Aika tuntuu kuin takertuneen tervaan; päivät eivät enää kulu samalla nopeudella kuin ennen. Toukokuun alusta lähtien mä olen tiedostanut jokaisen sekunnin, minuutin, tunnin (sekä päivän ja yön) mikä mua erottaa kotiinpaluusta. Tiedän, että lähtööni on enää vaivaiset kaksi viikkoa, ja tiedän, että tämä ajanjakso on aivan naurettava siihen verrattuna minkä olen jo Ranskassa viettänyt. Siitä huolimatta viisitoista päivää, yksi kahdeskymmenesosa koko vaihtovuoteni pituudesta, tuntuu tällä hetkellä aivan ylitsepääsemättömän pitkältä ajalta. Tuomitkaa mut jos siltä tuntuu, mutta mulla on vaan niin kova hinku päästä takaisin koti-Suomeen.
Mitä mä niin kovasti sitten ikävöin? Tietysti mun perhettä ja mun kavereita, mutta myös mulle tärkeitä asioita paljon yleisemmällä tasolla. Mulla on ikävä - niin yksinkertaiselta kuin se saattakin kuulostaa - mun omaa elämääni. Yhdeksästä täällä viettämästäni kuukaudesta huolimatta mun elämä ei ole koskaan ollut täällä. Mä en koskaan oppinut elämään täkäläistä arkea kuin omaani. Ehkä se johtuu siitä että mulla ei ole täällä niin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakaan - vain tämä yksinäinen hetki. Mun kotini on siellä missä mun juuretkin, Suomessa, mistä mä en varmaan muutamaan(kymmeneen) vuoteen tule liikahtamaan yhtään mihinkään. Näin on marjat.
Nyyyyhhh
VastaaPoistat. Ukki
Kummityttö Minnikin odottaa jo kovasti kummitustätiä palaavaksi:)
VastaaPoistameilläkin on ikävä!!!!! nyt sen jo uskaltaa sanoa. Toivottavsti Milla jatkat tuntojesi kirjaamista blogiin sitten kotiinpaluunkin jälkeen. Suomesta lähes vuoden poissa olleena saatat nähdä kotimaastasikin asioita joita et aiemmin ollut nähnytkään. Varaudu siihen että et ole tulossa takaisin aivan paratiisiin... äiti
VastaaPoistauskallan ehkä sanoa että hyvä kuulla että haluut palata, koska aika moni haluaa sut jo takaisin. ja mitä uusimpaan blogitekstiin tulee niin hyvä että motivaatiota riittää suomalaisen koulun kanssa, sitä tuut tarvitsemaan:) tsemppiä vielä viimeisiin päiviin!
VastaaPoista<3:ilse