä ja merkitykselliseltä tuntuvaa suomenelämääni, ja sitä aikaansaavaa ja tehokasta ihmistä, mikä en täällä osaa olla. Ilmoitin äidilleni haluavani kotiin. Äiti tietysti haukkui minut maan tasalle sanoen ettei vaihtovuoden keskeyttäminen tulisi kuuloonkaan. Häntä koipien välissä luovuin suurista suunnitelmistani ja koitin ottaa uuden asenteen täkäläiseen elämääni. Loppuviikosta vallankumousasenteeni oli jo suuremmaksi osaksi historiaa.

Tehokkuuden tunteesta sain hieman kiinni lähetettyäni Ressun hakupaperit ja haettuani syksyllä maalaamani taulut Rodezista. Vanhassa asuinkaupungissani yövyin erään maalausryhmäläiseni perheessä - entisten hostieni tapaamiselle en löytänyt tarpeeksi hyvää syytä. Marilynellä oli sen verran miellyttävää kämpätä, että voisin hyvinkin ottaa vastaan heidän kutsunsa viipyä talossa pidemmänkin aikaa tulevien lomien aikana.

Rodezinreissuni vuoksi missasin vaihtarityttöjen joenrantapiknikin Albissa. Viikonlopun jälkeen tytöt näyttivät minulle toistaan ihanampia kuvia, jossa he istuivat Tarn-joen rannalla aurinkoa ottamassa itse täyttämiään patonkeja syömässä. Lämpöasteita täytyi olla viidentoista kieppeillä, sillä niin Pauline, Leonie kuin Evikin olivat jättäneet paksummat päällysvaattensa kotiin. Voih, tahtoo mukaan ensi kerralla!

Aurinkoiset ja kevättäenteilevät kelit loppuivat kuitenkin siihen viikonloppuun. Maanantaiyöksi oli luvattu pakkasta ja lumisadetta: aamulla maa olikin valkoisen lumiharson peitossa. Mistään lumimyrskystä ei kuitenkaan ollut kyse, vaikkei koulubussit kulkeneetkaan muutamaan päivään. Äiti soitti aivan huolissaan, kun Lounais-Ranskan "hurjasta" lumimyrskystä oli mainittu Suomenkin uutisissa.

Viime viikon lopulla syntyikin sitten idea uusiseelantilaisen Annan meille ottamisesta (siitä lisää tästä). Perjantai-iltapäivän vietin tytön kanssa Toulousessa, mutten aluevalvojan toiveesta viitannut vireillä oleviin perhesuunnitelmiin sanallakaan. Camot ja minä varmistuimme Annan uudeksi hostperheeksi lauantaina, aluevalvoja Fabiennen ensin soitettua ja käytyä sitten myöhemmin kylässä vaadittavat paperit allekirjoituttamassa. Jee!

Sinä iltana Viviane oli kutsunut viinipellon toisella puolella asuvat lähinaapurimme meille syömään. Fabienne-aluevalvoja lähti vieraidemme saapuessa, käytännössä samalla ovenavauksella. Glasiykset ovat ranskalais-hollantilainen perhe, jonka 12- ja 14-vuotiaiden lasten kanssa hyppään bussiin joka aamu. Glasiykset ovat perhe josta puhutaan pelkin superlatiivein - kyseessä on todellinen ihanneperhe. Vanhemmat ovat seurallisia ja sivistyneitä; lapset puolestaan alati hymyileviä, kohteliaita ja vanhempiensa tapaan puheliaita. Perhe on kaikin puolin täydellinen, jopa siinä määrin että se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Annan meille tulosta kuullessaan Natalie-äiti kiirehti kutsumaan meidät molemmat kylään tulevana viikonloppuna. Täydellistä!

Ilta meni viihdyttävien keskustelujen parissa ja hyvää ruokaa syödessä. Viviane oli tehnyt suomalaista janssoninkiusausta muistuttavan pataruoan, joka oli tietysti supernannaa. Puheenaiheemme eksyi Guadeloupen matkastamme Nicolas Sarkozyyn ja tämän äskettäin vaihtuneeseen naisystävään. Presidentti on lempannut laulajavaimonsa ja ottanut tilalle karaten ranskanmestaruuden voittaneen ministerin. Carla Brunikaan ei tosin yksin mätäne, vaan hän on löytänyt uuden kainalon musiikkibisneksen parista. Huvittavinta on, että Ranskan media on täysin hiljennetty asian suhteen, mutta englantilaiset ja espanjalaiset lööppilehdet mässäilevät skuupilla kuin viimeistä päivää.

Harmaita hiuksia sain yhden ainoan kerran illan aikana vieraidemme kysyttyä karibianlomastamme ja liioitteluun taipuvaisen hostisäni otettua puheenvuoron. Lento saarelle kesti yhdeksän tuntia (vertaa seitsemän ja puoli), passia tuli näyttää 4-6 kertaa (vertaa yksi per meno ja yksi per paluu), lämpöasteita oli 32 (todellisuudessa 28-30) ja merivesi oli 30-asteen lämpöistä (todellisuudessa 26-28). Lentolippujenkin hinta oli kuin ihmeen kaupasta pompannut 850 eurosta 1500 euroon. Voi huoh, liioittelu käy päinsä lievänä ja riittävän harvoin harjoitettuna, mutta hostisän jatkuvaa asioiden paisuttelua en jaksaisi sulattaa. Rasittavaa!

Sunnuntaina kävin Cagnacin Musée de la Minessä itävaltalaisen Evin ja hänen hostveljensä ja -isänsä kanssa. Laskeuduimme hissillä museoksi muutettuun kaivokseen, joka oli todellisuudessa vain yhden kerroksen maanpinnan alla. Kaivosesittelyn jälkeen hyväuskoisille ranskalaisille paljastettiin ettemme olleetkaan ollut sadanviidenkymmenen, vaan hädin tuskin viiden metrin syvyydessä. Visiitti oli kokemus, vaikka jälkeenpäin olimmekin Evin kanssa yhtä mieltä ettei paikka ollut ideaalisin kaltaisillemme nuorille naisille. Ja huh, tässä suurin piirtein se, mitä Guadeloupen jälkeisinä viikkoina on ehtinyt tapahtua. Tekstin pituudesta huolimatta aika paljon tuli leikeltyä ja karsittua, uskokaa pois!