J'aime bien la France, mais j'aime la Finlande

Ranskan vaihtovuoteni (okei, vaihtoyhdeksänkuukautiseni) on käytännössä ohi. Olen tällä hetkellä Montpellierissä äitini kanssa, mistä tänä ilta-päivänä palaamme junalla Gaillacin kotiini. Vietämme viimeisen illan ja aamun hostvanhempieni ja uusiseelantilaisen hostsiskoni kanssa, minkä jälkeen viimeistelen laukkuni ja suuntaamme Toulousen lentokentälle. Mikäli tuhkapilvi ei tule tielle, saapuu Amsterdamin kautta kulkeva koneemme Helsinki-Vantaan lentokentälle hieman ennen kahtatoista keskiviikkoyönä. Et puis je serai chez moi.

Minusta on kaikin puolin erikoista huomata olevani tässä vaiheessa vaihtovuottani. Koko aikani Ranskassa tuntuu menneen sen ajatuksen sulattamiseen, että olen tosiaan täällä. Viimein asian sisäistettyäni olenkin jo matkalla takaisin kotiin. Vaihtovuosi on aina ollut jotain mitä olen odottanut, mihin olen valmistautunut ja mitä olen katsonut eteenpäin: lähtisin maailmalle "sitten joskus kun olen iso". Nyt - kuin huomaamattani - kokemus on takanani ja voin viimein suunnata katseeni uusiin haasteisiin.

En rupea sanomaan että vuosi olisi ollut paras elämässäni. Elämäsi paras vuosi -hömpötys onkin mielestäni lähinnä vaihtojärjestöjen mainospropagandaa. Hienoista kokemuksista huolimatta vuosi on ollut myös elämäni haastavin. Olen itkenyt ja nauranut, nauttinut ja kärsinyt, etsinyt itseäni sekä paikkaani muiden joukossa. Mitään en kuitenkaan kadu, mitään en tekisi toisin. Vaikeuksista huolimatta olen edelleen sitä mieltä että vuosi antoi minulle enemmän kuin mitä se onnistui koskaan ottamaan minulta pois. Vaihtovuosi on todellinen elämänkoulu: paljon olen oppinut, mutta kaikista eniten ehkä itsestäni.

Mistä kaikesta sitä sitten voi huomata että olen viettänyt vuoden Ranskassa? Aluksi ajattelisin että olen pitänyt kiinni suomalaisista tavoistani - sen verran syvällä kansalaisuuteni minussa on - mutta loppuen lopuksi löydän itsestäni useamman kuin yhden "ranskalaistuneen" piirteen. Alla oma listani, olkaa hyvät.

Ensinnäkään en enää pysty lopettamaan ruokailua suolaiseen ruokalajin. Suuhun on pakko saada jotain makeaa, oli se sitten kakkupala tai hedelmä. Myös aamupalaksi syön nykyään mieluummin makeaa kuin suolaista. Määrässä en tosin ole joustanut: aamupalani on edelleen suomalaisen runsas; ei kahvi ja kaksi keksiä -tyyliä, millä suurin osa ranskalaisista tuntuu ongelmitta pärjäävän. Olen myös alkanut siivoamaan lautaseni leivänpalalla, mikä vielä alkuvuodesta tuntui todella etovalta.

Toisekseen olen oppinut meikkaamaan silmäni (lue: ranskalaistyttö ei poistu kotoa ilman khôl noiria silmissään). Rajaan silmäni päivittäin: lopputulos on jo menettelevä, ainakin pumpulipuikolla jälkeenpäin siistittynä. Myös penaalini sisältö on muuttunut täysin: lyijykynät ja kumit ovat jo pitkän aikaa sitten vaihtuneet kuulakärkikyniin ja valkoiseen peitemaaliin. Harvat muistiinpanoni olen taas tehnyt irtopapereille, jotka olen arkistoinut kierrekansioihin (tai vaihtoehtoisesti roskakoriin).

Edellä mainittujen lisäksi olen tullut immuuniksi tupakansavulle: Ranskassa vähintään joka toinen lukiolainen polttaa. Tämä ei tarkoita sitä että olisin itse alkanut sauhuttelemaan, ehei, olkaa huoletta. Jonkintasoinen tuhkakuppi täältä kuitenkin tulee kotiin, ellei sitten omista, niin ainakin kavereiden tuhkista täynnä.

Ehkä olen myös oppinut tunnollisemmaksi valojen sammuttamisen suhteen. Tiedän että hostäitini mielestä valokäyttäytymisessäni on vielä paljon parantamisen varaa, mutta suomalaiseksi pärjään jo erittäin hyvin. Luulen että tulen palattuani sammuttelemaan muiden päälle jättämiä valoja kuin kroonisen sairauden kourissa - Suomessa kun ei sähkönsäästökulttuuri ole yhtä syvälle mieliin iskostunut kuin Ranskassa.

Saatan myös teititellä minua vanhempia ihmisiä herkemmin kuin ennen, kunnes huomaan ettei kukaan Suomessa harrasta lajia ja ymmärrän lopettaa. Kaikesta yllämainitusta huolimatta uskon palaavani Suomeen pohjimmiltani samana ihmisenä kuin sieltä yhdeksän kuukautta sitten lähdinkin. Ehkä hieman enemmän maailmaa nähneenä, aikuisempana ja viisaampana - viimein olen ymmärtänyt mikseivät ranskalaiset todellakaan tarvitse juustohöylää, ja mitä eroa on rakkaudentunnustuksilla je t'aime ja je t'aime bien.