Home sweet home (?)

Olen saapunut kotiin, minkä en vielä 24 tuntia sitten olisi uskonut tapahtuvan. Matka oli paitsi pitkä mutta myös rankka: saavuimme äitini kanssa Helsinkiin niin fyysisinä kuin henkisinäkin raunioina. En usko olleemme ainoat jotka kiristelivät hampaitaan päivän aikana - erityisesti Toulousen lentokenttähenkilöstöön taisimme jättää enemmän tai vähemmän lähtemättömän vaikutuksen. Voin sanoa ettei hymyni ollut enää herkässä kenkiäni kolmatta kertaa läpivalaistaessa - ehkä äiti on oikeassa ajatellessaan että olen perinyt osan hänen temperamenttisuudestaan asioiden hoitamisen suhteen. Pahinta oli kuitenkin hostisäni Jean-Pierren edellisiltainen kommentti: nauran kuulemma kuin äitini. Tosi kiva. Cela n'est pas très sympa, je vous assure.

Lentokentällä minua oli vastassa isä; äiti oli palannut kotiin taksilla sillä hän oli saapunut Helsinkiin minua muutamaa tuntia aikaisemmalla lennolla. Anni oli ilmoittanut haluavansa herätyksen vielä kotiin saavuttuani: puolenyön jälkeen herätin siis vielä siskoni, joka oli 9-vuotiaan lapsen vakaumuksella minua kotiin odottanut. Juuso-veljeni oli jo autuaasti nukkumassa - veljelleni nyt on yksi ja sama milloin hän minut näkee, välttämätön on silti edessä. Halikierrokset hereilläoleville jaettuani kaaduin itsekin sänkyyn: yön nukkuminen omassa huoneessa ja omissa lakanoissa (vuoden aikana vaihdetut?) oli erittäin tervetullut.

Kerron muutamista matkan tapahtumista, sillä nyt ne ovat vielä veresmuistissa. Koska vaihtoblogini vetelee kuitenkin viimeisiään, voin hyvin kirjoittaa asioista hieman suuremmallakin yksityiskohtaisuudella. Paluun suurin vitsaus taisi olla pikkuriikkisen liian suuret matkatavarani. En uskonut laukkujen kanssa tulevan ongelmia: palaisin kotiin äitini kanssa ja minulla olisi täten oikeus kahteen isoon ruumalaukkuun. En ollut lähettänyt postin kautta mitään Montpellieristä laittamaamme vaatepakettia lukuun ottamatta - luotin sokeasti kahden matkalaukkuni tilalliseen vetokykyyn. Totuus osoittautui kuitenkin toiseksi: saavuimme lentokentälle paitsi kahden reippaasti ylipainoisen matkalaukun, mutta myös viiden carry-on kassin ja isojen öljyvärimaalausteni kanssa. Auts.

Loppuen lopuksi ylipainomaksuja maksettiin 150 euroa, mikä oli tilanteen huomioonottaen erittäin kohtuullinen summa. Check-in tiskin kiltti mies teki kaikkensa jotta pääsisimme matkaan mahdollisimman vähin maksuin. Taulutkin hän antoi ottaa koneeseen: niitä sitten raahattiin ympäri lentokenttää riittävän leveätä läpivalaisukonetta etsiessä. Hikosimme äidin kanssa kuin Niagaran putoukset, sillä olimme vetäneet päällemme kaikki paksuimmat takkini ja villapaitani laukkujen painoa alentaaksemme.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: Amsterdamin päässä saatoimme jo huokaista helpotuksesta. Raahasimme sata ja yksi käsimatkatavaraamme yhteen kentän loungeista, missä rojahdimme nojatuoleihin lentojamme odottamaan. "Todelliset mustalaiset", totesi äitini, meitä ja leiriämme odotustilan muihin bisnesmatkustajiin verraten. Viimeinen lento, Amsterdam-Helsinki, sujui ongelmitta, vaikkakin hieman nälkiintyneenä tarjoilun puutteellisuuden vuoksi. Bisnesloungessakin kun tuli vedettyä pelkkiä kuumaan veteen sekoitettavia pussikeittoja. Helsingin harmauteen ja tihkusateeseen oli erittäin miellyttävä palata – vaatettakaan ei enää siinä kohtaa ollut liikaa.

Tämä aamu menikin sitten ylipainoisia laukkujani purkaessa ja koneellisia pyykkiä pestessä. Laukut sain tyhjäksi ja pyykit puhtaaksi, mutta huoneeni on edelleen lievän kaaoksen vallassa. Kuten minäkin, ei tässä oikein tiedä mihin sitä pitäisi ryhtyä. Toisaalta sitä tekisi mieli hoitaa kaikki asiat kuntoon heti ensimmäisenä päivänä; toisaalta piiloutua talon neljän seinän sisään. Voi outoutta.